Hyppää pääsisältöön

Juho Kuosmanen: Aki Kaurismäki ei löytänyt elokuvastani mitään kritisoitavaa

Elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen ja kuvaaja J-P Passi Hymyilevä mies -elokuvan kuvauksissa.
Elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen ja kuvaaja J-P Passi Hymyilevä mies -elokuvan (2016) kuvauksissa. Elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen ja kuvaaja J-P Passi Hymyilevä mies -elokuvan kuvauksissa. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo Hymyilevä mies,j-p passi,Juho Kuosmanen

Vuodesta 2016 tuli elokuvaohjaaja Juho Kuosmaselle kansainvälisen läpimurron vuosi. Koko syksyn hän on lentänyt festivaalilta toiselle ympäri maailmaa. Syynä on Hymyilevä mies -esikoiselokuvan voittama Cannesin elokuvajuhlien kakkoskilpasarjan pääpalkinto. Jopa Aki Kaurismäki pitää Kuosmasen elokuvaa virheettömänä.

KulttuuriCocktail: Esititte Hymyilevän miehen lokakuussa Karkkilassa. Paikalla oli myös elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki. Miten hän kommentoi elokuvaasi?

Juho Kuosmanen: Tuli aikamoinen tunnustus. Kaurismäki sanoi, että nyt hän voi jäädä rauhassa eläkkeelle. Elokuvassa ei kuulemma ollut yhtään turhaa kuvaa eikä yhtään huonoa skarvia [= leikkausta]. Ei kerta kaikkiaan mitään kritisoitavaa. Se oli kyllä mahtavaa.

KC: Kun elokuvasi voitti toukokuussa Cannesissa, työryhmänne katseli illalla erästä videota Ylen Elävästä arkistosta. Siinä keihäänheittäjä Kimmo Kinnunen on voittamassa kultaa Tokion MM-kilpailuissa vuonna 1991, ja isä Jorma Kinnunen on liikuttuneena tv-studiossa. Hän myös puhuu vaimonsa kanssa puhelimessa. Kerro tapauksesta.

JK: Pätkä on hieno ja suomalaisia kuvaava klassikko. Äiti Kinnunen sanoo puhelimessa, että kerrankin onnistui. Studiossa on hyvä voitonjuhlan tunnelma. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan sisällä vellovaa onnentunnetta. Tekisi mieli huutaa tai itkeä, mutta yritetään olla asiallisia.

Videon katseleminen oli tapa juhlistaa omaa voittoamme. Se on hienompi kuin Porilaisten marssi.

KC: Hymyilevä mies käsittelee menestymistä. Nyrkkeilijä Olli Mäen tarina oli oiva tilaisuus prosessoida samalla omia menestyspaineitasi. Mitä ajattelet menestyksestä ja palkinnoista?

JK: Tuntuu hyvältä, vaikka niitä ei lähdetty hakemaan. Mietin asiaa etukäteen niin paljon, että pohjatyö on tehtynä. Pää ei mene pyörälle, vaikka saavutuksia ja suitsutusta tulee. Otan ne ilolla vastaan.

Tähän liittyy paradoksi. Kaikki ovat sitä mieltä, että elämässä on suurempia arvoja kuin palkinnot ja menestys. Silti emme elä niin. Hymyilevä mies ei sano aiheesta mitään uutta. Jos ihmisiltä kysytään, kumpi on tärkeämpää, menestys vai rakkaus tai syvempi onni, jokainen sanoo valitsevansa jälkimmäisen vaihtoehdon. Julkinen arvostus kuitenkin kohdistuu toisin. Tuskin tämä elokuva muuttaa sitä, että tosielämässä arvostamme edelleen röyhkeimpiä yksilöitä, jotka ajavat härskisti omaa asiaansa ja pääsevät huipulle.

En osaa sanoa, mitä menestys itselleni on, muuta kuin sitä, että saisi tehdä elokuvia riittävillä resursseilla ja mahdollisimman isolla vapaudella.

Juho Kuosmanen ohjaa näyttelijöitä Hymyillevä mies -elokuvan kuvauksissa.
Juho Kuosmanen ohjaa Jarkko Lahtea ja Eero Milonoffia Hymyilevän miehen kuvauksissa. Juho Kuosmanen ohjaa näyttelijöitä Hymyillevä mies -elokuvan kuvauksissa. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo Hymyilevä mies,Juho Kuosmanen

KC: Oletko suomalaisen elokuvan pelastaja?

