Hyppää pääsisältöön

Taru on totuutta ihmeellisempää — seitsemän kuuluisaa musiikillista huijausta

The White Stripes (2005) ja Milli Vanilli (1988). Kuva: Ewen Spencer (The White Stripes), Esser & Strauss (Milli Vanilli) Milli Vanilli,The White Stripes

Popmusiikin historia on täynnä eriskummallisia ja kiehtovia huijauksia. Ne ovat useimmiten olleet harmitonta pilailua, joka on saanut kohtuuttomat mittasuhteet. Opiskelijapila on synnyttänyt kansainvälisen myytin, keksityn bändin levy noussut listalle tai levy-yhtiön vastaanottovirkailijan päästään vetämä sanasto painettu arvostetun sanomalehden sivuille. Lopulta parhaista huijauksista on tullut osa popin ja rockin rikasta historiaa. Alla esittelemme seitsemän tällaista kuuluisaa huijausta. Uskomatonta, eikö totta?

Kuka hautasi Paulin? — Beatles ja Paul McCartneyn kuolema

Ennen internetiä ja sosiaalista mediaa ei ollut tavallista, että opiskelijoiden leikkimielisestä pilasta tuli maailmanlaajuinen urbaanilegenda. Näin kuitenkin kävi ehkä tunnetuimman musiikillisen huijauksen tapauksessa.

Vuoden 1969 syksyllä Yhdysvaltain Iowan osavaltiossa sijaitsevan Draken yliopiston lehti Drake Times-Delphic julkaisi jutun otsikolla "Is Beatle Paul McCartney Dead?". Siinä kuvailtiin yliopiston kampuksella ja laajemminkin keskilännen yliopistoissa kiertänyttä huhua, jonka mukaan Paul McCartney olisi kuollut vuonna 1966 auto-onnettomuudessa, ja tieto olisi pimitetty yleisöltä. Yleisön hämäämiseksi McCartney oli korvattu William Campbell -nimisellä kaksoisolennolla.

Lehti esitteli useita “todisteita” McCartneyn kuolemasta. Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -albumin kannessa McCartneyn pään yläpuolella on nähtävissä avonainen käsi ikään kuin siunaamassa ruumista. Levyn kappaleella A Day in the Life John Lennon puolestaan lauloi “he blew his mind out in a car”.

Magical Mystery Tour -levyn kannessa Beatlesin jäsenet olivat pukeutuneet eläinasuihin. McCartneyn asu oli ainoa, joka oli musta, ja mikä vielä karmivampaa, Drake Times-Delphicin artikkelin mukaan mursu oli viikinkien kuoleman symboli.

Vielä väkevämpiä todisteita löytyi Beatlesin 1968 julkaistulta nimettömältä levyltä, joka tunnettiin paremmin nimellä White Album. Glass Onion -kappaleella Lennon lauloi “here’s another clue for you all, the walrus was Paul” viitaten edellä mainittuun viikinkien kalmansymboliin, Revolution 9 -raidalla kuultiin kolarin ääni ja kun kappaletta kuunteli takaperin, toistuvasti sanottu “number nine” kuulosti karmivalta lausahdukselta “turn me on, dead man”.

Huhu sai suurempaa huomiota, kun lokakuussa 1969 detroitilaisen radiokanavan DJ Russ Gibb vastasi lähetykseen soittaneen opiskelijan Tom Zarskin puheluun. Zarski kuvaili huhun Gibbille ja kehotti tätä todisteeksi soittamaan Revolution 9:n väärin päin. DJ oli hämmästynyt kuulemastaan vankasta todistusaineistosta.

Ann Arborissa sijaitsevan University of Michiganin Michigan Daily -lehden toimittaja Fred LaBour tarttui uutiseen radio-ohjelman kuultuaan, ja pian hänen aiheesta kirjoittamansa artikkeli julkaistiin useissa opiskelijalehdissä ympäri Yhdysvaltoja. Tällä kertaa huhusta kiinnostui myös valtavirtamedia. Kolmen viikon ajan koko Amerikka etsi kuumeisesti todisteita McCartneyn kuolemasta.

