Hyppää pääsisältöön


Aamun utuisessa valossa jääkarhu katsoo minua lempeän nappimaisilla silmillään.

Karhun pehmeä katse puhuu ristiriitaisesti eri kieltä sen muun olemuksen kanssa. Sen kuono ja kermanvalkoinen turkki ovat kauttaaltaan veressä. Peto on tappanut partahylkeen hetkeä aiemmin.

Edessäni aukeavassa näkymässä kiteytyy vailla romantiikan häivää luonnon kiertokulun raadollisuus. Jäälautalla makaava reilun kaksisataa kiloisen partahylkeen raadeltu ruumis muistuttaa minua siitä, että arktisen alueen armottomissa olosuhteissa selviytyvät vain vahvimmat ja taitavimmat.

Jääkarhu Huippuvuorilla. Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen Huippuvuoret,jääkarhu,katoava pohjola

Ensikohtaaminen Pohjoismaiden kaukaisimmassa kolkassa

Olen haaveillut jääkarhun kohtaamisesta pikkupojasta asti. Ja nyt viimeinkin kohtaamme, Norjalle kuuluvan Huippuvuorten saariryhmän pohjoishuipun yläpuolella, merijään reunan tuntumassa. Lähimpään ihmisasutukseen on satoja kilometrejä. Olemme kaukana televerkon kuulumattomissa, jääkarhun hallitsemassa maailmassa.

Etelään katsoessani näen Huippuvuorten lumiset vuoret, joiden terävät kärjet viiltävät taivasta kohti kuin jättiläistikarit. Meitä ympäröivä merijää jatkuu pohjoiseen päin silmänkantamattomiin, aina pohjoisnavalle asti noin tuhannen kilometrin päähän.

Seison jäänmurtaja Origon kannella ja seuraan, kun yhdellä voimakkaalla tassun huitaisulla uroskarhu repäisee saaliinsa nahan auki ja aloittaa kiivaan ruokailun. Se tietää, että hetkenä minä hyvänsä se saattaa saada lajitovereistaan seuraa. Veren haju leviää arktisessa tuulessa nopeasti.

Jääkarhun olemus huokuu voimaa ja päättäväisyyttä. Selviytyäkseen se ei voi luottaa kuin itseensä. Se sallii läsnäoloni samalla, kun se syö hylkeen sisäelimiä ja tankkaa itseensä kilokaupalla traania.

Veren haju leviää arktisessa tuulessa nopeasti.

Tämä on se hetki, jota ei esitetä luontodokumenteissa. Tämä on jääkarhuista se puoli, jota ei ole helppoa näyttää. Jääkarhu on yksi kauneimpia asioita, joita olen koskaan nähnyt. Silti luonnon raadollisuus, se, mitä tämä upea peto tekee selviytyäkseen, ei ole kaunista katsottavaa.

Tämä veren ja suolenpätkien värittämä hetki kaikessa karmeudessaan kiteyttää minulle sen, miksi tämä minusta alle viidenkymmenen metrin päässä seisova karhu on planeettamme mahtavin maapeto.

Jääkarhut syö hylkeenraatoa Huippuvuorilla. Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen Huippuvuoret,jääkarhu,katoava pohjola

Saalistuksen mestari

Seuratessani jääkarhun aterioimista alan miettiä sitä, miten se onnistui nappaamaan partahylkeen. Hylkeen on täytynyt levätä jäällä hengitysaukon suulla. Jääkarhuilla on useita eri tapoja saalistaa hylkeitä, jotka ovat niiden pääasiallista ravintoa.

Toisistaan irronneet jäälautat ovat törmänneet yhteen muodostaen ahtojäälabyrintin. Ne ovat luovat ympäristöön näköesteitä, joiden taakse saalistaja on voinut piiloutua.Tällaiset olosuhteet ovat jääkarhulle paras mahdollinen saalistusympäristö.

Voisi silti ajatella, että jääkarhu on auttamatta altavastaaja. Miten se voi yllättää näin avarassa ympäristössä tarkka-aistisen hylkeen, joka lepää pakoreittinsä suulla? Jos hylje aistii vaaran olevan lähettyvillä, se pudottautuu parissa sekunnissa avannosta veden alle, missä se on turvassa.







