Hyppää pääsisältöön

Lapsi ei unohda vanhempiensa eroa

piirros
piirros Kuva: Shutterstock piirros

Julkisuudessa avioero esitetään usein myönteisenä - vaikkakin raskaana - elämänmuutoksena. Vanhemmat eroavat lasten parhaaksi, sillä vain onnellinen vanhempi voi olla hyvä vanhempi. Tutkimukset kertovat tummemman tarinan. Vanhempien ero varjostaa koko lapsen loppuelämää. Olisiko parempi pysyä yhdessä – vaikka sitten onnettomana?

Miten avioero vaikuttaa lapseen? Tähän kysymykseen on olemassa vastaus. Se ei ole mukava. Vanhempien avioero johtaa usein ongelmiin myöhemmissä ihmissuhteissa.Tilastojen mukaan eron kokeneet lapset eroavat itse aikuisiässä muita herkemmin. Entä miten ero vaikuttaa juuri sinun lapseesi? Tähän kysymykseen ei ole olemassa vastausta. Jotain kuitenkin tiedetään.

Vanhempien menettäminen parina ei ole väliaikainen kriisi, jolla on selvä alku ja loppu. Se on keskeinen elämäntapahtuma, joka vaikuttaa perustavanlaatuisesti ihmisen koko myöhempään elämään. Miksi erositte? Tähän kysymykseen lapsi haluaa vastauksen aina uudelleen, aina uudessa elämäntilanteessa – vielä aikuisenakin. Näin ajattelee psykoanalyyttisen paripsykoterapian uranuurtaja Pirjo Tuhkasaari.

- Lapsi voi kokea vanhempien eron neljävuotiaana, mutta hän voi palata siihen 9- tai 10-vuotiaana. Pieni lapsi voi tosissaan yrittää miettiä, miksi vanhemmat erosivat. Aikuisena kysymys palaa mieleen omissa häissä, synnytysosastolla, perhejuhlissa. Ei se katoa koskaan, Tuhkasaari sanoo.

Vanhempi valokeilassa

Lehtien sivuilla ero esitetään usein positiivisena elämänmuutoksena. On ollut vaikeaa, mutta selviydytään. Parempaa kohti. Lapset kyllä sopeutuvat ajan myötä.

Tutkimukset ja asiantuntijalähteet maalaavat erosta paljon tummemman kuvan. Yksi eron keskeisistä pitkäaikaisvaikutuksista on lapsiin iskostuva pelko. Elämä voi yhtäkkiä muuttua. Onni yhdistyy menettämisen pelkoon, siitä tulee vaarallista.

Tuhkasaari huomauttaa, että vanhemmat eivät voi tietää, mitä lapset kokevat. He toki luulevat tietävänsä. Siihen sekoittuu haluja nähdä asiat tietyllä tavalla.

- Usein sanotaan, että suurin huoli erossa on lasten pärjääminen. Se voi olla myös toisinpäin. Huoli omasta selviytymisestä on keskiössä ja se vie resursseja pois lapsesta. Toisaalta myös erosta koettu syyllisyys voi joissain tapauksissa estää vanhempia näkemästä lapsen kärsimystä, Tuhkasaari sanoo.

Suomalainen avioero

Noin 13 000 avioliittoa vuodessa päättyy eroon.

Ensimmäinen avioliitto päättyy eroon 39 prosentin todennäköisyydellä.

Avioliittojen kesto on keskimäärin lyhentynyt.

Vanhempien ero koskettaa vuosittain n. 30 000 lasta tai nuorta.

60 % lapsista on eron tapahtuessa pieniä, korkeintaan alakoululaisia.

Jos vanhemmilla parisuhdeongelmia tai erotilanne, 71 % lapsista havaittu psyykkistä oireilua.

Lähteet: Väestöliitto/Tilastokeskus

Hänestä toimiva perhe-elämä muistuttaa teatterin lavaa. Päätähtinä ovat lapset, vanhemmat pysyvät taustalla, kuiskaavat vuorosanoja ja ohjaavat valoja. Erossa roolit vaihtuvat. Lavalle nousevat vanhemmat ja heidän halunsa. Lapsista tulee vanhempiensa kannattelijoita.

- Tästä uudesta asetelmasta voidaan palata takaisin, mutta prosessi jättää jälkensä. Eron täsmällinen vaikutus tietysti vaihtelee hyvin paljon lapsesta toiseen. Osa tarvitsee tukea muita enemmän. Paljon on kiinni juuri siitä, miten lasta tuetaan kriisin käsittelyssä ja miten vanhemmat järjestävät eron jälkeisen elämän.