Todisteita alkoi löytyä yhä enemmän ja ne olivat toinen toistaan kauempaa haettuja. Sgt. Pepper’s -levyn kannessa olevassa rummussa luki peilikuvana “I One IX He Die” eli Paul oli kuollut 9.11., saman albumin takakannessa George Harrison osoittaa She’s Leaving Homen sanoitusten kohtaa “Wednesday morning at five o’clock”, joka oli Paulin kuolinhetki, ja Strawberry Fields Forever -kappaleen lopussa Lennonin kuultiin sanovan ”I buried Paul” (vai oliko se sittenkin “cranberry sauce”).

Ehkäpä kuuluisimmat todisteet löytyivät vuonna 1969 julkaistun Abbey Road -levyn kannesta. Siinä kuvattiin salaliittoteoriaan uskovien mielestä McCartneyn hautajaissaattue. Lennon oli valkoisissaan pappi, Ringo Starr mustissa hautausurakoitsija ja Harrison farkuissa haudankaivaja. Paljasjalkainen Paul oli selvästi ruumis. Lisäksi kannessa näkyi auto, jonka rekisterinumero oli 28IF. Tämä tarkoitti tietenkin, että McCartney olisi ollut 28-vuotias, jos hän olisi ollut elossa (hän oli todellisuudessa tuolloin vasta 27).

Lopulta huhu laantui, kun Life-lehti julkaisi marraskuussa 1969 haastattelun McCartneyn kanssa otsikolla “Paul is still with us”. Silti myytti Paulin kuolemasta jaksaa yhä kiehtoa Beatles-faneja ja salaliittoteorioiden ystäviä. Asialle omistettuja artikkeleita ja nettisivuja löytyy tänäkin päivänä.

Milli Vanillin tie poptähdistä likasäkeiksi

Harva yhtye on joutunut yhtä pahasti häväistyksi ja kohdannut yhtä kitkerää yleisön raivoa kuin saksalainen popduo Milli Vanilli. Kokoonpanon taustalla oli tuottaja ja laulunkirjoittaja Frank Farian, joka oli 1970-luvulla luonut suositun Boney M. -yhtyeen. Hän levytti vuonna 1988 albumin r&b-vaikutteista tanssipoppia usean laulajan kanssa, mutta ei uskonut näiden tähtipotentiaaliin. Niinpä Farian palkkasi Milli Vanilliksi nimetyn yhtyeen keulakuviksi kaksi komeaa tanssijaa ja mallia Robert Pilatuksen ja Fabrice Morvanin.

Milli Vanillin Euroopassa julkaistun debyyttilevyn All or Nothing kannessa Pilatusta ja Morvania ei mainittu laulajien joukossa, mutta kun levy julkaistiin hieman muokattuna Yhdysvalloissa nimellä Girl You Know It’s True, sen kannessa luki selvästi “vocals: Rob & Fab (Brothers of Soul)”. Ongelmana oli tietysti, että “sielun veljet” eivät olleet laulaneet nuottiakaan Milli Vanillin kappaleilla.

Hetken aikaa Milli Vanilli oli yksi maailman suosituimmista yhtyeistä. Sen debyyttilevy myi USA:ssa kuusinkertaista platinaa ja nousi Billboardin listakärkeen. Kappaleet, kuten Girl You Know It’s True, Baby Don’t Forget My Number, Blame It on the Rain ja Girl I’m Gonna Miss You, olivat valtavia hittejä. Vuoden 1990 Grammy-gaalassa Milli Vanilli voitti parhaan tulokkaan palkinnon.

Pilatus ja Morvan innostuivat nopeasti omasta suosiostaan. Time-lehden haastattelussa he uhosivat olevansa uusi Elvis ja Beatles ja kertoivat olevansa lahjakkaampia kuin Bob Dylan tai Paul McCartney.