JK: Pelastajan viittaa tarjotaan kerran vuodessa jollekulle. Joku on aina uusi toivo tai lupaus. Siihen ansaan ei kannata mennä, koska se vie tekemistä pois omista käsistä. Elokuvaa ei voi tehdä ajatellen ensin lopputulosta. Huomio imartelee, mutta se myös sitoo ja kahlitsee.

Kokkolassa on sellainen mentaliteetti, että kunhan ei mitään sattuisi.

KC: Harrastit nuorena teatteria. Valitsit kuitenkin elokuvan?

JK: Olen tyytyväinen, että en päässyt teatterikouluun. Teatterissa on tärkeää, että lavalta tuleva energia täyttää koko salin. Sen synnyttäminen ei ole ominta aluettani. Teatterissa on vain yksi kuvakoko, ja se perustuu elävän ihmisen läsnäoloon. Silloin tiputettu ilmaisu ei toimi. Ainakin itse pidän voimakkaasta, energisestä teatterista, jossa ei lompsita laiskasti.

Elokuvassa hiljaisempikin ilmaisu saattaa toimia tosi hienosti. Teatterissa näyttelijä ilmaisee ulospäin, mutta elokuvassa kamera katsoo ihmisen sisään.

KC: Millaista oli opiskella elokuvaa Taideteollisessa korkeakoulussa?

JK: Nyt kehtaan jo myöntää, että elokuvallinen heräämiseni tapahtui vasta elokuvakoulussa. Hävetti, kun Peter von Bagh kysyi ensimmäisenä vuonna meiltä opiskelijoilta lempielokuvaa. Kierros alkoi ja sieltä tuli elokuvia, joista en ollut edes kuullut. Pelkäsin kysymystä ja pidin sitä tyhmänä. Olin päättänyt, että vastaan Katsastus, joka on mahtava elokuva. Nyt tiedän, että pitää vastata jokin neorealistinen klassikko, kuten Rooma – avoin kaupunki. Se on ihan yhtä totta kuin Katsastus.

Kouluaikana vasta tajusin, miten paljon elokuva voi ilmaista, miten hieno väline se on. Sikäli se oli valtavan merkittävää aikaa.

Nuoruudessani elokuva ei ollut mikään iso juttu Kokkolassa. Siellä nähtiin vain suomalaiset ja amerikkalaiset elokuvat. Myöhemmin on oikein harmittanut, miten paljon olen menettänyt. Eihän siinä ole mitään järkeä, että elokuvateattereissa pyörivät vain uudet elokuvat.

KC: Olet kotoisin Kokkolasta. Millaista on kokkolalaisuus?

JK: Kokkolasta tulee ensimmäisenä mieleen tärkeät ihmiset ja hauska ilmapiiri, jossa on helppo ja mukava olla. Siitä puuttuu tärkeily ja kilpailuasetelma. Kukaan ei pidä ketään yhtään minään. Siitä tykkään. Maanläheisyydestä.

Jos stereotypioihin mennään, niin Etelä-Pohjanmaalla tehdään asioista enemmän numeroa. Kokkolassa taas on sellainen mentaliteetti, että kunhan ei mitään sattuisi. Olisi vain tasaista ja helppoa. Se olisi hyvän elämän tae.

KC: Olet opetellut taiteilijaksi työskentelemällä kahden vahvan naisen, Leea Klemolan ja Auli Mantilan, kanssa. Millaista oli näytellä Klemolan näytelmissä Kokkola (2004) ja New Karleby (2011)?

JK: Parasta oli koko prosessin näkeminen hatarasta ideasta ja ensimmäisestä havainnosta lopulliseen teokseen asti. Olimme Jussi Rantamäen [Hymyilevän miehen tuottaja] ja Klaus Klemolan kanssa mukana kirjoittamassa miesrooleja, joita päädyimme lopulta myös näyttelemään.

Leea on mahtava taiteilija, jonka ajattelua oli hienoa päästä seuraamaan. Hänellä on hyvin määrätietoinen ja rohkea maine, mutta oli arvokasta nähdä, kuinka paljon epävarmuutta, loputonta etsimistä ja turhaa kirjoitustyötä tekeminen vaatii.