Tuhkasaaren psykodynaaminen lähestymistapa korostaa ihmisen varhaisia vuorovaikutussuhteita ja niiden merkitystä myöhemmässä elämässä. Ajattelun ytimessä on lapsen tarve saada sisäinen käsitys omista vanhemmistaan pariskuntana. Tämä malli on tärkeä koko kasvun ajan, mutta sen lopullinen merkitys korostuu aikuisuudessa. Ihmisen miettiessä sitoutumisen ja rakkauden valintoja muistot omista vanhemmista nousevat tärkeään rooliin.

Tuhkasaari huomauttaa, että lapsen kannalta erolla on yksi tärkeä merkitys: vanhemmat ovat epäonnistuneet yhdessä aikuisuuden keskeisessä tavoitteessa. Kerran rikottua ei voi korjata uudella.

- Uusi perhe ei ole ratkaisu, joka korvaa hajonneen perheen. Lapsen mielessä vanhemmat pysyvät edelleen vanhempina. Tämä ei tarkoita, etteikö uusilla ihmisillä olisi erittäin suuri merkitys lapsen elämässä. Hyvin usein heillä on.

Entä se vaihtoehto?

Yhdessä pysyminen ei ole aina vaihtoehto. Väkivalta ja päihdeongelmat eivät kuitenkaan yksin selitä, miksi puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon. Yksilön käsitys onnesta ja omasta onnettomuudesta näyttelee suurta roolia kaikissa eroissa. Vanhemmilla kysymys omasta hyvinvoinnista limittyy lasten hyvinvointiin. Voiko lapseni olla onnellinen tässä kodissa?

Yksi useimmin toistetuista väitteistä on, että vain onnellinen vanhempi pystyy tarjoamaan onnellisen lapsuuden. Erotutkimuksen pioneerin Judith Wallersteinin mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Usein onnettomaan avioliittoon jääneet vanhemmat ovat yllättyneitä kuullessaan, että heidän lapsensa ovat myöhemmin pitäneet lapsuuttaan varsin onnellisena. Lasta ei välttämättä haittaa vaikka avioliitto on kylmä ja vanhemmat nukkuvat eri huoneissa.

Wallerstein päätyi näihin tuloksiin tehtyään 25 vuotta kestävän seurantatutkimuksen, jossa hän selvitti amerikkalaisten erolasten elämää.

Ensimmäinen avioliitto voi olla erkaantumista omista vanhemmista, toinen edeltävästä liitosta ja niin edelleen.

- En halua sanoa, että älkää erotko, mutta lapset saattavat pitää enemmän onnettomasta perheestä, Wallerstein sanoi haastattelussa vuonna 1976.

Tämä viestiä ei haluttu kuulla 40 vuotta sitten, eikä sitä haluta kuulla nykyäänkään. Tuhkasaari ei halua ottaa suoraa kantaa kysymykseen onnellisuuden merkityksestä. Hän pitää kuitenkin selvänä, että 2000-luvun yhteiskunnassa ”juna menee liian lujaa”. Monen lapsiperheen ensimmäinen ratkaisu ristiriitoihin on ero. Ongelma on siinä, että ratkaisu ei toimi.

- En mitenkään paheksu eroja. En yhtään. Se on joskus täysin välttämätöntä. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että itse ero on lopulta vain ulkoinen toimenpide. Ero ei ratkaise ihmisessä olevia jännitteitä, jotka osaltaan selittävät parisuhteeseen hakeutumista ja siinä epäonnistumista. Mitä sellaista puolisoiden omassa kasvuhistoriassa on mahdollisesti tapahtunut, jota on yritetty korjata parisuhteen kautta? Miksi siinä ei ole onnistuttu?

Näihin kysymyksiin ei aina saada vastausta. Kun ei kysytä.

- Ensimmäinen avioliitto voi olla erkaantumista omista vanhemmista, toinen edeltävästä liitosta ja niin edelleen. Nämä asiat jäävät monella käsittelemättä.

Vanhempien etsiessä onnea lapsen osa on sopeutuminen. Suomessa solmittiin viime vuonna noin 45 000 eron jälkeistä huoltajuussopimusta. Tuhkasaaren mielestä keskustelu avioeroista ja niiden vaikutuksista sivuttaa monesti lapsen aseman.

- Vuoroasumisen kaltaiset ratkaisut yleistyvät, koska ne sopivat vanhemmille. Lapset reissaavat kotien välillä reppu selässään. Elämä on jatkuvaa lähtemistä. Kukaan aikuinen ei todella tiedä, miltä näistä lapsista tuntuu. Minusta se on huolestuttavaa, Tuhkasaari toteaa.

Lue myös: Tilastojen mukaan avioeron kokeneet lapset eroavat itse aikuisiässä herkemmin.

Lue myös: Neuvottelu on osa eron jälkeistä vanhemmuutta.

