Hyppää pääsisältöön

Tunkio jätettiin kääntämättä

Aika ajoin toimitustamme pyydetään kertomaan, mitä kuuluu sille ja sille aiheelle, jota käsiteltiin MOT:issa joskus menneisyydessä. Toive on ymmärrettävä. Meitä itseämmekin kiusaa se, että valitettavan harvoin pääsemme päivittämään vanhoja aiheitamme. Miten tarina on edennyt sitten ensilähetyksen, onko kukaan puuttunut ongelmiin, millaisin tuloksin? Ja niin edelleen.

Syyt huonoon seurantaan ovat käytännöllisiä. Tarinan uudet käänteet ovat usein niin vähäisiä, että ne eivät riitä uuteen puolen tunnin tv-ohjelmaan. Niin sanotuissa makasiiniohjelmassa (A-studio, A2, Suomi Express) päivitys olisi helpompaa, mutta MOT:n konseptissa olemme sidotut antamaan yhdelle aiheelle 30 minuutin käsittelyn. Ainakin toistaiseksi.

Mutta Haamukoulutuksessa on kerrankin käsillä jatkotarina, jossa on kylliksi ulottuvuuksia ja kerroksia vaikka pidempäänkin ihmettelyyn.

Vuonna 2004 esitetty raportti työllisyyskoulutuksesta nostatti poikkeuksellisen runsasta ja kiihkeää palautetta. ”Juuri samanlaista humpuukia oli meidänkin koulutuksemme, ja samanlaisilta vaikuttavat kouluttajien metkut täälläkin”, kuului palaute yhdenmukaisena eri puolilta maata.

Työttömät kokivat huutolaista muistuttavan asemansa työllisyyskoulutusmarkkinoilla nöyryyttävänä, ja konsulttien bisneksen heidän kustannuksellaan raivostuttavana.

Ohjelman teossa paljastui, että poliitikot, virkamiehet ja yksityiset konsultit muodostivat symbioottisen kolmion, yhteisine etuineen. Työttömien edut tallautuivat tämän piirin jalkoihin.

Poliitikot työnsivät työvoimahallinnolle rahaa, jotta nämä puhdistaisivat sillä työttömyystilastoja. Virkamiehillä oli rahaa enemmän kuin he pystyivät säällisesti kuluttamaan. Luotettavista, ammattitaitoisista kouluttajista oli pulaa. Raha pakotti virkamiesten ranteita, joten konsulttien tasovaatimuksista tingittiin. Alalle tungeksi helpon rahan houkuttamana kaikenkarvaista bisnesmiestä, joiden valvontaan virkamiesten voimat tai tahto eivät riittäneet.

Myöskään poliitikoilla ei ollut kiinnostusta valvoa, että työllisyysrahat olisi käytetty tehokkaasti. Tärkeintä oli, että kurssille ajettu työtön oli pois työttömyysluvuista. Ja tärkeää oli myös suojata demareille tärkeän ”aktiivisen työllisyyspolitiikan” kirkasta kilpeä.

Kun ihmetellään, miksi kaikki suurella kohulla aloitetut väärinkäytösepäilyjen viranomaistutkinnat niin poliisissa kuin syyttäjäportaassakin lopulta kuivuivat kokoon, on asiaa katsottava tätä triangelitaustaa vasten.

En väitä, että työvoimahallinto olisi voinut suoralla vaikutuksellaan saada aikaan sen,
että poliisi teki asiassa nollatutkimuksen tai että syyttäjä niin paikallistasolla kuin valtakunnansyyttäjän virastossakin jätti epäillyt rikokset syyttämättä ristiriitaisin perustein.

Mutta sen sijaan pidän mahdollisena, että työvoimahallinnon johdonmukaisesti viestittämä epäiltyjen virka- ja avustusrikosten vähättely ja penseys niiden tutkimiseen, on voinut syödä poliisin työmotivaation. Kun kerran rikosten asianomistajatkaan eivät myönnä joutuneensa rikoksen uhriksi, niin ei ole ihme, jos poliisikin kääntää vähäiset tutkintavoimansa muiden rikosten suuntaan.

Eräs Uudenmaan TE-keskuksen virkamies sanoi sen minulle suoraankin, kun ihmettelin, miksi virasto antoi periksi ja maksoi ilmeisen perusteettoman laskun konsulteille:

”Täällä katsottiin, että sitä tunkiota ei kannattanut lähteä tonkimaan yhtään enempää”.
 

Toimittaja Martti Backman

  • Eino ja Väino Kinnunen istuvat kotisohvallaan Suomussalmella.

    ”Meille kaikille oli selvää, että kuolemalle lähdetään.”

    Suomi jätti omia siivilejään ihmiskilviksi

    ”Yksi niistä konepistoolin kanssa hyppäsi tuohon piha-aitan ovelle ja alkoi silmitön ammunta aittaan sisälle. Velipoikaan osui kolme luotia, jotka meni rinnasta läpi. Ja kun nousin katsomaan aitan ovella makaavaa äitiä, hänen yömekkonsa rintamuksille levisi paraikaa suuri veriläikkä.”

  • Filippiiniläinen Niezel Carolino syöttää iäkästä naista palveltalossa.

    Hoitajana Suomessa uhkasakon alla

    Vanhushoitoa viiden vuoden pakkosopimuksilla

    (23.5.) Lähes viisisataa filippiiniläistä sairaanhoitajaa hoitaa Suomessa muistisairaita yksityisissä hoitokodeissa. He toimivat hoiva-avustajina, koska heidän yliopistokoulutuksensa ei kelpaa Suomessa. Moni on joutunut allekirjoittamaan laittoman sopimuksen.