Hyppää pääsisältöön

Voiko itsekriittisyyteen kuolla?

Henkilö paperipussi päässä Kuva: Mikko Lehtola/Yle KulttuuriCocktail

Haistakaa koko Suomi isoäidin kotiruokaröyhtäys! Ja etenkin sinä, saastainen Saara Aalto! Teidän takianne minusta on tullut elämää syrjäpaikalta seuraava läski, joka tuhlaa aikansa muiden menestymisen kyttäämiseen ja itsemurhan lykkäämiseen. Olen lipsahtanut itsekritiikin liikakäyttäjäksi – ja se on muiden vika. Mutta tiedän, mitä ongelmalleni voi tehdä.

Itsekritiikki. Kuin pamauttaisin itseäni etälamauttimella suoraan nyyteille. Tähän kokonaisvaltaiseen halvaantuneisuuden tilaan joudun erityisesti silloin, kun pitäisi tehdä jotain luovaa ja irrottelevaa. En tartu kitaraan, koska olen liian ruosteessa ja jämähtänyt soittamaan samoja sointuja. En osta pirtsakkaa pinkkiä paitaa, koska saattaisin vaikuttaa siinä nololta. En kirjoita runoa, koska siitä tulisi kuitenkin pateettinen.

Luulin pitkään itsekriittisyyttä hyveeksi. Olinpa naiivi. Yritin kovasti olla syyttämättä muita omasta virheestäni. Väänsin naamani oksennushymiöksi, kun joku puolituttu narsistikaverini jakoi Face-seinälleen kuntosalivideoitaan. Ei fiksu hutki seinälleen mitä sattuu, vaan harkitsee ja analysoi.

Ulkoistan asiat, joita haluaisin itse tehdä.

Tämä hellyydellä rakentamani toimintamalli alkoi kuitenkin muuttua moukariksi, joka murskasi pala kerrallaan henkistä kivijalkaani. Kieltäytymisestä oli tullut paha tapa. Jos vertaisin sitä tupakoimiseen, sanoisin aloittaneeni satunnaisitsekriittisyydellä ja ryhtyneeni ajan saatossa sensuurinhuuruiseksi himoröyhyttelijäksi. Itsekriittisyys on yksi masennuksen (lue: itsesäälin) alalaji.

Mitä itsekriittisemmäksi olen tullut, sitä enemmän toivon muiden tekevän asioita, joita en itse uskalla. Saara Aalto ja Jorma Uotinen: tehkää te kimaltelevat showt. Älkää estelkö itseänne yhtään. Jari Sillanpää: puhu sinä levottomia välispiikeissäsi. Patti Smith: hoida sinä julkinen mokaaminen puolestani. Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa unohdit hermostuksissasi Bob Dylanin laulun sanat. Hah.

Perhejuhlissa nauran täysiä estottomille lapsille, jotka kysyvät vanhemmiltaan vaivaannuttavia kysymyksiä. "Mitä ne kivekset tekee?" "Kuinka vauvansiemenet tarttuu äitiin?" Tosin en edes käy perhejuhlissa. Olen niin epätoivoinen, että keksin tuon äskeisen. Ulkoistan asiat, joita haluaisin itse tehdä.

Syytän kamalaa Suomea itsekriittisyydestäni. En itseäni. Kamala Suomi perustuu kateudelle ja epänormaaliuden pelolle. Normi-Miehen pitää pukeutua hillitysti, irrotella saa kerran vuodessa huumorikravatissa pikkujouluissa. Normi-Mies osaa korjata omakotitalon katolla lautasantennin silmät sidottuna. Lumisateessa ja sormet kohmeessa.

Niin että tajuatko sinä normaalimunainen, hyvin silitetyssä kauluspaidassasi myhäilevä mies yhtään, miltä minusta tuntuu? En halua tätä sinun malliasi. En tosin uskalla erottautua joukosta, koska saattaisin näyttää surulliselta, ehkä jopa epätoivoiselta. On Normaalin Suomen syytä, kun en uskalla toteuttaa itseäni.

Ikäväkseni olen huomannut, että yhteiskunnan ja muiden syyttäminen vie itsekriitikkoa entistä syvemmälle uhriutumisen suohon. Mitä olisi käynyt Jorma Uotiselle, jos hän olisi ajatellut kuin minä? "Olen friikki homo, puhun omituisella äänellä, ja kaikki varmaan pitävät tanssimistani tekotaiteellisena vatkaamisena – vitut, vaihdan alaa." Koska Uotinen ei ajatellut näin, hänestä tuli arvostettu tanssija ja rohkea esiintyjä. Toki hän on tehnyt myös kovasti töitä ja on lahjakas.