Kommentit

Lähettänyt käyttäjä

Miten voidaan tietää että itse ero on se mikä aiheuttaa vaikeuksia myöhemmin? Eikö perheelämän vaikeuksilla ennen eroa, sellaisella niin vaikeilla jotka johtavat eroon, voi olla vaikutusta? Tai sillä miten vanhemmat hoitavat vanhemmuutensa eron jälkeen? Huono avioliitto johtaa usein huonoon avioeroon. Avioero on jatkuva prosessi, ei yksittäinen tapahtuma. Se on alkanut ehkä vuosia ennen itse eroa ja se jatkuu aina vain jos on lapsia mukana kuvioissa. Vuoroasumisen asettaminen ydinperheelämää vastaan on mielestäni outoa. "Jatkuvaa lähtemistä"? Miksei saapumiseen iloon kiinnitetä huomiota? Tai siihen että lapsella säilyy arkipäivän lähiyhteys molempiin vanhempiinsa? Lapsen oikeudestahan siinä on kyse.

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos otsikosta, joka toivottavasti pysäyttää ne ihmiset, jotka keskittyvät oman onnensa etsimiseen ja luulevat lasten kyllä pärjäävän, kunhan niillä vain on rakastavat vanhemmat jotka nyt vain asuvat eri osoitteissa... ja onhan lapsella nyt kaksi rakastavaa kotia... ja mitä näitä nyt onkaan... Itseään sivistyneinä pitävien ihmisten kauniita puheita, joista pöyristyttävin oli yhden eroäidin julistus: "Lapset eivät ole kärsineet erostamme." Mistä hän sen voi tietää?!

Ero jättää aina jäljen. Pysyvän jäljen.

Lähettänyt käyttäjä

Kirjoitus unohtaa sen kaikkein olennaisimman eli jokainen perhe lapsineen on yksilö tapaus, eikä niihin pidä soveltaa yleisiä linjoja. Minä tulen alkoholisti -perheestä, jossa sain kokea rajua henkistä ja fyysistä väkivaltaa yli kymmenen vuotta

Oliko hyvä, että vanhemmat pysyivät sinnikkäästi yhdessä lapsia "ajatellen"? Ei ollut ja tämä on minun eli lapsen näkökulma. Oli erittäin haitallista pitää avioliitto pystyssä vääristä syistä.

Ei ole patenttiratkaisuja vaan kunkin perheen asiat tulee käsitellä rilannekohtaisesti.

Lähettänyt käyttäjä

Tismalleen samaa mietin kuin Vastarannan kiiski - itsellä vastaavat kokemukset.
Edelleen lähes nelikymppisenä kärsin tietyssä määrin siitä, että meillä vanhemmat päättivät pysyä yhdessä kaikesta huolimatta.
Nyt itsellä ero meneillään... Tämä on välttämätöntä, eikä auta, että syyllistetään vielä lisää kertomalla tämmöisiä uutisia. Senhän nyt arvaa jokainen, että ei tuollaiset asiat voi koskaan unohtua.
Kulissiliittoon en pystyisi - sairastuisin ainakin itse (nyt jo erittäin lähellä) ja siinä sivussa todennäkoisesti loppukin perhe.

Lähettänyt käyttäjä

Maailmassa on ihmisiä jo aivan liikaa, joten eikö kannattaisi pikkuisen miettiä lapsen tarpeellisuutta parisuhteessa. Nyt tuntuu kaikille olevan ainoa päämäärä lisääntyä, ja mitä useamman kanssa, sen parempi. Tuo on ihan luonnollista, ja olemassaolostaan taisteleville lajeille jopa tuiki tarpeellista, mutta kun ihmisiä alkaa olla jo niin paljon, ettei muutama hillitty valinta lajia aja katoon. Rikkinäinen koti ei takuulla ole lapselle hyvä paikka kasvaa. Nyt tilanne on jopa niin, että ne kaikista vapaamielisimmät ja vastuuttomimmat on niitä jotka eniten lisääntyy. Mihin se johtaa? Ei ainakaan parempaan huomiseen. Malttia, ja tervettä harkintaa.

Lähettänyt käyttäjä

On jonkin verran tutkimuksia.

http://socfamratt.se/vardnad/boende/54-vbau/vardnad/902-forskning-om-anknytning-och-vaexelvis-boende
http://www.biomedcentral.com/1471-2458/13/868
https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/13389/9789513929404.pdf?sequence=1
http://www.socca.fi/files/89/Kahden_kodin_lapsuus.pdf

Lähettänyt käyttäjä

Juttu kosketti.

Vanhempani ilmoittivat eroavansa 17-vuotissyntymäpäivänäni. Juuri kun olin totutellut erouutiseen, ei mennyt kauaakaan kun kävi ilmi että isälläni on suhde huomattavasti häntä nuorempaan naiseen (joka oli saanut alkunsa kun vanhempani olivat vielä naimisissa). Avioero vanhempieni välillä ei ollut edes astunut voimaan, kun uudesta suhteesta syntyi minulle pikkuveli.