Jääkarhu jäälauttojen suojassa Huippuvuorilla.
Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen
Huippuvuoret,jääkarhu,katoava pohjola

Matkaa saaliiseen on ollut toistakymmentä metriä. Hiljalleen jääkarhu on suoristanut itsensä lähtövalmiuteen. Pieni niiaus ennen kuin se on kiihtynyt räjähtävään sprinttiin, jossa vauhti on voinut nousta parhaimmillaan jopa 60 kilometriin tunnissa. Joskus hylje ehtii silti reagoimaan ajoissa ja sujahtamaan karkuun.

Tänään niin ei käynyt. Partahylje kenties ehti työntää päänsä ja osan vartalostaan veteen ennen kuin on tuntenut jääkarhun ihmissormen pituiset kynnet nahoissaan. Vaikka partahylje on painanut reilusti yli kaksisataa kiloa, jääkarhu on voinut helposti nostaa saaliinsa takaisin jäälle. Hylkeen maailma on sammunut parissa sekunnissa.

Jääkarhu Huippuvuorilla. Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen Huippuvuoret,jääkarhu,katoava pohjola

Jääkarhun selviytyminen on sen korvien välistä kiinni

Yhtäkkiä saaliinsa vieressä seisovan uroskarhun paksun turkin alta pullistuvat jykevät lihakset. Sen selkä on uhmakkaasti kaarella, puolustusasennossa. Toinen uroskarhu lähestyy määrätietoisen reipasta vauhtia hyppelehtien jäälautalta toiselle hylkeenruhoa kohti.

Vierailijan ollessa enää parin jäälautan päässä hyljeruhon omistaja paljastaa valtavat kulmahampaansa ja alkaa murista. Tällä ei kuitenkaan ole toivottua vaikutusta. Toinen uros astelee saalista kohti varovaisin mutta päättäväisin askelin.

Lopulta jääkarhut seisovat samalla jäälautalla saaliin vierellä. Huomaan, että ne ovat samankokoisia, reilun 400 kilon painoisia jättejä.

Molemmat tarkkailevat toisiaan hetken, kuin katseella punnitakseen toisen voimia ja luonnetta. Ne tajuavat, että ovat tekemisissä itsensä veroisen voimapesäkkeen kanssa.







Jääkarhut syövät hylkeenraatoa Huippuvuorilla.
Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen
Huippuvuoret,hylje-eläimet,jääkarhu






Jääkarhut hylkeenruhon kimpussa.
Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen
Huippuvuoret,jääkarhu,jäätiköt,katoava pohjola

Saaliin isäntä on kuitenkin tajunnut, ettei tästä hylkeestä kannata taistella, varsinkin kun kilpaileva lajitoveri on yhtä kookas ja vahva. Ja partahylkeessä on syömistä enemmän kuin kumpikaan jaksaa yhdellä istumalla popsia.

Karhu-urosten välisissä taisteluissa riski loukkaantua on suuri. Ja tätä ne välttelevät viimeiseen asti. Arktisen luonnon armoilla loukkaantunut jääkarhu ei selviä kauaa. Jääkarhun selviytyminen onkin sen korvien välistä kiinni. Ravinnonsaanti kuin jälkeläisten hoitaminen perustuu sen älykkyyteen toimia arktisen ympäristön ehdoilla.

Nämä nuorehkot karhut ovat jääkarhujen maailmassa vielä keskiraskaassa sarjassa.

Kaksikko alkaa ruokailla, toisilleen silloin tällöin äristen. Ne molemmat tietävät, että jos paikalle saapuisi niitä isompi karhu, tulisi molemmille lähtö saman tien. Nämä nuorehkot karhut ovat jääkarhujen maailmassa vielä keskiraskaassa sarjassa. Samoilla merialueilla on havaittu jopa yli 700 kiloisia uroskarhuja.

Jääkarhut syövät hylkeenraatoa Huippuvuorilla. Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen Huippuvuoret,jääkarhu,jäätiköt

Peili aktisen luonnon tilasta

Istun Origo-laivan kannella, kamera sylissäni. Hento arktinen tuuli puhaltaa kasvojani vasten, mutta ilma tuntuu miellyttävän leudolta. Huomaan, että kuvattuani jääkarhuja reilun tunnin ajan olen yltä päältä hiessä. Paksussa untuvatakissani ja toppahousuissani olen pahasti ylipukeutunut.

Tältäkö jääkarhuistakin tuntuu, kun ilma lämpenee päivä päivältä kesän edetessä? Silloin ilma paksuuntuu ja merijää vetäytyy muutamassa tunnissa pohjoiseen niiden saavuttamattomiin useiden kuukausien ajaksi. Ihmettelevätkö ne syksyllä, miksi merijää ei enää palaakaan?

