Oikeuskansleri moittii oikeudenkäynnin salaamispäätöstä

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka moittii tuoreessa ratkaisussaan käräjätuomari Liisa Paulin tapaa julistaa oikeuden istunto salaiseksi. Ratkaisu liittyy keväällä 2004 lähetetystä MOT-ohjelmasta käynnistyneeseen prosessiin, josta allekirjoittanut ja hänen esimiehensä tuomittiin sakkoihin ja Yle vahingonkorvauksiin.

Käräjäoikeuden istunnossa 2006 puheenjohtajana toiminut Paul ilmoitti Ylen asianajajalle puhelimitse, että istunto pidetään suljetuin ovin. Hän oli siis tehnyt ratkaisun prosessin salaamisesta jo kansliakäsittelyssä ennen istuntoa. Kun oikeus sitten kokoontui, Paul heitti yleisön ulos kysymättä osapuolten mielipidettä asiasta ja perustelematta ratkaisuaan.

Jonkan mukaan laissa ei suoraan ollut säännöksiä asianosaisten kuulemisesta salaamispäätöksen yhteydessä, mutta asianosaisten kuulemisesta oli ja on edelleen olemassa ”yleinen normi”. Sillä hän tarkoittaa Euroopan ihmisoikeussopimusta sekä oikeuskirjallisuudessa esitettyä näkemystä.

”Euroopan ihmisoikeussopimuksen tulkinnassa on korostettu, että julkisuusperiaatteesta poikkeavaa määräystä on tulkittava oikeudenkäyntimenettelyn osalta ahtaasti. Koska nimenomaista ja yksiselitteistä säännöstä asiasta ei ole, en pidä oikeudellisesti perusteltuna julkisuusperiaatteen rajoittamista merkitsevää menettelytapaa. Tapahtuma-aikana voimassa ollutta oikeudenkäynnin julkisuudesta annettua lakia oli mielestäni tullut soveltaa niin, että käsittely oli julkista, ellei jossakin säännöksessä nimenomaisesti muuta säädetty”, Jonkka kirjoittaa.

Edelleen: ”Myös oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että oikeudenkäynnin julkisuutta koskevaa päätöstä ei voida tehdä ennen istuntoa kansliakäsittelyssä, vaan päätös asian käsittelemisestä suljetuin ovin on tehtävä vasta istunnossa. Tällä tavalla myös yleisöllä on mahdollisuus kuulla asianosaisten suljettua käsittelyä koskevat kannanotot sekä tuomioistuimen päätöksen perustelut. - - Näiltä osin näkemykset oikeuskirjallisuudessa eivät ole muuttuneet uuden, oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain (370/2007) tultua voimaan 1.10.2007.”

Oikeuskanslerin mukaan tässä tapauksessa käräjätuomarin olisi ollut ”asianmukaisempaa” esittää osapuolille suullisesti kysymys oikeudenkäynnin salaamisesta istunnon alussa ja tehdä sitten ratkaisunsa ja esittää sen perustelut julkisesti. ”Tällainen menettely olisi ollut puolustettavissa erityisesti oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kohtaan tunnettavan luottamuksen nimissä”, Jonkka kirjoittaa.

Kysymys luottamuksesta oikeusprosessia kohtaan on tärkeä prosessin osapuolille – tämän ymmärtää vasta kun on itse ollut suomalaisessa käräjäsalissa syytettynä. Luottamus tasapuolisuuteen häviää nopeasti, kun puheenjohtaja ilmaisee selvän antipatiansa toista osapuolta kohtaan.

Epäilemättä oikeuden istunto olisi julistettu joka tapauksessa salaiseksi, koska taustalla oli lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä annettu (kyseenalainen) tuomio. Se alkuperäinen insestiprosessi oli tosin jätetty käräjävaiheen osalta salaamatta, mikä auttoi MOT:n tiedonhankinnassa.

Jonkka tekee ratkaisussaan virheen uskoessaan Paulin selityksiä salaamisen perusteluista. Oikeuskanslerin mukaan ”Paulin tiedossa oli asianomistajien kanta ja hän ilmoitti vastaajien asianajajalle, ettei hänen päämiestensä toivetta ollut mahdollista noudattaa, koska käsiteltävä asia oli jo hovioikeuden päätöksellä määrätty salassa pidettäväksi…”

Tässä Jonkka viittaa hovioikeuden ratkaisuun insestioikeudenkäynnissä, jossa tapahtuneesta oikeusmurhasta ohjelma kertoi. MOT:n toimittaja ja vastaava ohjelmatoimittaja eivät kuitenkaan olleet syytteessä tästä väitetystä insestirikoksesta, vaan mm. yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. Jokaisen prosessin salaamisesta pitäisi tietysti tehdä oma erillinen ja perusteltu päätös, eikä vedota johonkin aiempaan juttuun.