Kulissi alkoi rakoilla yhtyeen keikoilla, joilla kappaleet piti esittää playbackinä. Eräässä Music Televisionin esittämässä konsertissa yhtyeen hitin Girl You Know It’s Truen taustanauha jäi junnaamaan paikalleen, ja Pilatus ja Morvan joutuivat pakenemaan noloina lavalta.

Viimeinen niitti oli, kun Charles Shaw, yksi Milli Vanillin levyillä laulaneista laulajista, kertoi huijauksesta julkisuudessa. Farian yritti lahjoa Shaw’n hiljaiseksi 150 000 dollarilla, mutta huhua ei saatu enää hiljennettyä.

Lopulta Pilatus ja Morvan joutuivat täysin häväistyiksi. Farian tunnusti huijauksen, ja duon Grammy-palkinto vietiin pois. Fanit halusivat rahat takaisin ostamistaan levyistä ja oheistuotteista, ja Milli Vanilli joutui useiden joukkokanteiden kohteeksi. Eräs yhdeksänvuotias entinen fani kutsui duoa L.A. Times -lehdessä “saastaisiksi likasäkeiksi.”

Seuraava Milli Vanilli -albumi The Moment of Truth (1991) julkaistiin nimellä The Real Milli Vanilli. Tällä kertaa levyn kannessa poseerasivat sillä todella laulaneet henkilöt. Porukan keskellä seisoi hieman Pilatusta ja Morvania muistuttanut laulaja Ray Horton. Myöhemmin sama levy julkaistiin hieman muokattuna Try ’N’ B -yhtyeen nimissä. Oli nimi mikä tahansa, “oikea” Milli Vanilli ei kiinnostanut maksavaa yleisöä.

Pilatus ja Morvan puolestaan yrittivät jatkaa uraansa nimellä Rob & Fab, mutta yritys epäonnistui surkeasti. Lopulta Milli Vanillin tarina sai surullisen lopun vuonna 1998. Duo oli yrittämässä paluuta uudella levyllä Back and In Attack. Tällä kertaa Pilatuksen ja Morvanin oli tarkoitus todella laulaa sen kappaleilla.

Juuri ennen levyn julkaisemista vuosia huumeongelmista kärsinyt, useita kertoja itsemurhaa yrittänyt ja toistuvasti virkavallan kanssa ongelmiin joutunut Pilatus löytyi kuolleena frankfurtilaisesta hotellista. Milli Vanillin paluulevy jäi julkaisematta. Pilatus ei koskaan päässyt kuulemaan lauluaan hänet kuuluisaksi tehneen yhtyeen levyllä.

The Masked Marauders — superbändi, joka oli liian hyvää ollakseen totta

1960-luvun lopulla syntyi superbändien ilmiö. Suosituista yhtyeistä tunnetut muusikot muodostivat uusia kokoonpanoja, kuten Cream, Blind Faith ja Crosby, Stills, Nash & Young. Superbändit saivat kehuja kriitikoilta, vaikka usein niiden musiikki oli juuri sellaista pöyhkeilyä, joka synnytti 1970-luvun rockin turpeimmat musiikilliset rikokset ja johti lopulta punkin väistämättömään syntyyn.

Ilmiöön oli jo vuonna 1969 kyllästynyt Rolling Stone -lehden toimittaja Greil Marcus, joka päätti parodioida tällaisia yhtyeitä. Hän keksi superbändin nimeltään The Masked Marauders ja kirjoitti sen kuvitteellisesta debyyttilevystä arvostelun Rolling Stoneen.

T.M. Christian -salanimellä Marcus hehkutti arviossaan yhtyettä ja paljasti, että kokoonpanoon kuuluivat todellisuudessa Paul McCartney, John Lennon, Bob Dylan ja Mick Jagger. Arvio oli selvästi vitsi. Sen mukaan levyltä löytyi muun muassa Mick Jaggerin laulama kappale I Can’t Get No Nookie ja Bob Dylanin laulama 18-minuuttinen cover Donovanin Season of the Witchistä. “Voi todella sanoa, että levy on enemmän kuin elämäntapa. Se on elämä”, fiktiivinen kriitikko intoili.