Sana itsekriittisyys sisältää ratkaisun: kaikki lähtee itsestä. Ei kukaan ole aseella uhaten kieltämässä tarttumasta kitaraani. Voisin hyvinkin ostaa sen pinkin paidan. Voisin jättää sen piruuttain turvallisen Cap Hornin neuleen alle. Mutta koska en ostanut, en voi tietää.

Itsekritiikki kiteytyy siihen välähdyksenomaiseen hetkeen, jolloin sanon itsekriittisen ihmisen turvasanan. Se on ei, koska tuo sana suojelee minua kuin kohtu – kieltäydyn, siis vältän riskit. Jos sanon kyllä, antaudun napanuorattomana kylmän ulkomaailman riepoteltavaksi.

Vai uskotko meidän kehittyvän sillä, että Saara Aalto muistuttaa kuukauden välein suomalaisten olevan kateellinen kansa?

Olen seurannut läheltä ihmisiä, jotka ovat tottuneet sanomaan useammin ei kuin kyllä. He ovat halunneet elää rauhassa ottamatta riskejä. Jotkut ovat tyytyväisiä, mutta muutamassa tapauksessa on käynyt huonommin. Eräs tilanne on jäänyt mieleeni. Keskustelin vakavasti sairastuneen naisen kanssa. Hän ei ollut uskaltanut miehensä hiljaisesta toiveesta valita toista ammattia eikä lopulta erota surkeasta puolisostaan.

– Miksi en sanonut elämäni aikana useammin kyllä? Ei minua kukaan kieltänyt. Riskejä välttämällä tulin ottaneeksi lopulta kaikista suurimman mahdollisen riskin – ja lopputulos on tässä.

Itsekriittisyyteen voi kuolla, mutta siitä voi myös selvitä. Kun minulle ehdotettiin valokuvaamisen aloittamista, meinasin tietenkin kieltäytyä, mitä kohteliammin. Mutta hetkinen! Painoinkin henkisen pause-nappulan päälle ja aloitin taisteluni eitä vastaan. Tilaa kuvailisin sanoilla hämmentynyt vitutus tyhjyydessä. Pusersin lopulta hampaat irvessä kyllä. Ja miten kävi? Ei se lopulta tuntunutkaan niin pahalta, vaikka ensimmäiset kuvat eivät mestariteoksia olleetkaan.

Elämme itseilmaisun historian parasta aikaa. Melkein kuka tahansa voi ladata videoitaan YouTubeen, osallistua kilpailuihin ja levittää eri kanavissa osaamisensa ilosanomaa. Silti meillä naristaan Suomen lynkkauskulttuurista. Tai katsotaan ylöspäin Australian MasterChefiä, jossa on kannustava ilmapiiri. Kissan kiimapierut! Kannattaisi vaan välillä sanoa taikasana kyllä eikä taantua oman elämänsä Seppo Heikinheimoksi. Vai uskotko meidän kehittyvän sillä, että Saara Aalto muistuttaa kuukauden välein suomalaisten olevan kateellinen kansa?

Kommentit

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos, kirjoittajalle. Sain kuin sainkin puristettua itsestäni elämäni ensimmäisen artikkelikommentoinnin. Taistelin eitä vastaan ja onnistuin. Tosin kommentoin nimimerkin takaa mikä haaleentaa suoritustani. Huomaan silti hymyileväni, ylpeänä. Vielä kerran, kiitos.

Lähettänyt käyttäjä

Ei hullumpi essee. Kyllä Suomessa liiallinen itsekritiikki ja kateus jyllää. Onnittelut Saara Aallolle. Puskit Suomelle kunniaa kaikesta vähättelystä huolimatta.

Lähettänyt käyttäjä

"Kaikki lähtee itsestä". Tämä on narsistinen harhakuva, koska sellaista Itseä ei ole, joka ei eläisi yhteydessä/ suhteessa, kanssaihmisiinsä. Sellaista Itseä ei ole, johon ei vaikuttaisi ympäröivä kulttuuri, yleinen ilmapiiri, rakenteellinen väkivalta (poissulkeminen, torjutuksi tuleminen, kiusaaminen, uhkailu, sukupuolittunut syrjintä tai rodullistaminen) tai yhteiskunnalliset ilmiöt.

Ei se, jonka elämään ei kohdistu koskaan uhkaa tai syrjintää, voi käsittää miten se vaikuttaa halveksunnan, uhkailun tai väheksymisen kohteena olevaan. Toimittajat lakkaavat puhumasta, tieteentekijät vaikenevat ja poliitikot muuttuvat yhä populistisimmiksi. Itseilmaisu muuttuu yhä agressiivisemmaksi.

Lähettänyt käyttäjä

Anonyymille: ei kai itsestä lähtevä ajattelu sentään tarkoita automaattisesti narsismia. Ajattelet turhan yksioikoisesti ja jyrkästi. Ihan siinä missä itsensä rakastaminen ei tarkoita samaa kuin itserakkaus. Vaikka eksistoimme vasta, kun olemme tekemisissä muiden ihmisten kanssa, niin eiköhän ihminen ajattele ja tee päätöksiä itsekseen, itsensä takia? Ja tuo kommenttisi loppu meni ainakin minulta ohi.

Lähettänyt käyttäjä

Jahans, taas uusi sanahitti nuppitohtorien laarista tavan kansalle opetettavaksi laulettavaksi: Itsekritiikki. Sopii hyvin näiden viimeaikaisten hittien jatkoksi kuten: Narsismi, kateus, masennus, syrjäytymisvaara jne... Joilla muuten kuvataan nykyään aika usein: "ahnetta"" kehitystä jarruttavaa" esim duunaria joka yrittää ajaa/puolustaa oikeuksiaan parhaansa mukaan tässä perskeko-maailmassa. No onneksi tuo eutanasia kansalaisaloite näyttää etenevän, niin ehkä me itsekriittiset katelliset masentuneet narsistit jne saamme piikin oikein lääkärin määräyksestä vaivoihimme. Seuraava hitti on sitten psykojumppa sekä <<römpiö>>-yleläisen varrenkanssa pieraisema uudissana- jota näköjään juuri nyt Touni Dunderfretti ajaa sisään ylellä. Eri nuppitohtoreilla on tietenkin omat versiot näistä mielenjumpista, kuten Touni heti mainitsikin joten uusia mielenjumpan tunne-saleja tulee nousemaan kuin sieniä sateella. Römpiö on kuulemma mielenvirus eli vakava lääketieteellinen juttu on kyseessä ja ehkä seuraavaksi saadaan jumpan lisäksi römpiö-rokote joka ei toivottavasti altista meitä lopulta super-römpiöille. Jotenkin vain tuntuu, että noilla jumpilla ei parane kuin nuppitohtorien rahatilanne. Siinä olisi yön valvomisen jalostamat römpiöt luettavaksi, luultavasti en tajua itsekään enää mitään kun nukuttuani tämän luen dululuu ja ei kun nukuksimaan.

Lähettänyt käyttäjä

Jaahas, äskeinen kommentti näytti tulleen jonkun Vantaan perukoille katkeroituneen näppäimistöstä . Ei nimittäin ollut kovin ratkaisukeskeinen kommentti. Näinhän se menee, että tulee joku sana tai ilmiö muotiin. SItten siitä otetaan hetkessä kaikki irti ja pian tulee uusi ilmiö. Mutta mitäs sitten, kysyn minä. Ja jos ei narsismia, adhdta sun muita oteta esiin, niin olisiko se hyvä? Pitäisikö uusien psykologisten termien käyttö kieltää, ettei vaan sanahiteille allergiset vaan kauhistuisi lisää? Minusta on hyvä, että psykologista ja psykologian sanoista kirjoitetaan ja kerrotaan, niinkuin tuossa tekstissä.

Lähettänyt käyttäjä

Tuomas Enbuskeltako tämä kirjoitus vai surkea kopio. On se hauskaa kun saa pieruverkkareissa kotona tehdä näitä ns kolumneja, vaikuttaa kuin ei missään ruodussa mennä? Ei uponnut kun tämä oli aivan kuin kopioimista toisen päänupin sisältä. Kannattaa ehdottomasti laajentaa näkemystänsä, ew! Täällä on myös fiksuja lukijoita, haloo

Lähettänyt käyttäjä

Äskeisen on puolestaan tainnut kirjoittaa joku Tuomas Nevanlinnan fanipoika, joka on ollut vähän huonona kodissaan kaukana kaikesta kivasta.

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos Karemo tästä reflektoinnista. Monet on ne kerrat, kun olen jättänyt asioita tekemättä sen takia, että joku muu on jo tehnyt sen paremmin, joten mitäpä tässä räpeltämään sekundaa joka ei varmaan kiinnostaisi ketään. Siinä sitten unohtuu, että tekemisellä voisi –laadusta välittämättä– olla merkitystä itselle. Pääasia että itse viihtyy! Kehittyminenkin voisi olla mahdollista, mutta mistäpä sitäkään voisi tietää. Henkinen käsijarru on unohtunut päälle, ja siihen on niin tottunut ettei sitä enää huomaa.

P.S. Ei tämä voi olla Enbuskelta kopioitu, koska tässä ei ylistetä uusliberalismia. ;-)