Olin eron aikoihin katkera ja kiehuin vihaa. Nyt haluaisin vaan ymmärtää, en osaa olla katkera tai vihainen enää. Erosta on kohta 10 vuotta ja muistot ja omat tunteet sekä asenteet vanhempieni eroa kohtaan elävät ja muuttuvat jatkuvasti. Peilaan parisuhdettani ja rakkauskäsitystäni siihen käsitykseen ja muistikuviin omista vanhemmistani, heidän parisuhteestaan ja sen päättymisestä.

Äitini kanssa olen kyennyt puhumaan erosta avoimesti, isän kanssa en. Pelkään, että hän pitää minua edelleen kiukuttelevana teininä, joka tuomitsee isänsä. Uskon, että hänelle juuri kävi niin, ettei hän kyennyt näkemään suruani huonon omantuntonsa takaa. Koin, ettei hän hyväksynyt - lapsellisiakin - vihan purkauksia avioeron yhteydessä ja nyt olen liian kiusaantunut tämän ikäisenä ottaakseni asian luontevasti enää esiin, koska välimme ovat hyvin formaalit. Näemme hyvin harvoin, ja olen pohtinut, tuottaako näkemiseni hänelle jossain määrin edelleen huonon oman tunnon tuntemuksia, joita hän pyrkii välttelemään.

Uskon, että toisinaan omat vanhempamme ovat yksi elämämme suurimmista mysteereista. Tänään kuvittelin näkeväni yliopiston kampuksella isäni kaltaisen hahmon, mutta nuorena yliopisto-opiskelijana. Ajatus oli mielenkiintoinen.

Lähettänyt käyttäjä

Terve,

"Tuhkasaari huomauttaa, että lapsen kannalta erolla on yksi tärkeä merkitys: vanhemmat ovat epäonnistuneet yhdessä aikuisuuden keskeisessä tavoitteessa. Kerran rikottua ei voi korjata uudella."

Miten niin ero on epäonnistuminen? Miten liiton pituus olisi millääntavoin mittari liiton "onnistumiselle"?

-Rauhaa ja Rakkautta

Lähettänyt käyttäjä

Itse olen työskennellyt eroa pohtivien ja eronneiden vanhepien parissa reilun kymmenisen vuotta. Harvan heistä olen kuullut eronneen hetken mielijohteesta tai ajatellen vain omaa etua. Oman kokemukseni myötä olen tavannut useita aikuisia, jotka pohtivat eroa pitkään, ja he miettivät asiaa myös lasten kannalta. Milloin pitäisi erota ja milloin ei? Onko ero ratkaisu ja jos on, niin mihin?. Monet näistä vanhemmista ovat jo hakeneet apua ja tukea perhe-elämän tai parisuhteen ongelmiin erilaisten tukimuotojen kautta (leirit, terapia, vertaistuki jne.) On tärkeää, että parisuhdetta tukevia palveluita olisikin laajasti saatvailla ja kynnys avun hakemiseen olisi matala. Parisuhdetyötä tehdään jo joissain neuvoloissa o osana neuvolan perhetyötä. Hyvää ja tärkeää, sillä alle kouluikäisten lasten vanhempien erot ovat lukumääräisesti kasvusuunnassa. Tukea tarvitaan pikkulapsivaiheeseen. On myös tärkeä tarjota tukea, ei syyllistämistä, jos vanhemmat päätyvät eroon. Parisuhteen käsittelemättömät tunteet ja ristiriidat siirtyvät helposti kiistoihin ja riitelyyn lasta koskevissa asioissa. Bruce Fisher kehitti eroseminaari-työskentelyn ja hän aikaan painotti, ei niinkään eron syihin tuijottamista vaan katseen kääntämistä siihen, miksi alunperin "pariudun" nykyisen tai tulevan ex-puolisoni kanssa. Mitä puolisoni minussa täydentää tai mihin odotuksiin hän vastaa. Erotessaan vanhemmat tarvitsevat esim. Eroneuvon tai Vanhemman neuvo vertaistukiryhmien kaltaista tukea saadakseen itselle apua ja ymmärtääkseen, mitä eroa tarkoittaa lasten elämän kannalta.

Lähettänyt käyttäjä

Onneksi omat vanhempani erosivat......onneksi meidät lapset (osa meistä, eli pienimmät) otettiin huostaan......ONNEKSI, sillä sisäkautta sain ihanat rakastavat adoptiovanhemmat! Ja myös biologisen pikkuveljenikin samaan perheeseen! ONNEKSI! Eli asiassa on aina kaksipuolta!

Lähettänyt käyttäjä

No mitenkäs on sitten sellaiset suhteet, joissa vain pysytään, mutta ei olla onnellisisa. Jompi kumpi puolisoista pettää ja pettää aina vaan uudestaan ja sen tietää koko perhe. Silti siihen vain jäädään. Onko kukaan sitten tutkinut miten tällainen vaikuttaa lapseen / nuoreen?