Pian arvion julkaisemisen jälkeen Rolling Stonen toimitukseen alkoi kuitenkin tulla kirjeitä, joissa kyseltiin, mistä Masked Maraudersin levyn voisi hankkia. Marcus ja hänen Rolling Stone -toimittajakollegansa Langdon Winner päättivät tehdä levystä todellisuutta. He palkkasivat Cleanliness and Goodliness Skiffle Band -nimisen kalifornialaisyhtyeen levyttämään Masked Marauders -albumin.

Albumilta löytyi alkuperäiskappaleita, kuten I Can’t Get No Nookie, instrumentaali Cow Pie ja “Dylanin” esittämä More or Less Hudson’s Bay Again sekä covereita Duke of Earlin ja The Book of Loven kaltaisista rock’n’roll- ja doo-wop-klassikoista.

Jos huijausta ei ollut tajunnut levyn ostamiseen mennessä, viimeistään sen viimeisellä kappaleella Saturday Night at the Cow Palace vitsi paljastettiin. Sillä kuvitteellinen pettynyt levyn ostaja kirosi levyä ja sen tekijöitä. Kaikesta huolimatta Masked Marauders löysi kuuntelijoita. Sen ainoata albumia myytiin 100 000 kappaletta.

Jack ja Meg Whiten monimutkaiset perhesuhteet

The White Stripes osasi imagon- ja myyttien rakentamisen. John Gillis -nimisenä syntynyt Jack White ja Meg White (jonka oikea nimi todella oli Meg White) olivat perustaneet yhtyeen vuonna 1997. Garage rockia ja bluesia yhdistellyt duo oli alusta asti sekä musiikillisesti että tyylillisesti iskevä.

Yhtyeeseen liittyi useita toistuvia teemoja, kuten värit punainen, valkoinen ja musta sekä numero 3. Erikoista oli myös, että White Stripesilla ei ollut basistia, vaan se oli Jackin ja Megin muodostama duo.

Tärkeä osa White Stripesin mytologiaa oli myös se, että Jack ja Meg olivat sisaruksia. Se tuntui lisäävän jo valmiiksi erikoisen yhtyeen omaleimaisuutta, joka leijaili juurevasta soundistaan huolimatta jossain korkealla arkipäiväisen yläpuolella.

Aluksi White Stripes sai persoonallisuudestaan huolimatta suosiota lähinnä kotikaupunkinsa Detroitin garage rock -piireissä, mutta vuonna 2001 julkaistu White Blood Cells teki siitä The Strokesin ohella yhden 2000-luvun suurista rockyhtyeistä.

Valtavirtasuosion myötä alkoi myös aikaisempaa innokkaampi yhtyeen jäsenten taustojen kaivelu. Jo vuonna 2002 detroitilainen lehti paljasti, että Whitet olivat itseasiassa jo eronnut aviopari. Gillis oli ottanut avioliitossa Whiten sukunimen.

Faktat yhtyeestä lyötiin pöytään lopullisesti vuonna 2005 Rolling Stone -lehdessä julkaistussa artikkelissa "The Mysterious Case of The White Stripes". Jutussa Jack White kierteli epämääräisesti toimittaja David Fricken tiedustellessa, miksi hän keksi sisarussuhteen. Hän tunnusti kehittäneensä jutun, jotta yhtye olisi mielenkiintoisempi, mutta väitti myös syynä valheeseen olleen, että pariskunnan suhteeseen ei keskityttäisi liikaa. Varovasti arvioiden voisi sanoa, että Jackin toinen tavoite ei aivan onnistunut.

Grungen sanasto haltuun joka cob nobblerille

Vuonna 1992 grungen valtavirtasuosio oli saavuttamassa kiehumispisteen. Edellisenä vuonna julkaistu Nirvanan Nevermind oli tammikuussa noussut Yhdysvaltojen albumilistan kärkeen. Pearl Jamin, Soundgardenin ja Alice in Chainsin albumit myivät miljoonia.

