Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Menneisyyden metsästäjät pääkuva

4. Kerttu ja Eirik - Markus Leikola

Merovingiajan naisen puku Kuva: Yle / Antti Eskola, Lauri Kuusela, Anne Kimiläinen menneisyyden metsästäjät

Kertun sormet olivat verillä, mutta hän ei välittänyt kivusta, vaan veti solkea irti huivistaan minkä kykeni niin kauan kuin vieraat eivät kiinnittäneet häneen huomiota. Operaation teki vaikeammaksi se, että hänet oli heitetty hevosen selkään poikittain, aivan ratsastajan, jonkun Eirikin eteen ja tämä piti häntä toisella kädellä paikoillaan samalla kun ohjasti toisella hevostaan.

Vieraat miehet valmistautuivat
lähtöön, Eirikin hevonen kävisi pian laukalle ja
kotitanhuvat jäisivät kauas – jos Kerttu saisi
soljen irti ja heitettyä sen polun varteen, niin
Ilmari saattaisi huomata sen ja ymmärtää hänen
olevan elossa, orjaksi vietynä, lähteä perään,
ottaa rosvot kiinni ja vapauttaa hänet muiden Uskilan miesten kanssa.

Uskilan miehet olivat kauas kuuluja
pelottomuudestaan, mutta juuri tänään he olivat
karhujahdissa Vanajanselän toisella puolella
juuri silloin kun ruotsit tulivat. Vai olivako
nuo peijoonit vaanineet jossakin metsikössä ja
odottaneet, että kylä tyhjenee miehistä? Tiedä
häntä, kaikki oli käynyt kovin äkkiä: ratsujen
karautus, ruotsien lyhyet käskyt toisilleen ja
kylän naisille ja lapsille, mistä ne olivat
soihdutkin taikoneet käsiinsä, sytyttäneet majat
palamaan, ensin laskeutuneet ratsailta toki
tyhjentämään talven varalle säilötyt lihat ja
jyvät omiin säkkeihinsä. He olivat kelpuuttaneet
vain Kertun ja Immin mukaansa, Immi oli joutunut
jättämään viisivuotiaan poikansa, joka oli
huutanut, repinyt ja itkenyt, retuuttanut äitinsä
jalassa vielä silloinkin kun tämä oli
kellautettuna hevosen selkään ratsastajan eteen
samalla tavoin kuin Kerttukin.

Immi oli saanut
sentään pitää vauvansa, sen oli hänet ryöstänyt
ratsumies laittanut reppuunsa. Vauvakin itki,
meteli oli hirveä ja kaikki kovin sekavaa.

Vielä aamulla Kerttu oli sitä mieltä että Birka
oli liian nuori, yksitoista, lähtemään
karhumetsälle mukaan, mutta Ilmari oli vaatinut,
pojan oli aika oppia, kulkea mukana, ei sitä
yksin kontion armoille jätettäisi ja raskain
sydämin Kerttu oli suostunut, tiesihän hän että Ilmaria oli turha vastustaa.

Nyt Kertun aivoissa jyskytti vain yksi ajatus ja
se oli soljen saaminen irti. Soljen pinnin
napsahti lopulta poikki ja se putosi polulle,
helähtäen kun osui matkan varrella ruotsin
säärystimiin, mutta tämä ei ollut siitä millänsäkään.

He ratsastivat koko päivän, laskevan auringon
suuntaan länteen ja kun tuli aika tehdä
iltaleiri, Kerttu tiesi ettei ollut ollut koskaan
näin kaukana kotoa Uskilasta. Hän ajatteli, että
Ilmari ja muut miehet olisivat jo takaisin
kylässä, eihän näillä ollut edes laavuja mukana,
huomaisivat heti mitä oli tapahtunut ja
lähtisivät saman tien perään. Vaikka toisaalta ei
olisi ensimmäinen kerta, kun otso olisi silkkaa
viekkauttaan johdattanut miehiä yhä kauemmas
kotivesiltä, peninkulmien päähän ennen kuin väsyi
ja niin metsän kuninkaan kuin tämän valtaa
itselleen hamuavien olisi molempien pakko löytää
yöpuu niille sijoilleen jatkaakseen ajoa
seuraavana päivänä. Jos miehet eivät palaisi
Uskilaan saman päivän iltana, hänellä ei olisi
mitään mahdollisuuksia, ruotsit saisivat liikaa etumatkaa.