Lähettänyt käyttäjä

Erosin onnettomasta liitosta ainoan lapsemme ollessa kahdeksanvuotias. Nyt noin yksitoista vuotta myöhemmin olen havahtunut siihen, miten minulle olisi voinut käydä ilman eroa.
Omat vanhempani erosivat vaiheessa, jolloin toinen oli jo ajautunut alkoholistiksi. Yhtenä syynä saattoi olla perheen sisäinen onneton tila, jossa ei saanut olla oma itsensä tai tulla kuulluksi tarpeinensa. Toinen vanhemmista oli hyvin dominoiva. Minä lapsena kärsin eniten kodin sisäisen tunnelman vuoksi ennen vanhempien eroa.
Omalle lapselleni toivon kestäviä ihmissuhteita ja rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä.

Lähettänyt käyttäjä

Jestas mitä jeesustelua!!! Oman kruunun kiillottamista ja itsensä parempana pitämistä. Yleistämistä vailla mitään tolkkua. Huh-huh! Eroja on todellakin monenlaisia, ja mikä toimii joillakin ei toimi kaikilla.Ja kyllä jokainen on myös omasta elämästään, onnestaan vastuussa ja arvostaa omaa elämäänsä eläen sen myös itselleen. Lapset on tärkeitä, tietenkin, mutta kyllä onnellinen äiti/isä on taatusti mukavampi kuin masentunut. Mammat jakaa tätä artikkelia facessa ja se kertoo kyllä heistä jotain. Pitää saada itsensä tuntemaan muita paremmiksi edes jossain, tyypillistä jeesustelua. Veikkaan, ettei tätä hehkuttavilla ole kaikilla ihan huippu olo itselläänkään, mutta pyhimykseksi on pyrittävä ja ulkokultaus kiillotettava. Pahimman luokan arvostelijat on uskovaisia, jotka todellakin ylentävät itsensä!

Lähettänyt käyttäjä

Kaikki tapauksethan ja ihmiset ovat erilaisia. Ymmärrän eron jos suhteessa on väkivaltaa, alkoholismia, pettämistä, ym. asioita joilla on niin sanotusti asiallinen syy. Mutta nykyään tuntuu olevan "muodissa" erota vaan siksi, "että mitä MINÄ haluan nyt elämältäni"! Normaali arki ei enään riitä, vaan täytyy saada koko ajan jotain "parempaa ja hienompaa elämää". Tällä perusteella tapahtuvia eroja on aika haasteellista selittää lapsille!!!

Lähettänyt käyttäjä

Tämä on hyvä artikkeli, mutta vastaavanlaisia tutkimutuloksia on molemmilta puolilta. Itse olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että ero on hankala vaihtoehto, eikä siihen pitäisi päätyä helposti/nopeasti muuten kuin väkivaltaisissa tilanteissa. Tästä artikkelista kuitenkin puuttuu määritelmä siitä, mitä tarkoitetaan vanhempien onnellisuudella. Mitä esimerkiksi, jos vanhempien välinen suhde ei ole fyysisesti väkivaltainen, mutta sisältää paljon rankkaa riitelyä, solvauksia, kiroilua, ja uhkailua, mitkä lapset joutuvat kuulemaan ja näkemään? Mitä, jos altavastaajana oleva osapuoli ei voi tilannetta korjata esimerkiksi uskonnollisten tai kulttuurillisten näkemyserojen takia? Selvästikään osapuolet eivät voi olla kovin onnellisia tuollaisessa tilanteessa, ja ero kylmenneeseen suhteeseen on valtava.

Elämä ei ole täydellinen, ja usein tilanteet ei toimi suunnitellulla tai kuvitellulla tavalla. Vaikka lasten hyvinvointi on erittäin tärkeätä, kullakin ihmisellä on myös jonkinasteinen velvollisuus pitää huolta itsestään; vaikeissa tilanteissa pysyminen käy pitkän päälle helposti myös fyysiselle terveydelle.

Lähettänyt käyttäjä

Olen eronnut ensimmäisestä avioliitostani, josta on yksi lapsi. Tein eroa vuosien ajan, apuakin oli haettu monenlaisista toimipaikoista. Lopullinen eropäätös tuli siinä vaiheessa, kun ex-puolisoni oli saada minulta hengen pois omassa olohuoneessani lapsen nukkuessa viereisessä huoneessa. Lapsella on paljon traumamuistoja avioliiton ajalta, joita käsitellään edelleen. Traumoja on tullut myös eron jälkeen, koska ex-puolisoni on ollut väkivaltainen myös lasta kohtaan. Että siinä mielessä ero ei varsinaisesti ollut hyvä ratkaisu. Ex-puoliso on vainonnut minua ja lasta jo vuosien ajan eron jälkeen, jälleen on käynnissä useita rikostutkintoja ja odotamme oikeudenkäyntejä ja mahdollisia tuomioita.