Jääkarhu lepää jäälautalla. Kuva: Yle/Kimmo Ohtonen Huippuvuoret,jääkarhu,katoava pohjola

En voi olla ihmettelemättä, miten tämä evoluution miljardien vuosien aikajanalla erittäin nuori luomus nimeltä jääkarhu ei ainoastaan selviydy vaan menestyy arktisissa meriolosuhteissa. Sehän polveutui ruskeakarhusta vasta noin 200 000 sitten. Jääkarhu on planeettamme yksi menestystarinoista, joka silti uhkaa sammua meidän elinaikanamme.

Viime vuosien aikana Huippuvuorten ympäristöstä on löydetty yhä enemmän nälkään menehtyneitä jääkarhuja. Merijää sulaa vuosi vuodelta yhä pidemmäksi aikaa, mikä on vaikeuttanut jääkarhujen ja muiden arktisten lajien selviytymistä.

Viime vuosien aikana Huippuvuorten ympäristöstä on löydetty yhä enemmän nälkään menehtyneitä jääkarhuja.

Jäälautoilla hylkeitä saalistavat jääkarhut joutuvat pahimmillaan paastoamaan jopa seitsemän kahdeksan kuukautta, eivätkä selviä alati pitenevästä nälkäkaudesta vararavinnon turvin. Tutkijat pelkäävät, että kenties vuosikymmenen aikana arktinen merijää tulee katoamaan kesän ajaksi kokonaan.

Vierailu jääkarhun sydänmaalla, Huippuvuorten majesteettisten huippujen alla, on ollut unohtumaton kokemus. Samalla olen saanut elämäni ensimmäistä kertaa konkreettisen todisteen siitä, että ilman tätä, lunta ja jäätä, arktinen luonto ei tule selviytymään.

Jääkarhu peilaa koko Pohjolan luonnon hyvinvointia.

Kun jääkarhulla menee hyvin, koko arktinen luonto voi hyvin. Meidän elinaikanamme ympäristön muutokset Pohjolan luonnolle ovat käymässä ylivoimaisen suuriksi. Voimme vielä kääntää tämän pahan kehityskulun hyväksi, jotta tulevatkin sukupolvet voivat nähdä kesäkuussa hyvinvoivien jääkarhujen tallustelevan ja ruokailevan merijäällä.

Teksti: Kimmo Ohtonen

Kommentit

Lähettänyt käyttäjä

"Tämä on se hetki, jota ei esitetä luontodokumenteissa. Tämä on jääkarhuista se puoli, jota ei ole helppoa näyttää."

Väärin. Siinä ei ole mitään vaikeaa käsitettävää, jos haluaa nähdä luonnon todellisena. Luoto ei ole söpö tai karmaiseva. Luonto on sitä mitä se on.

Ei veren tahraama jääkarhu ole sen enempää peto kuin jävestä kahdenkymmenen syöksyn jälkeen särjen nappaava lokki tai kalan suolenpätkiä laudalta putsaava perheenäiti tai perheenisä.

Turhan moni ns. luontoihminen on ulkoistanut luonnon kauniisiin musiikin säestämiin kuviin - sinne jonnekin - kauas. Todellisuudessa me elämme koko ajan luonnossa. Meidän kaupunkinmme on rakennettu luontoon. Luonto pukkaa ovista ja ikkunoista ja asfalttikenttien läpi silmille koko ajan. Me olemme yksi luontokappale luontokappaleiden joukossa.

Ja sitten suojellaan ja yritetään museoida luontoa siellä jossakin käsittämättä, että luonto on jatkuvassa muutoksessa. Jos me aiheutamme omalla toiminnallamme lisää muutosta, siitä ei kärsi vain se 'luoto jossain kaukana', vaan myös me - yhtenä luontokappaleena. Vaan me emme myöskään voi pysäyttää luonnon muutosta, sillä ihminen ei hallitse, ei kontrolloi luontoa. Me joudumme muiden luotokappaleiden tavoin sopeutumaan muutokseen tai tuhoutua.