Työ on ensi-iltaviikolle asti etsimistä ja epävarmuuden ja keskeneräisen teoksen sietämistä ja uskoa siihen, että kyllä tästä vielä valmista tulee.

Olen huomannut kaikissa omissa töissäni, että sama etsintäprosessi toistuu. Oli tärkeää oppia, että näin on, vaikka tekijä olisi kokenut.

Juho Kuosmanen ja pääosanäyttelijä Jarkko Lahti Hymyillevä mies -elokuvan kuvauksissa.
Juho Kuosmanen ja Hymyilevän miehen päähenkilöä Olli Mäkeä näyttelevä Jarkko Lahti. Juho Kuosmanen ja pääosanäyttelijä Jarkko Lahti Hymyillevä mies -elokuvan kuvauksissa. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo Hymyilevä mies,jarkko lahti,Juho Kuosmanen

KC: Auli Mantila on ollut opettajasi Taideteollisessa korkeakoulussa, tuottanut osan elokuvistasi, ollut useammassa dramaturgina ja näytellytkin Taulukauppiaissa (2010). Mitä olet oppinut häneltä?

JK: Tein aikanaan ensimmäisen työharjoitteluni Aulin ohjaamassa Täysin työkykyinen -tv-sarjassa. Olin kolme kuukautta ääniassistenttina ja katsoin ohjaajan työskentelyä vierestä. Silloin syttyi voimakkaampi halu pyrkiä media-assistentin tutkinnosta eteenpäin ja oikeasti elokuvantekijäksi.

Auli on ollut yksi läheisimpiä kollegoita ja erittäin hyvä keskustelukumppani.

KC: Mistä keskustelette?

JK: Auli on hyvä löytämään käsikirjoitusvaiheessa toisen tekstistä kirkkaan ajatuksen. Se olisi tärkeää löytää, mutta on usein tosi hankalaa. On vain epämääräinen tunne, jota kohti yrittää kirjoittaa.

Kun selitän hattaraa, mitä suurinpiirtein haluaisin tehdä, mistä elokuva kertoisi, Auli pystyy poimimaan siitä idean ja sanallistamaan sen yhdeksi lauseeksi.

Kun Hymyilevän miehen idea oli vielä ihan sotkua, Auli sanoi, että tässähän on kysymys siitä, että kuinka monella eri tavalla toista ihmistä voi koskettaa. Että valikoitko sen maailman, missä sinua lyödään vai sen, missä sinua silitetään. Ajattelin, että totta, tämähän on itse asiassa aika hyvä idea.

Auli on sanonut monta muutakin nerokasta lausetta. Muuan muassa sen, että on ihan eri asia, pyrkiikö elokuva vittuilemaan vai kommunikoimaan katsojan kanssa.

Jos ei edes pyritä kommunikoimaan, voidaan puhua taidepaskasta. On eri asia, jos ajatus on niin vaikea, että se on pakko kertoa siten, että se ei välttämättä avaudu kaikille. Mielestäni pyrkimyksen kommunikaatioon pitäisi olla vilpitön. Se ei tee elokuvasta tyhmempää tai viihteellisempää tai sen taiteellisista arvoista vähäisempiä.

Haluan tarkkailla elämää sellaisesta näkökulmasta, joka sallii nauraa myös vakaville asioille.

KC: Kun ohjaat elokuvan kohtausta, mitä katsot ja etsit?

JK: Hetkiä. Jos valokuvat ovat pelastettuja hetkiä, niin oma elokuvantekemisen filosofiani on hyvin lähellä sitä. Haen kuvauksissa tiettyä tunnelmaa, joka voi muuttua siitä, miten kohtaus on kirjoitettu.

Esimerkiksi Hymyilevässä miehessä on kohtaus, jossa pääpari on järven rannalla. Lähdimme kuvaamaan sitä varsinaisen kuvauspäivän jälkeen pienellä porukalla. Näyttelijät saivat liikkua kuvassa vapaasti. Tilanne pyrittiin luomaan sellaiseksi, että voisi syntyä kaunis, intiimi hetki, jonka aikana katsoja uskoo, että he kuuluvat toisilleen. Sellainen hetki kertoo niin paljon enemmän kuin mikään repliikki.