- Snakker du svea?

Kerttu säpsähti Eirikin kysymykseen. Mies ojensi
hänelle laukustaan kaivamaansa leipäpalaa; ei
ryöstösaalista, vaan omia eväitään. Mitä tämä mahtoi meinata?

Mutta vielä enemmän Kerttu oli hämillään Eirikin
kysymyksestä. Se herätti muiston jostakin kaukaa,
ajalta jolloin hän oli ollut pieni tytönheitukka,
mitä lie kolmen tai neljän vanha.

- Jaa... en, en ymmärrä, Kerttu vastasi tietämättä itsekään kumpi oli totta.

Miksi hänestä kuitenkin tuntui, että hän ymmärsi
mitä toinen puhui – eikä kyennyt kätkemään hämillään oloaan.

- Puhun minä vähän suomea, Eirik jatkoi ja virnisti.

- Mutta sinä? Snakker du svea?

Ja silloin Kerttu tajusi. Hänen isänsä oli
opettanut hänelle: jag snakker svea, du snakker
svea, vi snakker svea... miksi isä olisi puhunut
ruotsien kieltä?

Missä, mikä oli hänen
lapsuutensa, miksi hän ei muistanut siitä mitään?

Eirik otti häntä hihasta kiinni ja huomasi hänen
kaulakorunsa. Hän ei yrittänytkään temmata korua
Kertulta, otti sen käteensä niin että ketju
kaulassa pysyi löysänä ja vain katseli. Sitten,
kun nuotio alkoi jo hiipua, hän kysyi:

- Hvem er du?

Nyt Kerttu tiesi että hän ymmärsi. Jostakin
kaukaa kaukaa menneestä palasivat kielletyt
muistot. Kuinka hänet oli ryöstetty aiemminkin,
kuinka hänet oli viety kauas pois kotoa, kuinka
hän ei ollut syntynyt Uskilassa, kuinka Ilmarin
isä oli puhunut hänelle mutta hän ei ollut
ymmärtänyt uskilalaisten puhetta, hän oli vain itkenyt ja sanonut:

- Jeg vil ha pappa!

Kerttu nosti katseensa rohkeasti kohti Eirikiä,
joka yritti hymyillä partaisen naamansa takaa:

- Kerttu.

- Gertrud?

Kerttu nyökkäsi. Niinpä niin, sehän hän oli ollut
kun hän oli ollut niin pieni että hädin tuskin
muisti. Kaikki palasi nyt: isän lempeät kasvot,
äidin lämmin povi, oma kotikylä. Ja kuinka
Uskilasta oli tullut hänelle uusi koti, kuinka
häntä oli pidetty hyvänä, vaikka töitä oli paljon
ja se oli raskasta, mutta sitten kun Ilmari oli
jo nuorena poikana iskenyt silmänsä häneen ja
sanonut että Kerttu se on hänen morsio, jonka
jälkeen hänen ei tarvinnut enää tehdä orjan
töitä, sillä Ilmarin isä oli Uskila päällikkö ja
Ilmarista tulisi päällikkö hänen jälkeensä.

Kerttu oli niin tottunut elämään Uskilassa,
Ilmarin ja lastensa ja kaikkien naapurien kanssa,
ettei hän enää muistanut, mistä oli kotoisin ja
kuka oli joskus ollut. Ennen kuin nyt.

- Jeg heter Gertrud, Kerttu kuuli itsensä sanovan Eirikille.

Eirik ei sanonut mitään, nyökkäsi vain takaisin.
Sitten hän käski Kertun panna maaten viereensä.
Kesti kauan ennen kuin Kerttu sai unta, sillä hän
pelkäsi koko ajan että Eirik makaa hänet väkisin,
jos hän nukahtaa.

Mutta mitään ei tapahtunut,
eikä myöskään Uskilan miehistä kuulunut mitään.
Kerttu ei koskaan ollut ollut yhtä hämillään.

Aamulla Eirik antoi Kertulle ruokaa ja pieni
retkue jatkoi matkaansa länteen, edelleen
reipasta vauhtia mutta ei enää samanlaista
laukkaa kuin vielä eilen, ryöstöpäivänä. Kerttu
sai nyt istua Eirikin edessä eikä häntä enää
pidetty vatsallaan poikittain hevosen selässä.
Immikin istui oman vangitsijansa edessä tämän
hevosen selässä ja imetti vauvaansa. Kerttu
tunnusteli käsiään: soljen pinnin tempomisesta
syntyneet haavat alkoivat arpeutua eikä sormia
koskenut enää. Kauempaa katsoen olisi voinut
luulla, että siinä oli kaksi pariskuntaa huviretkellä.

Teksti: Markus Leikola

Markus Leikola Kirjailija Markus Leikola menneisyyden metsästäjät

Historia

Uusimmat sisällöt - Historia

  • Itämeren #merirosvot - Näin seuraat ja osallistut merirosvoseikkailuun

    #Merirosvot on roolipeli twitterissä 9.-22.1.2017

    #Merirosvot on keskiajan Itämerelle sijoittuva historiallinen roolipeli, jota pelattiin 9.-22.1.2017. Tarinan päänäyttämönä toimi Twitter, mutta sitä voi seurata myös Yle Areenan merirosvouutisista sekä Yle Historia facebookissa ja instagramissa, merirosvo Herman Punajalan Snapchatiä unohtamatta.

  • Ranskalainen purjelaiva L'Hermione osa 1. – Vapauden fregatti

    Ranskalainen fregatti L'Hermione ja markiisi de Lafayette.

    L'Hermione sai lempinimekseen "vapauden fregatti". Sillä nuori markiisi de Lafayette purjehti maaliskuussa v. 1780 Ranskasta yli Atlantin auttamaan amerikkalaisia itsenäisyystaistelijoita englantilaisia vastaan. Purjelaiva oli rakennettu v. 1779 Aurinkokuninkaan perustamassa arsenaalissa Rochefortissa. Alus palveli yli vallankumouksen. Laivakaunotar koki traagisen lopun luotsin käsittämättömän virheen takia Croisicin edustalla, Loire-joen suistossa v.1793. Rochefort'in kaupunki ei laivaansa unohtanut. Siitä rakennettiin tarkka, uljas replika vanhalla telakallaan 1997–2014. Alus palvelee kotikaupunkiaan suosittuna kulttuurikohteena ja koululaivana. Nuori replika purjehti v. 2015 juhlavierailulle Amerikkaan lähes samaa reittiä kuin historiallinen emolaiva ja Lafayette aikoinaan.

  • Ranskalainen purjelaiva L'Hermione osa 2. – Merimiestaidot kunniaan.

    1700-luvun L'Hermione-replika purjehti Amerikkaan 2015.

    Ranskan kuninkaalliseen laivastoon kuulunut, uljas L'Hermione sai tehtäväkseen osallistua Amerikan itsenäisyystaisteluun v. 1780. Kuulun matkaajansa, markiisi Lafayetten myötä, se jäi ranskalaisten sydämiin vapauden fregattina, joka vei avun Washingtonille ja amerikkalaisille. Noin 300 vuotta tämän laivakaunottaren haaksirikon jälkeen alus päätettiin rakentaa uudestaan sen pienessä kotikaupungissa, Rochefortissa, täsmälleen samalla telakalla, jonka Ludvig XIV oli perustanut. Projekti sai suurisuuntaisuudessaan valtavaa huomiota. Sitä seurattiin innokkaasti ympäri maailmaa sekä meren ammattilaisten, historian ja kulttuurin asiantuntijoiden ja harrastajien piireissä. Yksi seuraajista oli suomalainen merikapteeni Matti Airio.

  • Puna-armeija purki sotilastukikohtansa ja palautti Porkkalan yllättäen

    Neuvostoliitto palautti Porkkalan 60 vuotta sitten.

    Kun Neuvostoliitto 26. tammikuuta 1956 purki Suomen maaperällä olevan sotilastukikohtansa ja päätti palauttaa Porkkalan vuokra-alueen, huokaistiin Suomessa helpotuksesta. Pahimmat vaaran vuodet olivat vihdoin ohi. Porkkalan palautus oli iso uutinen myös ulkomaisissa lehdissä. Alue oli ollut puna-armeijan sotilastukikohtana vuodesta 1944 lähtien.

  • Paska traktori ja muita kansalaisten kirjeitä Kekkoselle

    Kekkonen sai kirjeitä kansalaisilta

    Urho Kekkonen sai aikanaan paljon kirjeitä tavallisilta ihmisiltä, joissa kansalaiset kääntyivät huolineen hänen puoleensa jo pääministeriaikana. Monet näistä kirjeistä kummastuttavat nykypäivänä: on vaikea uskoa kuinka henkilökohtaisilla asioilla valtion päämiestä silloin vaivattiin.

  • Meissä kaikissa asuu pieni neandertalilainen - tunnetko juuresi? Tee testi!

    Kuinka hyvin tunnet neandertaiset? Tee testi!

    Nykyihmiset ja neandertalilaiset asuivat vuosituhansia samoilla alueilla. Viimeiset neandertalilaiset katosivat n. 28 000 vuotta sitten. Rinnakkaiselon aikana nykyihmiset ja neandertalilaiset ehtivät kuitenkin risteytyä ja nykyisin eurooppalaisen ihmisen DNA:sta on 1,5-2,1 prosenttia peräisin heiltä. Meissä jokaisessa asuu siis pieni neandertalinihminen. Kuinka hyvin tunnet millaisia he olivat? Tee testi!

  • Katu-uskottavat tieteentekijät

    Lähde mukaan tieteentekijöiden mukaan nimetyille kaduille

    Toimittaja Seppo Heikkinen ei enää muista millä kadulla idea iski. Olisikohan se ollut Pietari Kalmin kadulla Kumpulassa? Siellä hän ainakin muistaa ajatelleensa, että kukahan tuo Pietari Kalm oikein olikaan. Tästä pohdinnasta lähti syntymään radiosarja tieteen merkkihenkilöiden mukaan nimetyistä kaduista.

  • Ranskalaisia Perunatorilla ja kaadettuja kioskeja - snagareiden historiaa

    Nakkikioskien historiaa ja muistijälkiä.

    Ennen hampurilaisbaareja, korttelipizzerioita ja kebabpaikkoja pikaruokaa syötiin nakkikioskeilla eli snagareilla. Perinteisellä nakkikioskilla asiakas seisoi ulkoilmassa ja annokset ojennettiin etuikkunassa olevaan luukun kautta. Lihapiirakka kahdella nakilla, porilainen ja Trip-mehut olivat nakkikioskien vakiotavaraa. Mutta millainen on nakkikioskien historia? Ja millaisia muistoja niihin liittyy?

  • Kenen haluaisit voittavan 1956 presidentinvaaleissa - äänestä nyt!

    Presidentinvaalit 1956 vaaligallup

    300 valitsijamiestä kokoontuu 15.2.1956 eduskuntatalolle valitsemaan presidenttiä. He voivat suljetussa lippuäänestyksessä äänestää myös muuta ehdokasta kuin omaansa. Myös mustat hevoset ovat vaalissa mahdollisia. Tulos ratkeaa viimeistään kolmannella kierroksella. Nyt tarvitaan sinun mielipiteesi.

  • Kaksi lukua Helsingin historiaa

    Kaksi lukua Helsingin historiaa

    Kustaa Vaasa perusti Helsingin Vantaanjoen suulle Koskelan keskiaikaisen kylän paikalle vuonna 1550. Tarkoituksena oli kilpailla Suomenlahden toisella puolella sijaitsevan saksalaisten hallitseman Tallinnan kanssa. Asukkaat kaupunkiin saatiin, kun Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan kaupunkien porvarit määrättiin pakolla muuttamaan uuteen kaupunkiin.