Lähettänyt käyttäjä

Tämän päiväinen jääkarhuista kertonut jakso oli tyylikäs, erilainen ja erittäin onnistunut dokumentti. Juuri tällaisten ohjelmien jälkeen tuntuu, että yle vero menee oikeisiin asioihin. Ohjelman yleisilme oli arktista kunnioittavan rauhallinen, tunnelma oli aito ja kokonaisuus oli niin sujuvasti koottu että tuijotin jakson hievahtamatta. Kertakaikkinen yllätys ja onnistunut toteutus. Hyvä Kimmo ja tuotantoporukka. Olen luontodokumenttien suurkuluttaja ja jo tämän jakson perusteella uskon että Katoava Pohjola sarja tulee olemaan pitkään aikaan paras kotimainen luontodokumenttikokonaisuus. Mahtavaa työtä!

Lähettänyt käyttäjä

Ohjelman otsikko oli outo ,mihin katoaa Pohjola ei mihinkään luonto välillä lämmittää ja välillä kylmenee,suurin uhka on pohjolan luonnolle viherpipertäjä turistit.
Lukekaa Maaseudun Tulevaisuus lehden verkkosivuilta 31.11 ilmestynyt haastattelu
siinä Kilpisjärven tutkimusaseman johtaja sanoi "Ilmaston muutos ei näy Kilpisjärven luonnossa ". Lehdessä juttu on laajemmin ,mutta verkkoversiossa sitä on typistetty
ehkä sen kiusallisuuden takia.Eikös Kilpisjärvi ole Pohjolaa ?
Miksi luontodokumentit on täynnä tuota lämpiämisproragandaa ?
Tuotanto taisi olla todella kallis ja vastaavia on jo tehty maailmalla pilvin pimein ja sieltä halvalla näitä saa.Ylellä on näköjään rahaa mällätä.
Tuossa osoite missä juttu on http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mets%C3%A4/professori-ilmastonmuutosta-liioitellaan-liikaa-1.166774

Lähettänyt käyttäjä

Katoava Pohjola -sarjan 1. osa ylitti todella kaikki odotukseni. Upeaa, upeaa ja vielä kerran upeaa, Yle! Kiitos Kimmo Ohtonen ja Edward Kojonen sekä muu tiimi!

Haaveilin 25-30 vuotta, että pääsisin käymään niin Huippuvuorille kuin Galapagossaarilla. Olen niillä molemmilla käynyt monasti, hienojen luontodokumenttien avulla.

Se riittää mainiosti!

Huoli on suuri siitä, että Huippuvuorien, Galapagossaarien ja monen muun ainutkertaisen ja hyvin haavoittuvaisen alueen luonto tuhoutuu paitsi ilmastonmuutoksen takia, myös nopeammin turismibisneksen takia.

Kestävä matkailu ja tasokkaat virtuaalimatkat ovat ihan välttämättömiä!

Lähettänyt käyttäjä

Pitkästä aikaa suomalainen dokumentti, jonka katsominen vastasi pitkän viikonlopun lomaa. Mahtavia kuvia, värejä, rauhallista kerrontaa ja sopivasti etenevä juoni.
Yle - mainostakaa tätä ohjelmaa - Backtothenature.
Kiitos, tämä vastaa yleveroa.

Lähettänyt käyttäjä

Odotin paljon tältä dokumenttisarjalta, mutta petyin suuresti. Ensin kauhistellaan kun jääkarhu on pää veressä. Sitten säälitään poroa jota joutuu "väkivalloin" käsittelemään. Ja lopuksi luontokuvaaja kuvaa petoja haaskalla. Ei hyvä.
Luonnosta vieraantuminen on yleistymään päin, yhä useampi ihminen kuvittelee että villieläimet elävät kuten Bambi-elokuvassa. Ihmisille PITÄÄ näyttää että pedot tappavat elääkseen. Kumpikohan kärsii enemmän, poromiehen lassoama poro vaiko jääkarhun repimä hylje? Pelkääkö poro enemmän poromiehen kainalossa vaiko paetessaan ahmaa?
Luonto on julma, heikot ja vanhat kuolevat hitaasti kitumalla tai pedon repiessä elävältä. Tämä pitää myös näyttää yleisölle. Sehän on totuus.
Televisiomaailma alkaa olla siinä pisteessä, että on ihan ok näyttää ihmisten tappamista, mutta eläinten tappamista ei. Eläimet eivät useinkaan tapa toisiaan mitenkään hellästi ja armollisesti, kyllä luontotoimittajan pitäisi se tietää. Haaskalla on kiva kuvata, se on helppoa ja "saalis" on jo valmiiksi kuollut. Ei tarvitse nähdä julmuutta eli todellista luontoa.