Olisi hyvä, että näyttelijällä on varaa elää kohtauksessa, vaikka emme improvisoikaan. Silloin voi syntyä pieniä katseita tai nyansseja, jotka lopulta ovat kaikki kaikessa. Ne luovat elämän tunnun elokuvaan.

KC: Olet tehnyt melkein kaikki elokuvasi samojen ihmisten kanssa. Heitä ovat esimerkiksi tuottaja Jussi Rantamäki, kuvaaja J-P Passi, äänisuunnittelija Pietu Korhonen ja leikkaaja Jussi Rautaniemi. Miten kuvailisit työryhmäänne?

JK: Se on sopivan harrastajahenkinen, vähän kuin bändin ja pienen teatterin yhdistelmä. Työryhmän dynamiikka on oman ohjaamiseni kannalta tosi tärkeää. Ohjaaminen on pitkälti tunnelman luomista, ja se onnistuu helpommin pienellä, tutulla porukalla.

Pyrimme pitämään liian ammattimaisuuden kaukana. Teemme mieluummin hyvällä energialla ja innolla kuin kovin analyyttisesti.

Elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen Hymyilevä mies -elokuvan kuvauksissa.
Elokuvaohjaaja Juho Kuosmanen Hymyilevä mies -elokuvan kuvauksissa. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo Hymyilevä mies,Juho Kuosmanen

KC: Monissa lyhytelokuvissasi ilmaisu on melko lakonista ja pelkistettyä. Hymyilevä mies on helpommin lähestyttävä ja tunteellisempi. Miksi?

JK: En pidä elokuvista, joissa tunteitani manipuloidaan voimakkaasti. Sellainen tuntuu väkivaltaiselta ja ärsyttävältä. Tunteita herää, mutta ne ovat vastenmielisiä, koska ne perustuvat vain elokuvan propagandistiseen luonteeseen eivätkä tekijän ajatuksiin. Siksi olen ollut itse liiankin varovainen. Pelkään, että ilmaisusta tulee kornia. Silloin riskinä on, että ohjaan kohtausta liian laimeaksi.

Taulukauppiaat meni vähän liian introvertiksi. Sen jälkeen halusin liikuttaa katsojan tunteita ja tehdä ulospäinsuuntautuvan elokuvan. Hymyilevän miehen keskeiset näyttelijät Jarkko Lahti, Oona Airola ja Eero Milonoff ovat kaikki sellaisia, että heidän energiansa tulee rampin yli, vaikka he näyttelisivät pienesti. Olen ohjaajana parempi himmailemaan kuin kohottamaan ilmaisua.

KC: Aiemmissa elokuvissasi esiintyy ihmisiä, jotka eivät ole ammattinäyttelijöitä. Iranilainen elokuvaohjaaja Abbas Kiarostami oli sitä mieltä, että hänen elokuviensa tavalliset ihmiset ovat opettaneet hänelle kaiken olennaisen elokuvasta ja elämästä. Niinkö se on?

JK: Se on juuri noin. Ei-ammattilainen paljastaa, jos kohtaus on valheellinen. Hyvä ammattinäyttelijä pystyy näyttelemällä peittämään epäloogisuudet ja löysyydet.

Taulukauppiaissa esiintyvä Teppo Manner on koulutukseltaan putkimies. Hän oli hyvä näyttelemään kaiken, minkä ymmärsi. Teppo kysyi usein, että miksi hänen hahmonsa tekee tietyllä tavalla. Se pakotti minut miettimään, onko kohtauksessa jotain elämälle vierasta, vain omaan mielikuvaani perustuvaa. Kohtaukset muuttuivat tällä tavalla paremmiksi ja oikeammiksi.

KC: Keitä elokuvantekijöitä arvostat?

JK: Mikko Niskanen on tärkeä ja tulee esteettisesti hyvin lähelle. Rauni Mollberg on hieno elokuvantekijä, mutta ehkä ohjaajapersoonana hieman eri laitaa. Auli Mantila tietenkin. Hän on ollut läheinen työkaveri ja opettaja. Aki Kaurismäki ja Matti Ijäs. He ovat tehneet elokuvia koko elinikäni, joten heidän vaikutustaan on mahdotonta ohittaa.

