Hyppää pääsisältöön

Säveltäjä Aino Tenkanen: "Musiikkiluokat olivat tärkeä ja inspiroiva kasvuympäristö"

Säveltäjä Aino Tenkanen. Kuva: Yle/Laila Kangas aino tenkanen

"Nykyään minusta on hauska ajatella, että olen kasvamassa enemmänkin taiteilijaksi kuin säveltäjäksi." Sibelius-Akatemissa sävellystä opiskeleva Aino Tenkanen piipahti Kantapöydän vieraana 18. toukokuuta 2016. Aino tulee musiikkiperheestä, neljä hänen sisaruksistaan opiskelee ammattimuusikoksi.

Olen Aino Tenkanen (s.1991) ja opiskelen Sibelius-Akatemiassa kolmatta vuotta sävellystä. Isäni Atte Tenkanen on musiikintutkija ja urkuri, joten musiikki on sitä kautta aina ollut läsnä kotona. Lapsuudenkodissani soivat lähinnä Bach, Wagner ja isän tutkimuksiin liittyvät improvisaationauhat. Perheemme viidestä täysi-ikäisestä lapsesta neljä opiskelee jotain soitinta ammatikseen.

Olen muuttanut monta kertaa, mutta asunut aina Varsinais-Suomessa; Vehmaalla, Paattisilla ja pisimpään Turussa.

Aloitin viulunsoiton 5-vuotiaana Uudenkaupungin musiikkiopistossa. Turkuun muutettuamme opiskelin Turun seudun musiikkiopistossa ja kävin Puolalanmäen musiikkiluokilla. Musiikkiluokat olivat tärkeä ja inspiroiva kasvuympäristö. Siellä sai samanhenkisten ihmisten kanssa kokeilla vapaasti kaikenlaista musiikkiin liittyvää. Toivon todella, että erityisluokkia osataan arvostaa myös tulevaisuudessa. Niillä on tärkeä osa lasten- ja nuorten kokonaisvaltaisessa kasvussa.

Lukion jälkeen opiskelin kolme vuotta sävellystä Turun Ammattikorkeakoulussa ennen kuin hain ja pääsin Sibelius-Akatemiaan.

Aino Tenkanen Riikka Holopaisen ja Vesa Kytöojan tentissä. Kantapöytä 18.5.2016 Kuva: Yle/Tiina-Maija Lehtonen kantapöytä 18.5.2016

Musiikkiopinnot?

Harrastin lapsena ja nuorena paljon kaikenlaista luovaa; musiikkia, tanssia, kirjoittamista, valokuvausta. Käänteentekevä kokemus oli, kun teini-ikäisenä soitin ensimmäistä kertaa viulua sinfoniaorkesterissa. Soitimme Turun seudun
musiikkiopistossa Schubertin 8. sinfoniaa ja Pirates of the Caribbeanin orkesterisovitusta. Silloin tuli voimakas tunne siitä, että musiikki on se taiteenlaji, jota kohtaan rakkaus voisi kehittyä kaikista suurimmaksi. En kuitenkaan halunnut ammattiviulistiksi, vaan mietin, mitä muita vaihtoehtoja musiikin parissa olisi.

Aloin 17-vuotiaana nollasta soittamaan käyrätorvea ja soitinkin sitä vuoden melko tosissani. Kapellimestarin hommat kiinnostivat myös ja sävellyksen oli alun perin tarkoitus olla vain sivupolku ennen musiikinjohtamisopintoja.

Sävelsin ensimmäiset kokonaan uloskirjoitetut kappaleeni Turun AMK:n pääsykokeisiin 18-vuotiaana ja suureksi hämmästyksekseni pääsin sisään. Kun aloin opiskella sävellystä, ihastuin siihen niin, etten muuta enää halunnut tehdäkään. Ajattelin myös, että säveltäjän elämä sopisi luonteelleni paremmin kuin kapellimestarin; ei tarvitsisi matkustaa koko ajan vaan voisi vaikka hoitaa puutarhaa ja viettää muuten rauhallista elämää.

Tällä hetkellä opiskelen Sibelius-Akatemiassa kolmatta vuotta sävellystä Lauri Kilpiön johdolla. Kandiksi on tarkoitus valmistua ensi syksynä tai vuoden päästä. Oman paikan löytyminen Siballa on tapahtunut vähitellen. Akatemia on kuin jättimäinen taidetehdas, josta voi löytää vaikka mitä, kun hieman etsii - ja sattumalta päätyy oikeisiin paikkoihin.

Olen hiljalleen ymmärtänyt, ettei Akatemia suoraan tee minusta säveltäjää, mutta siellä on mahdollista opiskella kaikessa rauhassa ohjatusti taitoja, joista on hyötyä säveltäjänä.

Lempisäveltäjä?

Uusia kiinnostavia säveltäjiä löytyy jatkuvasti, joten lempisäveltäjän valitseminen on vaikeaa. Osaan mainita kuitenkin joitain teoksia, joiden vaikutus on kantanut pitkälle niiden esityksen jälkeen. Viime viikolla Musiikkitalossa esitetyssä Magnus Lindbergin Kraftissa oli mieletön lataus ja energia! Toivoisin, että Musiikkitalon salia käytettäisiin useammin yhtä kokonaisvaltaisesti kuin Kraftissa. Teos oli hyvin äänekäs myös volyymiltaan ja konsertista kotiin palatessa tuntui kuin olisi ollut jossain oudossa klassisen musiikin yökerhossa; musiikki soi yhä päässä ja kehossa, melkein teki mieli tanssia.

Viime vuoden Musica Novassa esitetty Hans Abrahamsenin Let me tell you on yksi ainoita nykymusiikkiteoksia, jonka esityksessä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin itkeä liikutuksesta, musiikki oli niin kaunista! Huomasin etten ollut yleisössä ainoa. Myöhemmin sain ilon tavata Abrahamsenin mestarikurssilla ja keskustelimme siitä, miten yksinkertaisten rakenteiden avulla hän oli rakentanut teokseensa vaikuttavia kohtia.

Idoli?

Nykyään minusta on hauska ajatella, että olen kasvamassa enemmänkin taiteilijaksi kuin säveltäjäksi. Taiteilijana voi tehdä monenlaisia asioita ja musiikki vain sattuu tällä hetkellä olemaan se väline, jonka kanssa eniten viettää aikaa. Ehkäpä siksi
esikuvia löytyy muualtakin kuin musiikin parista. Kirsi Kunnaksen surrealistisessa runoudessa ja Tove Janssonin ajatusmaailmassa on jotain, mihin samaistun.

Ensi viikon kandikonsertissa kuullaan sävellykseni sopraanolle, klarinetille ja sellolle Kunnaksen Yöperhosten kuolemansyöksyt -runoon. Muita taiteellisia inspiroijia ovat olleet mm. kirjailijat Kenzaburo Oe, Haruki Murakami ja elokuvaohjaaja Susanne Bier.

Sellisti Martta Valkeus soitti Kantapöydässä Aino Tenkasen soolosellokappaleen. Sellisti Martta Valkeus Kuva: Yle/Tiina-Maija Lehtonen martta valkeus

Mahtuuko elämään muuta kuin musiikki?

Säveltäminen on elämisen ja olemisen tapa. On vaikea erottaa, milloin tekee muita asioita siksi, että se ruokkii luovuutta tai vain huvikseen. Viime aikoina olen opetellut tietoisesti jättämään musiikin hetkeksi ja viettämään hyvällä omallatunnolla vapaa aikaa. Silloin laitan vaikka rauhassa ruokaa ja näen ystäviä ja perhettä.

Olin perustamassa Turkuun What ever Works! -nykymusiikkifestivaalia vuonna 2013 ja mukana tuottamassa sitä myös tänä keväänä. Nautin siitä säpinästä, mikä liittyy festivaalien ja konserttien järjestämiseen. Se, että on ihmisten kanssa tekemissä, on mukavaa vaihtelua yksinoloa vaativalle säveltämiselle. Haluan tulevaisuudessakin vaikuttaa siihen, millaisia konsertteja ja taidetapahtumia Suomessa on.

Sävellyspuolella kiinnostaa puhtaasti musiikillisen ilmaisun lisäksi poikkitaiteellisuus. Olen tehnyt yhteistyötä valosuunnittelun, pukutaiteen, tanssin ja videon kanssa. Haaveilen oopperantapaisista kokonaisvaltaisista esityksistä, jossa voisi olla esimerkiksi varjoteatteria, klovneriaa tai illallinen osana teosta.

Mitä vielä haluaisit kertoa itsestäsi?

Äitini kertoo usein tarinaa siitä, miten toisen maailmansodan aikaan Leningrad oli piiritettynä monta vuotta, mutta kaupungissa jatkettiin silti sinfoniaorkesterikonserttien järjestämistä. Vaikka kaupunkiin ei tullut ruokaa eikä muusikoille ehkä voitu edes maksaa, konsertit jatkuivat.

Minusta se on hieno kertomus taiteen merkityksestä. Jatketaan tätä inhimillistä, kompleksista hengentoimintaa; sävelletään ja soitetaan ja lähdetään kuuntelemaan konsertteja, vaikka maailma ympäriltä romahtaisi.

  • Erkki-Sven Tüür saa ansaitusti huipputulkinnan

    Levyarvostelu

    Äkkiseltään voisi luulla, että RSO:lla riittäisi tärkeämpääkin levytettävää kuin virolaisen Erkki-Sven Tüürin konsertot, vaikkapa kotimainen nykymusiikki. Mutta ei se niin ole. Tüür on kansainvälisesti niin merkittävä säveltäjä ja RSO solisteineen soittaa hänen musiikkiaan niin hyvin, että uusi levytys on perusteltu. Hyvän musiikin tekeminen hyvin on aina tarpeen.

  • Lisävuodenajat eivät pelasta perinne-Vivaldia

    Levyarvostelu

    Ei uskoisi, mutta vielä armon vuonna 2017 löytyy periodisoittoon perehtymätön viulisti, joka vetäisee Vivaldin Vuodenajat ison filharmonisen orkesterin solistina. Tasmin Littlen ja BBC:n sinfoniaorkesterin motiivina tälle kyseenalaiselle teolle on säveltäjä Roxanna Panufnikin Four World Seasons, eräänlainen vastapari Vivaldille.

  • Capucon soittaa modernismista kaunista

    Levyarvostelu

    Olen usein sanonut tai antanut ymmärtää, että nykymusiikki ei kuulosta laisinkaan pahalta, jos sen esittää niin kuin on tarkoitus. Uusien tekniikoiden ja tyylien aito omaksuminen vaatii paljon työtä, mutta se työ saa nykymusiikin kuulostamaan musiikilta. Tämä tuli jälleen mieleen tähtiviulisti Renaud Capuconin uutuuslevyllä. Wolfgang Rihmin, Pascal Dusapinin ja Bruno Mantovanin konsertot kumpuavat läheltä keskieurooppalaisen modernismin pimeää ydintä, mutta Capucon soittaa ne kuin Mozartin konsertot - musikaalisesti, puhtaasti ja tyylin tuntien.