En jaksa nyt alkaa etsiä tutkimusnäyttöä niiden ydinperheiden lapsista, joiden vanhemmat ovat kituuttaneet yhdessä "lasten vuoksi". Oman työni kautta olen kuitenkin muodostanut sen käsityksen, että tunnekylmyyteen ja kulissimaisiin olosuhteisiin lapset kyllä reagoivat myös, siis kielteisesti, mutta koska esim.tunnekylmä ilmapiiri on elämäntapahtumina epämääräisempää kuin vaikkapa se avioero, ei sen kauaskantoisia seurauksia ehkä olekaan niin helppo yhdistää myöhemmin esim. minäkäsitykseen tai uskomuksiin liittyviin ilmiöihin. Ero on myös selkeästi 'asia, joka tapahtui', kulissiliitoissa taas usein on 'asioita, jotka eivät tapahtuneet'. Myös tämä voi vaikuttaa siihen, miten asioita myöhemmin tutkitaan ja vedetään johtopäätöksiä.

Lähettänyt käyttäjä

Erosta sinänsä ei voi yleisesti sanoa sitä tai tätä, tilanteet ovat yksilöllisiä. Joskus ero on varmasti hyvä ratkaisu kaikille. Joskus taas miettii, eikö lapsen takia voisi lykätä esim. sitä pettämistään edes sen aikaa, että lapsi on täysi-ikäinen. Lapsuus on kuitenkin lyhyt aika. Tiedän isän, joka pysyi täysin sopuisasti vanhassa liitossa lasten takia siihen asti, että nuorin täytti 18 vuotta. Nostan hattua, se oli todellista vastuunkantoa itse tehdyistä ihmistaimista.

Vuoroasumisesta taas ajattelen niin, että minun psyykeni ei olisi sitä lapsena kestänyt. Minä tarvitsin yhden turvallisen ja samana pysyvän kodin ja kiireettömät perjantait, jolloin ei todellakaan lähdetty mihinkään reissuun rahtaamaan. Minusta se on itsekkyyttä, että lapsi ikään kuin yritetään laittaa puoliksi. Jommankumman vanhemmista pitäisi suostua siihen, ettei lapsi enää eron jälkeen asu pysyvästi hänen kanssaan. Joskus luopuminenkin on rakkauden teko.

Lähettänyt käyttäjä

Kommenteissa vaikuttaa tämä sokeus olevan aika paljon esillä. Selitellään kaikenlaista ja väännetään asiaa, mutta silti: "lapsi ei unohda eroa". Lapsella on elämässä vain yhdet vanhemmat (tosin nämä vanhemmat voi olla menetetty jo ennen syntymää jos vanhemmista ei ole vanhemmiksi). Läheisiä biologisia vanhempia ei voi täysin korvata mikään.

Paljon mietityttää se, että valitetaan lapsen kärsivän riidoista yms. jos suhde ei toimi. Miksi pitää riidellä lapsen nähden? Normaali aikuinen osaa hoitaa tilanteen niin ettei lapsi näe kaikkea (tietysti osan).

Lähettänyt käyttäjä

@Jere On paljon tilanteita, missä yksi avioliiton osapuolista jostain syystä ei välitä, näkevätkö ja kuulevatko lapset riitelyn vai ei. Sellaisissa tilanteissa jos tilanteen toinen osapuoli ehdottaa keskustelua (tai vaikka sitten riitelyä) lasten ollessa pois paikalta, tilanne harvoin paranee – se useimmiten pahenee. Ehkäpä sellaiset ihmiset eivät ole normaaleja aikuisia.

Lähettänyt käyttäjä

Hei, täällä yksi erosta "kärsinyt". Itse olen sitä mieltä että meidän vanhempien ero on paras asia mitä meidän perheelle silloin tapahtui. Ei meillä fyysistä väkivaltaa kummemmin ollu ja alkoholismia hyvin lievästi. Mutta se tunnelma mikä meidän perheessä oli. Se jätti pysyvät jäljet muhun. Ero oli vaan helpotus, sai tuntea jälleen olonsa turvalliseksi kotona ja molempia vanhempia oli kiva nähdä kun ei ollu enää kireä tunnelma tai molemmat huonolla päällä.
Lapsi vaistoaa vanhempansa onnettomuuden! Kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ja eihän onneton vanhempi myöskään jaksa panostaa siihen lapsen onnellisuuteen, kun on itse niin väsynyt ja poikki. Eikä siihen mikään "leuka ylös, kokoa itsesi" auta. Sen tietää varmasti jokainen psykologi ja psykiatri ja muut.
Kyllä ero varmasti moniin jättää jäljen, en minä sitä sano. Mutta sitä vaan, että kyllä se ero vaan on joskus lapsenkin kannalta paras ratkaisu, onnettoman parisuhteen katsominen jättää myös todella pahat jäljet.

Lähettänyt käyttäjä

Kun vanhemmat sitten hommaavat uuden suhteen käy hyvin usein niin että se onneton lapsi on vuoroin vieraissa.

Lähettänyt käyttäjä

On perin kummallista, että avioerolapsista ja heidän kokemuksistaan on kirjoitettu niin vähän. Kaikki tuntevat sotalapsien hirven hädän, ja vanhemman kuoleman kokemuksen tuoman tuskan, mutta avioerolapset ovat jääneet vuosikymmeniksi omaan poteroonsa hiljaisiksi kärsijöiksi. Uskon, että avioero koetaan edelleen jotenkin "itse aiheutetuksi tilaksi", kun taas kuolema on tilanne johon ei voi vaikuttaa. Eronneille pareille avioero on kuitenkin tragedia, johon liittyy inhimillinen epäonnistuminen vaikeassa tilanteessa.

Allekirjoitan täysin kirjoituksessa mainitun lauseen: "Yksi eron keskeisistä pitkäaikaisvaikutuksista on lapsiin iskostuva pelko. Elämä voi yhtäkkiä muuttua". Vaihtoehtoisia perhemalleja on onnellinen perhe, onneton ja eronnut perhe. Lapseen toki vaikuttaa negatiivisesti jatkuva riitely tai vielä pahemmat ongelmat, kuten alkoholi tai väkivalta. Tällöin avioero voi olla lapselle pelastus. Näen silti avioeron negatiivisena vaihtoehtona, koska kolmas vaihtoehtoinen perhemalli lapselle on tämä onnellinen perhe, jossa riidellään, mutta riidoista sovitaan. Eronnut perhe kääntyy siis näin negatiivisen perhemallin puolelle.

Olen itse 35-vuotias ja olin kymmenen vanha vanhempieni erotessa. Vanhemmat olivat eroon jo varmasti varustautuneet, eivätkä eronneet hetken mielijohteesta pitkästä liitosta. Lapsen elämä muuttui kuitenkin täysin kertarysäyksellä perheen (elämän tukipilarin) hajottua. Kirjoituksessa kerrottiin, että vanhemmat ovat voineet käydä keskenään terapiassa jo pitkään ja puida eroa. Kuka auttaa lasta kestämään edessä olevan ison muutoksen? Lapsi ei voi valmistautua venhempiensa eroon, eikä vaikuttaa asiaan vaan tilanne annetaan valmiiksi saneltuna.

Vanhempien osalta eroon liittyy varmasti aina häpeää, ja tätä häpeän tunnetta yritetään peitellä kertomalla näitä kauniita tarinoita kahdesta kodista ja siitä että lapsella on kaksi vanhempaa edelleen. Isä eikä äiti ei ole kadonnut minnekään, sehän on selvä. Ainut mikä on kadonnut on perhe. Toisekseen erossa lapsi on vaarassa vieraantua toisesta vanhemmastaan, ellei ole sovittu täydestä yhteishuoltajuudesta. Missä on lapsen yksi turvallinen koti jos elämä on jatkuvaa muuttamista kahden kodin välillä. Taloudellisesti tiukasti elävillä perheillä avioero tarkoittaa usein myös muuttoa, pahimmasta tapauksessa jopa paikkakunnan vaihtoa, jolloin oman kodin lisäksi lapselta katoaa tuttu ympäristö.

Kauhulla luen myös tarinoita uusioperheistä, joissa miehellä/naisella saattaa olla montakin lasta, joilla pieni ikäero ja eri äidit. Oikeudesta solmia avioliitto rakastamansa ihmisen kanssa on Suomessa perustuslaillinen oikeus, mutta eikö lainsäädännöllisesti voida millään tapaa puuttua siihen kuinka monen kanssa ihminen saa lisääntyä ja muodostaa näitä "perheitä".

Lapsen joustaessa koko lapsuutensa ajan voi joustokapasiteetti olla jo kertaalleen elämässä käytetty. Tämä voi varmasti vaikuttaa myöhemmässä elämässä lapsen ihmissuhteisiin. Toinen varjopuoli voi olla se, että ei kertakaikkiaan edes uskalla muodostaa omaa perhettä sen pelon varjossa, että avioero on realistinen uhka. Urheilussa, opiskelussa ja työelämässä olemme kuitenkin nähneet, että usko omaan suoritukseen tuo parhaimmat tulokset. Mietin myös miten lasten koulunkäyntiin avioero vaikuttaa? Keskittymiskyky voi olla lapsella kovalla koetuksella jos päässä pyörii tuska ja hätä tilanteesta, johon ei voi itse vaikuttaa.

Olen tyytyväinen elämääni monin osin, mutta vanhempieni avioero on varmasti jättänyt jäljen minuun. Tästä olisi minusta aika puhua suoraan, ja lopettaa kaunisteltujen satujen kertominen.