Ulkomaisista tekijöistä itselleni merkittävimmät ovat vähän vanhempia. Sekä François Truffaut’n kirjoitukset että elokuvat tuntuvat tosi läheisiltä. Kun katson hänen elokuviaan, yhteys henkilöön elokuvan takana on voimakkaampi kuin muiden kohdalla. Koen, että katson ohjaajaa elokuvan läpi. Italialaiset neorealistit ovat tietenkin merkittäviä. Ja Jean Renoir. On siellä toki nykytekijöitäkin, kuten Sofia Coppola.

KC: Miksi teet elokuvia?

JK: Elokuvanteko on minulle kokemusten, maailman ja ihmisen toiminnan jäsentämistä. Sen miettimistä, että mistä tässä kaikessa on kysymys. Ja haluan tarkkailla elämää sellaisesta näkökulmasta, joka sallii nauraa myös vakaville asioille. Se on lohdullista, koska vaikkapa uutisista päälle kaatuva maailma tuntuu usein liian synkältä. Elokuvassa on lupa suodattaa sitä hetkittäin hauskemmaksi.

Huumori on myös hyvä keino riisua pelkoa. Se on vahva väline, vaikka onkin näennäisesti kevyttä.

KC: Mutta onko tuo eskapismia, vaikeiden asioiden pakenemista?

JK: Se ei ole eskapismia, vaan suhteellisuudentajun hakemista. Ei ole tietenkään tervettä, että kaiken vain ohittaa naureskellen tai suhtautuu sarkasmilla. Mutta kun asioihin saa etäisyyttä, voi miettiä, miltä ne näyttäisivät, jos niille nauraisi. Se on osa totuutta.

Niin synkkää ja masentavaa kuin äärioikeiston nousu ja rasismin arkipäiväistyminen onkin, on ihanaa ja tosi lohduttavaa nauraa Julmahuvi-ryhmän sketsille haja-asutusalueiden natsista, joka on huolissaan maahanmuuttajien vähäisyydestä. Se pistää typerykset oikeisiin mittasuhteisiin. Sketsi on sillä tavalla syvä ja tosi.

Kuvaaja J-P Passi ja ohjaaja Juho Kuosmanen elokuvan kuvauspaikalla.
Kuvaaja J-P Passi ja Juho Kuosmanen Hymyilevän miehen kuvauksissa. Kuvaaja J-P Passi ja ohjaaja Juho Kuosmanen elokuvan kuvauspaikalla. Kuva: Kuokkasen Kuvaamo Hymyilevä mies,j-p passi,Juho Kuosmanen

KC: Mitä ohjaat seuraavaksi?

JK: Vuodenvaihteen paikkeilla pitäisi kuvata Salaviinanpolttajat. Se on uusi versio Suomen ensimmäisestä näytelmäelokuvasta vuodelta 1907. Loud Silents -mykkäelokuvafestivaali tilasi meiltä sellaisen ensi huhtikuuksi. Alkuperäisestä 20-minuuttisesta elokuvasta ei ole säilynyt jälkipolville mitään muuta kuin joitain kirjoituksia.

Se on tärkeä työ sen takia, että Hymyilevän miehen avulla ei todellakaan päässyt paineista eroon. Kun pääsee heti leikkimään elokuvalla, ei ainakaan vakavoidu liikaa. Tietenkin me teemme elokuvan täysin tosissaan, mutta se on ihan eri tason leikkiä kuin pitkän elokuvan ohjaaminen.

Kuvaamme sen varmaan kahdestaan J-P Passin kanssa vanhalla veivattavalla Bolex-kameralla. Se on vieterikamera, jolla pystyy kuvaamaan 30 sekuntia kerrallaan, mikä asettaa omat rajoituksensa. Kuvat pitää miettiä tavallista tarkemmin.

Tulee hyvään rakoon päästä tekemään jotain konkreettista ilman, että mukana on hirveästi rahaa ja ihmisiä kertomassa mielipiteitään. Teimme myös Hymyilevän miehen tekoprosessin aikana yhden lyhytelokuvan ja yhden mykkäelokuvan. Niiden merkitys oli henkilökohtaisesti todella suuri, vaikka niistä ei mitään valtavia merkkiteoksia tulisikaan.

KC: Mitä Salaviinanpolttajissa tapahtuu?