Jostain syystä Jonkka jättää täysin käsittelemättä myös valituksessani esitetyt moitteet käräjätuomari Liisa Paulin julkaisemasta tiedotteesta, jossa mm. väitettiin ohjelmassa olleen asiavirheitä. Väitteet olivat vääriä, kuten Paul itsekin myöhemmässä sähköpostien vaihdossa myönsi, ja kehotti hakemaan tuomioon muutosta hovista. Mutta eihän ylemmissä oikeusasteissa käsitellä mitään tiedotteita, vaan ratkaistaan itse asiaa!

Jonka jättää nyt ilmaan kysymyksen siitä, mitä kaikkea oikeuksien puheenjohtajat voivat tiedotteisiinsa sisällyttää ja miten niissä olevat virheet voitaisiin korjata. Jonkka ei mitenkään perustele sitä, miksi hän jätti vastaamatta kysymykseeni käräjäoikeuden tiedotteen sisällöstä. Nykyisin tiedotekäytäntö vaihtelee maan eri osissa melkoisesti, eikä mitään yhteistä linjaa ole, kuten Susanna Reinboth todistaa Lakimiesuutisten kolumnissaan 15.9.2009 (löytyy sivun oikeasta yläkulmasta).

Olen käsitellyt tätä prosessia kolmessa aiemmassa blogimerkinnässä – täällä, täällä ja täällä. Käräjätuomari Liisa Paul antoi jutussa nahkapäätöksen, johon kumpikaan osapuoli ei ollut tyytyväinen, hovioikeus puolestaan kumosi kaikki syytteet ja korkein oikeus (KKO) tuomitsi allekirjoittaneen ja hänen esimiehensä sakkoihin sekä Ylen vahingonkorvauksiin. Myös ohjelmassa haastateltu eli sananvapauttaan käyttänyt mies tuomittiin.

Ainoa instanssi, joka kunnolla paneutui asiaan, oli hovioikeus. Sen istunnossa vastapuoli jäi kiinni valehtelusta: kantajapuolella oli keksitty, että ohjelmassa näytettiin valokuva lapsesta, joka siten oli muka tullut ohjelman perusteella tunnistetuksi. Hovioikeuden puheenjohtaja Risto Uoti pyysi kantajaa näyttämään videolta, missä kohtaa se valokuva oikein näkyy. Aikansa videota kelailtuaan kantaja osoitti haastattelun taustalla epäterävänä näkynyttä kirjahyllyä, josta ei ollut tunnistettavissa mitään valokuvaa.

”Tämähän on oikeudenkäynnin irvikuva”, puheenjohtaja Liisa Paul totesi käräjillä kuunneltuaan aikansa syyttäjä Heikki Poukan polveilevia puheita. Se palautui mieleen hovioikeudessa, kun kantaja kelaisi videota edes takaisin. Onneksi laamanni Uoti hoksasi nopeasti, että häntä yritetään vedättää. Valitettavasti myös hovioikeuden käsittely pidettiin suljetuin ovin, joten ulkopuoliset eivät päässeet kokemaan tätä farssia.

Hovioikeuden jälkeen kantajapuoli vaihtoi avustajaa: valehteluun osallistunut asianajaja Maria Pöyhönen sai mennä, ja tilalle tuli tunnettu ”ihmisoikeusjuristi” Markku Fredman. Hänen kirjelmänsä toivat sitten kantajalle valitusluvan ja lopulta meille vastaajille langettavan tuomion; ratkaisu löytyy KKO:n ennakkopäätöskokoelmasta. Koko prosessi kesti lähes viisi vuotta.

Korkeimman oikeuden käsittely tapahtui papereiden perusteella, asianosaisten läsnä olematta. Kaikella kunnioituksella, mutta KKO:n työskentelystä tulee mieleen vakuutuslääkäreiden toiminta: hoitavien lääkäreiden (hovioikeuden) näkemys voidaan kumota potilasta (asianosaisia) tapaamatta. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, miten valehtelu vaikuttaa maan korkeimpiin neuvoksiin.

Yleisradio on valittanut oikeudenkäynnistä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen, joten ainakin yhden kerran tähän juttuun lienee syytä palata.

 

Matti Virtanen

 

P.S. Oikeuskanslerin ratkaisu ohessa liitteenä.
 

Kommentit

Lähettänyt käyttäjä Ad hominem tu quoque (ei varmistettu)

Olisi kiinnostava tietää, millä prosessioikeudellisella tai rikosoikeudellisella osaamisella Matti Virtanen näitä yksipuolisia "selostuksiaan" laatii. Ainakin Jonkalla ja Paulilla on aika laaja kokemus rikosoikeuden soveltamisessa käytännössä ja ratkaisuissa.

Lähettänyt käyttäjä Ilmari (ei varmistettu)

Kansalaisen on voitava kertoa kokemuksistaan oikeudesta, vaikka hänellä ei olisi rikosoikeudellista koulutusta. Virtasen kuvaamanlaista toimintaa olen itse oikeudessa havainnut, ja kokemukseni mukaan oikeuskansleri ei puutu kaikkiin ilmeisiin asioihin valituksessa hänelle.