Hyppää pääsisältöön

Ihminen ikuisuusperspektiivissä

Luolasto Kansallisteatterissa. Kuvassa Alma Pöysti ja Martti Suosalo. Kuva: Kansallisteatteri/ Timo Teräväinen alma pöysti,kansallisteatteri,laura ruohonen,luolasto,martti suosalo

Laura Ruohosen Kansallisteatteriin kirjoittama ja ohjaama Luolasto - rauhanhäiritsijät maan ytimessä vie katsojan ikiaikaisiin luoliin. Siellä aika ei kulje samaa tahtia kuin maanpinnalla. Historia, nykyhetki ja tulevaisuus sekoittuvat jännittävällä tavalla. Tarina lähtee miljoonien vuosien takaa, ja jatkuu satojatuhansia vuosia eteenpäin. Luolasto risteyttää satua ja totta. Ruohosen kieli on tyyliteltyä, se lähenee runoa, lorua tai aforistiikkaa. Monia repliikkejä tekisi mieli mietiskellä pitempäänkin. 

Heikki Pitkänen, Sari Mällinen ja Markku Maalismaa. Kuva Stefan Bremer.

Luolastossa häärää monenlaista väkeä. Ydinjätteen loppusijoituspaikkaa etsivä hupaisa insinööri-trio (Markku Maalismaa, Sari Mällinen ja Heikki Pitkänen) seilaa ylös alas hisseillään ja hokee rytmissä mittareidensa lukemia. Välillä he puhkeavat lauluun. Arkeologi (Alma Pöysti) etsii luolamaalauksia, löytöretkeilee uhkarohkeasti köysiensä varassa. Huijariksi paljastuva šamaani (Petri Manninen) järjestää kiinnostuneille retkiä luolien uumeniin. Eniten itseäni koskettava hahmo on yksinäisessä yössä höperöityvä vartija. Martti Suosalo tekee vartijan roolin tarkasti ja herkästi, rakentaa pienten eleiden komiikkaa.

Pimeydessä hiippailee myös kummia henkiolentoja, ammoisia aaveita, velhoja, lepakoita, mitä ovatkin.

Pimeydessä hiippailee myös kummia henkiolentoja, ammoisia aaveita, velhoja, lepakoita, mitä ovatkin. He kutsuvat itseään Entisiksi. Emilia Kokko, Helmi-Leena Nummela ja Katja Salminen esittävät näitä otuksia, jotka kuiskuttavat ja kiipeilevät seinillä, tarkkailevat huvittuneina luoliin tunkeutuvien kulkijoiden tuiki tärkeitä tohinoita. Pidin Entisistä kovasti. He muuttavat näyttämön aikaa. He asettavat ihmisten olemassaolon ikuisuusperspektiiviin. Samalla paljastuu yksi ihmiselämän iso ristiriita. Vartija rakastuu arkeologiin ja arkeologi vartijaan. Vartijalla on maanpinnalla vaimo. Mitä tehdä? Ikuisuuden näkökulmasta: yhdentekevää. Mutta näiden kahden epävarman ihmisen olemassaolon kannalta: ratkaisevaa, olennaista, tuhoisaa.

Väliajalla minä ja kollegani keskustelimme kokemastamme. Kumpikin jakoi saman fiiliksen, pidimme esityksestä. Kerronta tuntui kummastakin verkkaiselta, hetkittäin pitkästyttävältä, mutta jotenkin hyvällä tavalla. Luolaston hämärässä viipyilevässä tunnelmassa oli viihtyisä olla, ihmetellä, ajatella, katsella. Katseltavaa totisesti riittää. Kati Lukan lavastus on upea. Kaivoshissit nousevat ja laskevat, seinille piirtyy kalliomaalauksia, insinöörien merkintöjä ja häilyviä varjoja. Syntyy hieno illuusio siitä, että koko ajan painutaan syvemmälle ja syvemmälle.

Yhdistääkö meitä esi-isiimme taide, kauneudenkaipuu, musiikki – vai pyrkimys täsmälliseen viestintään?

Tekninen maailmankuva asetetaan näytelmässä humanistista maailmankuvaa vasten. Mitä varten luolamaalaukset on tehty? Yhdistääkö meitä esi-isiimme taide, kauneudenkaipuu, musiikki – vai pyrkimys täsmälliseen viestintään? Muinaiset kalliomaalaukset rinnastuvat näytelmässä merkkiin, joka on on piirrettävä ydinjätehaudan suulle. Millainen se voisi olla, kysyy näytelmässä toimittaja Japanista, Fukusimasta. Viestin on oltava selvä vielä 100 000 vuoden kuluttua: hengenvaara. Tajusin esitystä katsoessani, että luotan tosimaailman ydinjäteluolaa suunnitteleviin instansseihin tasan yhtä paljon kuin näihin näytelmän laulaviin puuhapeteihin.