JK: Elokuvamme tulee noudattelemaan nerokasta alkuperäiskäsikirjoitusta: kaksi miestä polttaa viinaa metsässä, jonne saapuu myös korttipeluri, syntyy tappelu ja sitten paikalle tulevat nimismies ja poliisi. Soppa on valmis.

KC: Olet kuvannut vuonna 2012 mustavalkoisen mykkäelokuvan Romu-Mattila ja kaunis nainen. Teetkö Salaviinanpolttajia jollain erityisellä idealla?

JK: Myös Salaviinanpolttajista tulee livenä esitettävä mykkäelokuvaperformanssi, johon Ykspihlajan kino-orkesteri tekee musiikin ja foley-artisti Heikki Kossi muut äänet. Teemme myös tv-version, jos saamme sen myytyä.

Tarkoituksena ei ole tehdä uudentyyppistä mykkäelokuvaa, vaan päästä voimakkaasti käsityön pariin. Elokuva leikataan vanhalla Steenbeck-leikkauspöydällä, jossa pääsee sormin käsittelemään filmimateriaalia. Se on aika siistiä.

Elokuva kulkee työnimellä Salkkarit.

KC: Olli Mäki on sanonut, että hänen elämänsä onnellisin päivä oli 17. elokuuta vuonna 1962. Sinä päivänä hän hävisi nyrkkeilyn MM-ottelun Helsingin Olympiastadionilla. Mikä on sinun elämäsi onnellisin päivä?

JK: Minulla ei ole mitään selkeää “elämäni onnellisinta päivää”. Mutta sen muistan, että pari vuotta sitten olin todella hyvässä mielentilassa muutaman päivän. Der Silbersee -ooppera oli juuri saatu puristettua tiukassa aikataulussa ensi-iltaan. Sitten mentiin perheen kanssa veneellä saareen Kokkolan edustalle. Pieni vanha kämppä oli täynnä kirppuja, mutta keli oli niin hyvä, että nostimme sängyt ja patjat pihalle. Oli lämmintä ja tuuli sen verran, että saarella ei ollut itikoita. Lueskelimme emmekä tehneet mitään.

Siellä tuli vähän väliä sellainen olo, että tämmöistä elämän pitäisi olla aika ajoin, niin voisi olla tosi tyytyväinen. Aurinko paistoi ja oli hyvin kohottunut meininki.

Artikkeli perustuu haastatteluihin, jotka tehtiin Kuosmasen vuosi -tv-dokumenttia varten.

Juho Kuosmasen elokuvat

  • Kestomerkitsijät (2007)
  • Kaupunkilaisia (2008)
  • Taulukauppiaat (2010)
  • Romu-Mattila ja kaunis nainen (2012)
  • Hevoshullu (2013)
  • Hymyilevä mies (2016)
  • juha hurme kolumnistikuva

    Juha Hurme: Ohjeita äänestäjälle

    Älä lähesty vaaliurnaa valmistautumattomana.

    Uurnat odottavat taas sinua, mutta älä lähesty niitä valmistautumattomana. Sinulla on vain yksi ääni, älä käytä sitä väärin. Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Juha Hurmeen kehottaa valmistautumaan.

  • Artikkelikuva KC:n juttuun

    Tuomas Nevanlinna: Donald Trump tviittailee työväenliikkeen raunioilla

    Filosofi Tuomas Nevanlinnan analyysi Donald Trumpista.

    Filosofi Tuomas Nevanlinna kertoo esseessään, miksi Donald Trumpista tuli Yhdysvaltain presidentti. Trump lumoaa, koska hän osoittaa esimerkillään, että kuka tahansa voi voittaa lotossa. Siihen ei tarvita koulutusta ja pinnistelyä, kuten liberaali yhteiskunta uskottelee. Nevanlinna paljastaa myös, miten työväenliikkeen romahdus loi populismin ja mikä erottaa Trumpin Hitleristä.

  • Kolumnin artikkelikuva

    Marjo Niemi: Luota ahdistujaan

    Jokainen aika on ajatellut olevansa historian ahdistunein.

    Minä haluaisin jonkun kokonaiskuvan. Kaikesta. Tiedän sen olevan ongelma, koska tiedän ettei se ole mahdollista. Voi epävarmuus, pohtii Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Marjo Niemi.