Grunge oli paitsi musiikkia myös muotia ja nuorisokulttuuria. Marc Jacobs suunnitteli Perry Ellis -muotitalolle vuonna 1992 grungen innoittaman vaatemalliston, ja samana vuonna sai ensi-iltansa Cameron Crowen ohjaama Seattlen grunge-buumin keskelle sijoitettu romanttinen komedia Singles, jossa esiintyivät Pearl Jam, Soundgarden ja Alice in Chains.

Yhtäkkiä Seattlen indierock-kuvioista noussut musiikkityyli oli maailmanlaajuinen ilmiö, josta kiinnostuivat myös valtavirtalehdet. Usein näillä lehdillä ei ollut hajuakaan ilmiöstä, josta niiden piti kirjoittaa.

Syksyllä 1992 arvostettu New York Times päätti tehdä jutun grungesta. Toimittaja Rick Marin keksi, että kenties grungella oli muiden nuorisokulttuurien tavoin oma slanginsa. Hän soitti asiaa tiedustellakseen Nirvanan, Soundgardenin ja Mudhoneyn levyjä julkaisseelle Sub Pop -levy-yhtiölle. Puhelimeen vastasi 25-vuotias vastaanottovirkailija Megan Jasper, joka päätti pilailla toimittajan kustannuksella. Hän keksi oman grunge-sanastonsa, jonka Marin kirjasi hyväuskoisesti ylös.

Marraskuussa 1992 New York Timesissa julkaistiin artikkeli "Grunge: A Success Story", jonka kainalojutussa "Lexicon of Grunge: Breaking the Code" lueteltiin Jasperin keksimiä termejä. Juttu esitteli muun muassa sellaisia ilmaisuja, kuten cob nobbler (luuseri), harsh realm (pettymys), tom-tom club (epäcoolit ulkopuoliset), wack slacks (vanhat repeytyneet farkut) ja swingin’ on the flippity-flop (hengailu).

Internetiä edeltävänä aikana huijaus meni läpi yllättävän kauan. Lopulta kolmen kuukauden kuluttua chicagolainen lehti The Baffler paljasti, että sanasto oli täysin päästä keksitty. New York Times ei kuitenkaan aluksi uskonut tulleensa huijatuksi, vaan väitti, että Jasperin sijaan The Baffler -lehti yritti huijata sitä. Lopulta Timesin täytyi kuitenkin nöyrtyä ja myöntää, että grunge-kieltä ei ollut olemassa.

Todellinen harsh realm kaikille tom-tom clubilaisille.

Kuka muistaa Platinum Weirdin?

Jos sattuu olemaan miljonääripoptähti tai lukuisten hittien säveltäjä, miksei tekisi uuden yhtyeensä levyn promootiosta 1970-lukulaisen rockfantasiahuijauksen? Vuonna 2004 Eurythmicsistä tuttu Dave Stewart perusti laulunkirjoittajan ja American Idol -tuomari Kara DioGuardin kanssa yhtyeen Platinum Weird.

Pari oli tavannut säveltäessään kappaleita Pussycat Dolls -popyhtyeelle. Kaivatun Pussycat Dolls -hitin sijaan parivaljakolta syntyi kappaleita, jotka toivat mieleen Stevie Nicksin ja Lindsey Buckinghamin aikaisen 1970-luvun jälkipuoliskon Fleetwood Macin.

Yhteistyötään mainostamaan Stewart, DioGuardi ja Interscope-levy-yhtiön johtaja Jimmy Iovine kehittelivät kimurantin taustatarinan, jonka mukaan Stewartin ja DioGuardin yhteistyö olikin uusi versio Platinum Weird -nimisen unohdetun 1970-luvun alun yhtyeen tuotannosta.