Alma Pöysti. Kuva Stefan Bremer.Toisella puoliajalla rauhanhäiritsijöiden tie vie liian pitkälle. Kati Lukka on rakentanut mystisen tippukiviluolan muovipulloista – miten nerokas, komea oivallus! Tuhannet pullot kimaltavat luolan katossa kuin tähdet, kuin timantit. Insinöörit ja arkeologit ovat hautautua luolan perukoille, kun tippukivet ropisevat alas katosta. Ydinjätteen loppusijoituspaikkaa ei löydy: tämä kehno kakkosluokan maapallo vuotaa, valittavat insinöörit. Rakkauskin hautautuu luolaston syvyyksiin. Komeaa teatteria, kerta kaikkiaan.

 

Kansallisteatteri: Luolasto – rauhanhäiritsijät maan ytimessä. Käsikirjoitus ja ohjaus Laura Ruohonen. Lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, musiikki Riikka Talvitie, valot ville toikka, äänet heidi soidinsalo, videot timo teräväinen, koreografinen assistentti liisa risu, naamiointi Jari Kettunen. Rooleissa Heikki Pitkänen, Katja Salminen, Markku Maalismaa, Petri Manninen, Emilia Kokko, Sari Mällinen, Helmi-Leena Nummela (TeaK), Alma Pöysti, Martti Suosalo. Ensi-ilta oli Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 5.3.2014.


Laura Ruohonen kertoo näytelmän synnystä radio-ohjelmassa Taiteilijaelämää.

Luolasto-näytelmän tv-versio näytetään Yle Teemalla 18.6.2015.

Penkkitaiteilija

  • Oikeus oikeuteen omalla kielellä

    Sinulla on oikeus saada tulkkausta, jos joudut oikeuteen

    Jos joutuu oikeuteen, niin se on aina hankala tilanne. Vieraalla maalla se on vielä vaikeampaa. Et todennäköisesti tunne maan käytäntöjä ja toimintatapoja. Kielitaidottomalle ongelmat ovat vielä suuremmat.

  • Arkisto on kansakunnan muisti

    Arkistoiminen muuttuu digitalisaation myötä

    Vuonna 1809 solmittu rauhansopimus määräsi muun muassa, että Suomea koskevat asiapaperit siirretään Tukholmasta Suomeen. Tämä hanke toteutui vuonna 1816 ja siksi joulukuun alussa vietettiin Suomen arkistolaitoksen 200-vuotisjuhlia.

  • Suomi kahden lipun välistä

    Jos kaikkea tätä ei olisi ollutkaan

    Löysin vuosia sitten SA-Kuva-arkistosta hienon kuvan. Siinä Natsi-Saksan hakaristilippu liehui Suomen valtion sinisristilipun rinnalla. Kuva pysäytti ja sai ajattelemaan kahta lukemaani kirjaa - ja isänmaata.

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • Tytti Parraksen Jojo aiheutti moraalipaniikin syksyllä 1968

    Lue Kirjojen Suomen verkkolukupiirin kirjan taustat.

    Syksyllä 1968 Tytti Parraksen esikoiskirja Jojo aiheutti moraalipaniikin. Nainen lyö kirjailijaa laukulla päähän Tampereen Hämeenkadulla. Parraksen äiti ei puhu tyttärelleen vuoteen: luulevat vielä, että kirja on totta.

  • Otso Kantokorpi: Ylevien periaatteiden hintalappu?

    Pitäisikö taidetta tukea kysynnän mukaan?

    Taloustieteilijät osoittavat toisinaan kiinnostusta taiteen taloutta kohtaan. Yleensä pohdinnat ovat sellaisia, että niissä ymmärretään varsin vähän taiteen prosesseista. Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Otso Kantokorpi pohtii taiteen rahoitusta.

  • Mikä tekee musiikin tekemisestä kiinnostavaa? Avaruusromua 22.1.2017

    Suomalaisten äänien seurassa, paljon uutta ja yllättävää.

    ”Minua kiinnostavat äänet ja niiden muokkaaminen, äänenvärit ja (dis)harmoniat”. Näin kirjoittaa eräs suomalainen musiikintekijä. Samalla hän tulee kiteyttäneeksi aika monen musiikintekijän ajatuksen siitä, mikä musiikissa on kiinnostavaa, mikä tekee siitä kiinnostavaa. Tai oikeammin: mikä tekee musiikin tekemisestä kiinnostavaa? Avaruusromussa ollaan suomalaisten äänien seurassa. Paljon uutta ja yllättävää musiikkia. Toimittajana Jukka Mikkola.