Lähettänyt käyttäjä

Tilanteita ja kokemuksia on monia, kuten voi kommenteistakin päätellä. Artikkelissa sanotaan että "lapsi ei unohda" ja asia palaa mieleen eri tilanteissa. Mielestäni se ei välttämättä ole huono asia. Näitä asioita sietäisikin tiedostaa ja miettiä.

Itse olen perheestä, jonka vanhemmat edelleen ovat yhdessä. Ei ollut alkoholismia, eikä fyysistä väkivaltaa. Mutta oli paljon henkistä pahoinvointia, kylmyyttä, alistumista. Vanhempani eivät eronneet, enkä minä siten jäänyt sitä sitten pohtimaan vaan toistin samaa parisuhteen kaavaa omassa elämässäni tiedostomattani. Sain sairaan mallin esimerkikseni, sen että elämää vain kärsitään, ja puoliso on ikuinen kivireki, auringon edessä pilvi joka ei koskaan väisty. Kunpa he olisivatkin eronneet, olisinpa saanut pohdittavakseni sen miksi ihmiset pysyvät yhdessä tai miksi eivät; milloin parisuhde rakentaa perhettä ja millon se tappaa ihmiset hiljaa sisältäpäin opettaen jälkikasvullekin sen, että tärkeintä ei ole oma onni.. vaan se mitä muut ihmiset puhuvat.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

  • Kirjailija Katja Kettu vuonna 2017.

    Katja Kettu: Lällällää, helvettiäpä ei ole

    Kirsi-mummon kuolema sai Katja Ketun ajattelemaan jumalaa.

    Minulta kuoli hiljattain mummo. Kirsti Inkeri Heikkinen. Sinänsä Kirsti Inkerin kuolemaan ei liittynyt mitään tavatonta, mutta kuolema pistää miettimään mahdollisuutta kuolemanjälkeisestä olotilasta. Elo ilman jumaluutta on kolkkoa ja ankaraa, kun tulee kysymys kuolemasta ja olemisen rajallisuudesta, Katja Kettu kirjoittaa kolumnissaan.

  • Otra Romppanen_henkilökuva

    Otra Romppanen - Murheenlaakson menninkäinen

    Mana Mana -legenda kertoo värikkäästä elämästään.

    Otra Romppanen on Joensuun ensimmäinen punkkari, jonka kitarasoundi mullisti 80-luvun lopun suomalaisen vaihtoehtomusiikin. Nykyisin Etelä-Savossa asuvan Mana Mana -legendan elämään on mahtunut hulluja mutta lahjakkaita ihmisiä, genrerajojen halveksuntaa, itsetuhoisia ajatuksia ja ultimaattista sekoilua. Muiden mielipiteistä Otra ei edelleenkään välitä.

Uusimmat sisällöt - Vanhemmuus

  • Lapsia kiipeilytelineessä

    Ainutlaatuiset kakarat – ymmärtääkö kirjallisuus 2010 -luvun lasta?

    Tutkin Nummen Karkkipäivää ja Aapelin Pikku Pietarin pihaa

    Nykyvanhemmat ymmärtävät lapsiaan paremmin kuin yksikään aikaisempi sukupolvi. Lapset ovat osallisia ja kantavat yhä enemmän vastuuta itsestään. Toimittaja Maija Puska pohtii esseessään, kuinka yllättävän samanlaisina lapset kuvataan 1950- ja 2010-luvun teoksissa. Onko mahdollista olla lapsi, jos aikuiset loistavat poissaolollaan? 2010-luvun kaupunkilaislapsi on ainutlaatuinen.

  • Satu Saarinen Dimpho-tytär sylissään.

    Kahden lapsen äiti, Satu Saarinen: “Kun biologisia lapsia ei kuulunut, oli adoptio meille luonnollinen vaihtoehto”

    Satu Saarinen on kahden adoptiolapsen äiti.

    Samalla kun Satu Saarisen isä eli viimeisiä hetkiään, sai Satu miehensä kanssa iloisen puhelun. Heistä tulisi pienen pojan vanhemmat. Kun toisesta rakkaasta oli luovuttava, saapui uusi rakas ihminen perheeseen. Oli aika hakea 2-vuotias poika kotiin Etelä-Afrikasta, Johannesburgista. Myöhemmin perheeseen saatiin myös pieni tyttö.

  • Marja Hintikka: Raskausrauha julistettu!

    Marja Hintikka: Häpeäisit, läski äiti!

    Lopetetaan raskaana olevien ulkonäön arviointi. Nyt!

    “Katselinkin, että miten olit noin lihonut! Posketkin olivat kummasti pyöristyneet.” Näin todettiin Marja Hintikalle, kun hän kertoi odottavansa kolmatta lastaan. Marjan mielestä nyt on tullut aika julistaa raskausrauha ja lopettaa odottavien äitien ulkonäön kommentointi!