Tarinan mukaan Dave Stewart oli soittanut Platinum Weirdissä nuorena. Kokoonpanon laulaja oli muun muassa Stevie Nicksin tyylin inspiroinut mystinen ja kiehtova Erin Grace, joka oli kadonnut vuonna 1974. Grace oli myöhemmin asunut kenenkään tietämättä New Yorkissa, ja nuori DioGuardi oli muuttanut hänen naapuriinsa. Grace opetti DioGuardille laulunkirjoitusta ja soitti tälle Platinum Weirdin kappaleita.

Nyt Stewart ja DioGuardi olivat tarinan mukaan päättäneet muodostaa Platinum Weird -nimisen uuden yhtyeen ja esittää 1970-luvun esikuvansa kappaleita modernissa muodossa.

Stewart puhui Platinum Weirdistä Rolling Stone -lehden haastattelussa ja sille tehtiin tekaistuja faninettisivuja. Suureellisin osa huijausta oli mukadokumentti Rock Legends: Platinum Weird, jolle Stewart oli saanut mukaan rocklegendatuttujaan Mick Jaggerista Stevie Nicksiin ja Ringo Starrista Elton Johniin.

Dokumentti oli Dan Aykroydin yliampuvine selostajaäänineen selvästi enemmän rakkaudella tehty humoristinen kunnianosoitus 1970-luvun pehmorockille ja uuden yhtyeen mainosfilmi kuin todellinen yritys huijata. Yhtyeen “vanhat” levytykset kuulostivat 2000-luvun virheettömän kliinisine soundeineen 1970-luvulta vain, jos käytti reilusti mielikuvitusta.

Lopulta kuitenkin “uudesta” Platinum Weirdistä tuli todellinen kadonnut yhtye. Kun Platinum Weirdin albumi Make Believe julkaistiin vuonna 2006, retrosoundiset “1974”-levytykset muodostivat varsinaisen levyn ja “uuden” yhtyeen kappaleet julkaistiin ainoastaan harvinaisen tupla-CD-version bonus-CD:llä. Vuoden 2006 jälkeen Platinum Weirdistä ei ole kuulunut nuottiakaan.

Tänään keikalla: feikki-Mac

Fleetwood Macin historia on ollut täynnä kokoonpanovaihdoksia ja saippuaoopperamaista draamaa. Ehkäpä kummallisin käänne yhtyeen uralla, johon on kuulunut sekä LSD:stä seonnut että uskonlahkon mukaan kadonnut kitaristi, tapahtui vuonna 1974.

Tuolloin yhtyeeseen kuului sille nimensä antaneen rytmiryhmän Mick Fleetwoodin (rummut) ja John McVien (basso) lisäksi Christine McVie (laulu, koskettimet), Bob Welch (kitara) ja Bob Weston (laulu, kitara). Vuonna 1973 julkaistun Mystery to Me -albumin kiertueella paljastui, että Westonilla oli suhde Fleetwoodin vaimon Jenny Boydin kanssa. Weston sai kenkää ja kiertue peruttiin.

Fleetwood Macin tuolloinen manageri Clifford Davis ei kuitenkaan hyväksynyt bändin toimintaa. Raivoissaan hän lähetti kiertueelle uuden kokoonpanon esiintymään Fleetwood Mac -nimellä.

“Haluan saada yleisön päästä pois ajatuksen, että tämä olisi Mick Fleetwoodin yhtye. Tämä on minun bändini. Tämä on aina ollut minun bändini”, Davis uhosi Rolling Stone -lehdelle helmikuussa 1974. Uuden Fleetwood Mac -kokoonpanon muodostivat Elmer Gantry (laulu, kitara), Kirby Gregory (kitara), Paul Martinez (basso), John Wilkinson (koskettimet) ja Craig Collinge (rummut).

Davis kertoi keikoilla hämmentyneelle yleisölle, että Mick Fleetwoodin piti palata henkilökohtaisista syistä Englantiin ja koko muu yhtye on korvattu uusilla soittajilla. Rolling Stone -lehdessä kitaristi Bob Welch kommentoi jutun olevan täyttä roskaa. “Jos Davisilla olisi oikeus bändin nimeen, teoriassa hän voisi laittaa lavalle kenet tahansa. Hän voi laittaa neljä koiraa haukkumaan ja kutsua sitä Fleetwood Maciksi. Lopulta tässä on kyse siitä, että managerimme on seonnut”, Welch kommentoi.

Ehkä yhtyeen kokoonpanojen vilkkaasta vaihtelusta, tuolloisen miehistön karisman puutteesta tai yleisön sekavuudesta kertoi jotain se, että yhtyeen Pittsburghin keikalla vain tusina fania vaati rahat takaisin.

Lopulta Davisin kokoama teko-Mac hajosi, mutta kesti vuoden ennen kuin saatiin selvitettyä, kenelle oikeudet nimeen kuuluivat. Davisin kokoaman Fleetwood Macin jäsenet perustivat uuden yhtyeen nimeltään Stretch, joka sai hitin kappaleellaan Why Did You Do It?. Se kertoi tietysti yhtyeen kovasta kohtalosta teko- Fleetwood Macina.

Kommentit

  • Vanha rumpali Meiju Suvas riemastui rumban ja kantrin rytmeistä

    Juhlavuottaan aloittava Meiju Suvas kuunteli uutuuslevyt

    Taitavaa laulua, villiinnyttäviä rytmejä ja syvällistä sanomaa - uutuuslevyjen antia arvioitiin Levylautakunnassa. Laulaja ja rumpali Meiju Suvas on juuri aloittamassa 35-vuotis taiteilijajuhlavuottaan ja kuunteli tarkalla korvalla rytmiikkaa. Raadissa mukana myös Kalevi Pollari ja Jorma Hietamäki. Pisteet ja kommentteja 1.

  • David Bowie Berliinin muurin varjossa. Avaruusromua 15.1.2017

    Se ei ehkä ollut paras paikka hankkiutua eroon huumeista.

    Eletään vuotta 1976. 29-vuotias David Bowie on pahasti koukussa. Viime vuodet hän on viettänyt vauhdikasta ja huumeista elämää Yhdysvalloissa. Nyt hän haluaa eroon kokaiinista. Hän haluaa tehdä uutta musiikkia. Tuon aikainen, muurilla jaettu Berliini ei ehkä ollut paras mahdollinen paikka hankkiutua eroon huumeista, mutta se oli hyvä paikka liikkua lähes tuntemattomana. Ja se oli hyvä paikka tehdä uutta musiikkia. David Bowien outo ja vallankumouksellinen albumi Low julkaistiin 14.1.1977. 40 vuotta sitten! Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Matti Kallio - suomalaismuusikko tarujen saarella

    Vieraana Matti Kallion studiolla Islannissa

    Matti Kallio on musiikin monitoimimies: haitaristi, multi-instrumentalisti, säveltäjä, sovittaja, tuottaja ja äänittäjä. Hän soittaa niin kansanmusiikkiin ja maailmanmusiikkiin kallellaan olevissa produktioissa kuin Hectorin ja Pekka Simojoen taustabändeissä. Lastenmusiikin saraltakin taas tullut muutama Emma-ehdokkuus. Suomalaisen musiikkimaailman vaikuttajalla on kuitenkin yksi erikoinen piirre - hän asuu Islannissa.

  • Tuisku hiihtää ja Litku junailee

    Mystisiä hetkiä, syvää talenttia ja tragikoomisia tekstejä

    Parhaimmillaan musiikki avaa tunnemuistoja, kertoo sielulle jostain arkitajunnan ulkopuolisesta mystiikasta. Tällaisia hetkiä koettiin taas uusien levyjen äärellä. Omia arvioitaan antoivat pitkän linjan radioammattilainen, muusikko ja työnohjaaja Mikko Harjunpää sekä Ylen Tero Liete ja Jami Liukkonen. Pisteet ja kommentit 1.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua