Hyppää pääsisältöön
Aihesivun Menneisyyden metsästäjät pääkuva

5. Solki - Milja Kaunisto

Rautakauden ihmisen leposija
Rautakauden ihmisen leposija Kuva: Yle / Antti Eskola, Lauri Kuusela, Anne Kimiläinen menneisyyden metsästäjät

Hautarovion ääressä mies kuin mies vaikeni. Kalma tuli lähelle, kuiski sisimpään. Se muistutti omasta kuolosta. Kohtalosta, joka lähestyi yhtä varmasti kuin kalman hajun houkuttelema, metsän kätköistä hautasaattoa katseleva susilauma. Anto ei silti sulkenut silmiään. Enää hän ei pelännyt. Velanmaksun aika oli tullut. Sitä ei ollut kiirehtäminen. Ei hän olisi mies eikä mikään, jos ei velkaansa hoitaisi. Jos vielä pienen hetken odottaisi, hengittäisi kylmää kevätilmaa. Vielä pienen tuokion kuuntelisi ihmisääniä.

Kun Tuulittaren henki oli lähtenyt, Anto oli ensin istunut pirtissä hiljaa, vain katsellut ruumista. Kissa oli koettanut emäntänsä rinnan päälle, mutta Anto oli tyrkännyt sen pois. Hän oli laittanut kätensä maassa makaavan vanhan naisen rinnalle, koskenut verta, joka valui vanana kallon alta. Se oli haalennut nopeasti niin kuin luuliemi haalentuu puukauhassa. Tuulittaren sydän oli ollut kylmä jo pitkään, vaikka henki olikin naisessa mitenkuten pihissyt. Kylmä se oli ollut siitä asti, kun Anto oli ensi kerran käynyt metsän takana, siellä, missä meren pisin sormi luikerteli sisämaahan. Merensormen rannassa oli Hyvälempi, Venemiehen maho tytär, jota moni himoitsi ja jonka kaikki saivat. Himoiseksi paikkaa kutsuttiin, mutta vain kuiskaten.
Tuulitar ei ollut uskaltanut edes kuiskata vastaan Antolle, kun mies oli vienyt vaimoihmisensä liittosoljen Venemiehen tyttärelle.

Anton tyttäret, Vilutar ja Vehnäpää, olivat itkeneet vainajaa läpi yön. Yijä, Tuulittaren isä, oli varustanut tyttärensä kuolineväät puukulhoihin. Kulhot oli asetettu vainaan viereen ruumislaudoille. Emännänkauha oli asetettu ruumislautojen alle. Anto itse oli voidellut ruumiin lampaanrasvalla, kun kerran naisihmisestä oli kyse, emännästä joka oli omaan kuoloonsa syytön. Ei hän ollut kertonut pitäjänvanhimmille, että hän itse oli syyllinen vaimoihmisensä kuoloon. Hän oli huolella rasvannut naisensa kylmää kroppaa ja päättänyt pitää tiedon itsellään.

Kissa pannahinen oli istunut pirtin hämärässä, tuijottanut häntä, kekälesilmissään syytös vaimonsurmasta.

“Tuohon tulisijaan se päänsä iski!” Anto oli karjaissut kissalle, mutta kissa ei ollut hievahtanutkaan. Elikko oli nähnyt, miten hän oli läimäissyt Tuulitarta, miten nainen oli horjahtanut. Ehkä kissa oli seurannut häntä Himoiseen asti, aina Venemiehen tyttären tuvalle.
Pitkään Anto oli katsellut kylmennyttä naista ja pyyhkinyt kämmenselällä pois silmäkulmaan kohonneen kyyneleenpisaran. Hän oli tarttunut naisen rasvattuun käteen ja puristanut sitä kevyesti. Käsi ei ollut taipunut hänen kourassaan, niin kuin ei ollut Tuulitarkaan taipunut hänen iskujensa alla. Vaimon huulet olivat muuttuneet rakeisen graniittikiven värisiksi. Kylmän värähdys oli kulkenut Anton ruumiissa, eikä se ollut hirsien välissä valittavan viiman pisto.
Silloin hän oli tiennyt, mitä hänen olisi tehtävä.
Anto oli vetänyt villaviitan niskaansa ja oravaisen päälaelleen. Hän oli potkaissut pirtin oven ja jättänyt sen selälleen. Tupa saisi kylmetä. Hän ansaitsi kohmeiset pahnat. Hän oli purrut hampaitaan yhteen niin että vesi oli tirissyt silmistä. Mies oli kaapannut kurikan ovenpielestä ja painunut metsän syvyyksiin. Polku oli tuttu, usein tallattu, vaikka hän sitä oli ainoana käyttänyt. Merituuli oli piiskannut Anton partaa, mutta sekös oli saanut miehen harppauksiin entistä enemmän vauhtia. Ansalangoissa roikkui raatoja, mutta ne saisivat nyt jäädä kokematta. Antolla oli Himoisissa hirmuinen vääryys korjattavana.
Venemiehen Hyvälempi oli retkottanut tupansa taljoilla niin kuin aina ennenkin. Oli vaivoin kohottautunut tervehtämään Antoa. Mies oli tuijottanut naista, jota hänen kupeensa olivat himoinneet jo niin pitkään, mutta turhaanpa tuijotti. Oli liian myöhäistä. Tuulitar oli kalman oma, ja Hyvälempi oli muuttunut huonoksi hänen silmissään.
Siinä se oli kiillellyt, Tuulittaren solki huonon naisen kohoilevalla rinnalla. Hyvälempi oli kuiskutellut ja naurahdellut koukistellut sormeaan, että Anto olisi seuraisi naista vällyjen väliin.

Isoroka otti soihdun, huusi lepoonasetussanat ja kylän miehet kokoontuivat ruumisrovion ympärille. Naisväki jäi lasten kanssa taaimmaiseen kehään. Tuulittaren kissa istui karsikon juurella ja katseli häntä. Kissa oli ollut tuvassa kun emännän henki oli lähtenyt. Oliko Tuulittaren henki ottanut elikkonsa sielun asuinsijakseen? Antoa puistatti.

Hän huokaisi, ja huokauksessa kaikui syyllisyyden värinä. Mitäpä sitä kohtaloaan tuonnemmaksi tupattaman. Oli tullut aika.

Hän nosti kätensä ja Isoroka veti soihtunsa loitommalle. Vainajan puolisolla oli oikeus lausua viimeiset hyvästit. Mutta Anto ei sanonut mitään. Hän lähestyi naisensa kalmoa, kumartui sen ylle ja kiinnitti jotain naisen pellavaiseen palttinapaitaan. Sitten hän suuteli Tuulittaren kallionharmaata otsaa. Hän astui pois ruumiin viereltä ja Isoroka lähestyi taas soihtuineen.

Hyvälempi ei ollut luovuttanut solkea suosiolla. Anto oli saanut viskoa naista, kalauttaa kurikalla, retuuttaa pois taljoilta ja ulos pakkaseen, ennen kuin nainen oli luovuttanut Tuulittaren soljen. Venemiehen tytär oli kirkunut ja sylkenyt, soimannut ahmanlemuksi, manannut perkunaksi ja hiideksi metsäläiseksi. Mutta Anto oli päätöksensä tehnyt.
“Pidä haarovälisi ansa”, hän oli karjaissut Venemiehen tyttärelle, “minä en sitä enää koettele. Tuulittaren liittosolkea minä tulin noutamaan, ja sen minä vien.”
“Tuo solki takaisin, lempo! Et enää kuitenkaan muutakaan ansaa saa, kun eukkosi vei kuolo! Takaisin, ukon ruhvake!” oli Hyvälempi solvannut vihasta kireänä. Solki kourassaan Anto oli lähtenyt kulkemaan takaisin Antolaan, eikä ollut katsonut taakseen.

“Isoroka, Yijä, Tarvo ja kylänvanhimmat! Kuulkaa Antolan isäntää!” Anto huusi, ja ruumissaattue kavahti taaksepäin. Antolan vanhin poika kohotti kätensä, mutta Tuulittaren emo painoi nuorukaisen käden alas. “Antolan isännällä on velka maksettavana, uhri uhrattavana! Tuon tietoonne häpeän, myöntänen mielitekoni ja vaadin rangaistusta rikkomuksestani!”
Päällikkö kohotti kulmiaan ja epäröi hetken. Hän tiesi hyvin Anton vierailut Himoisessa. Isoroka viihtyi itsekin Hyvälemmen taljoilla. Hetken odotettuaan päällikkö nyökkäsi. “On miehen työ tunnustaa vääryytensä. Mikä on Antolan isännän rikkomus? Onko isäntä rikkomuksestaan visu?”
Kissan silmät eivät jättäneet Antoa hetkeksikään. Tuulittaren henki se oli, varmistamassa, että mies pysyisi miehenä. Anto ryhdisti selkänsä. “Visu niin kuin Tuoni joka vei Tuulittaren, parahimman puolisoni.” Anto ei katsonut ympärillä seisovaa väijoukkoa, ei vilkaissutkaan vanhinta poikaansa, jonka Tuulitar oli tuskalla synnyttänyt. “Minä olen rikkonnut puolisoani vastaan, vietellyt väärän naisen. Ja olen omaani otsalle lyönyt. Minun lyöntini vei Tuulittaren Tuonelaan.”
Naistenringistä kuului nyyhkäisy. Anto ei kääntynyt katsomaan omaa äitiään. Hänenkin takiaan Anton oli pysyttävänä miehenä.
Isoroka korotti äänensä. “Antolan isäntä tietää, mikä on rangaistus vieraan naisen viettelystä.” Hiljaisemmin hän lausui: “Mutta tietääkö Anto, mikä on velka vaimonsurmasta?”
Anto nyökkäsi. Isoroka kumartui hänen puoleensa.
“Oletko sinä Anto aivan varma tästä?”
Anto katsahti kissaan karsikkopetäjän juurella.

Sitten hän katsoi pihkaisilla puilla makaavaa tummentunutta naisenkalmoa, jonka rinnalla makasi yksinkertainen, kupera solki.

Liittosolki, avion solmimisen päivänä annettu. Tuulitar oli ollut komea nainen juhlavilloissaan. Kaksi kertaa oli nainen niitä saanut pitää. Toisen kerran roviollaan.
“Olen.”
Isoroka sulki silmänsä. Hän kurotti sohtunsa pihkapuiden alle. Kohta ruumisrovio alkoi rätistä ja ilma Tuulittaren ruumiin yllä alkoi väreillä. Päällikkö astui miestenrinkiin ja selvitti kurkkuaan. Sitten hän katsoi Antoon ja kuulutti kaikelle väelle:
“Vaimonsurmaaja sorrettakoon suohon kun routa antaa myöden.”
Anton leuka putosi. Väki väistyi hänen edestään, kun hän astui Tuulittaren ruumisrovion eteen ja vei nyrkkinsä rinnalleen.
Solki kalmon rinnalla kimmelsi harmaan savuverhon läpi, kun se kiemurteli peittämään Antolan emännän ruumiin. Juhlavillaan tarttui tuli.
Kissa oli kaikonnut karsikkopetäjän juurelta, minne lie juossut.
Anto oli velkansa maksanut.

Teksti: Milja Kaunisto

Kirjailija Milja Kaunisto
Milja Kaunisto Kirjailija Milja Kaunisto menneisyyden metsästäjät

Historia

Uusimmat sisällöt - Historia

  • Näkymä Esplanadin puistosta Kauppatorin suuntaan, etualalla vossikoita ja Havis Amanda.

    Havis Amanda - paljas ja paljastava

    Havis Amanda nostatti Suomen ensimmäisen taidekiistan.

    Havis Amanda nousi heti paljastamisensa jälkeen koko kansakunnan puheenaiheeksi. Suuresta yleisöstä oli ennenkuulumatonta, että julkisella paikalla esiintyi neito ilman rihman kiertämää. Patsasta pidettiin "riettaana" ja "lutkamaisena". Teos nostatti Suomen ensimmäisen laajamittaisen kiistan taiteesta ja siveellisyydestä. Sunnuntai, 20.

  • Ihmisiä seisoo ja istuu täyden junan katolla ratapihalla.

    Suomalaissiirtolaiset junapummeina 1930-luvun Amerikassa

    Pohjalainen Hanski selvisi lama-ajan yli "bommailemalla"

    Elämä pummina, kerjäläisenä tai paperittomana eivät kuulu suomalaissiirtolaisista yleisesti kuultuihin tarinoihin. #junapummit -tarina perustuu Yle Historian saamaan ainutlaatuiseen äänimateriaaliin. Siinä jo eläkkeellä oleva pohjalainen Hanski muistelee c-kasetille nuoruusvuosien seikkailuitaan pula-ajan siirtolaisena.

  • Hyllyillä erilaisia värikkäitä vanhoja kahvipurkkeja

    Kuvaa #omamuseo ja osallistu kilpailuun!

    Kokoelma, esine, tila – mikä on sinun museosi?

    Haluatko perustaa oman museon? Onko sinulla jo sellainen? Kokoa omista museoesineistäsi näyttely, kuvaa se ja osallistu #omamuseo-kuvakeräykseen 22.5. mennessä!

  • Toimittajat Porkkalassa

    Puna-armeija purki sotilastukikohtansa ja palautti Porkkalan yllättäen

    Neuvostoliitto palautti Porkkalan 60 vuotta sitten.

    Kun Neuvostoliitto 26. tammikuuta 1956 purki Suomen maaperällä olevan sotilastukikohtansa ja päätti palauttaa Porkkalan vuokra-alueen, huokaistiin Suomessa helpotuksesta. Pahimmat vaaran vuodet olivat vihdoin ohi. Porkkalan palautus oli iso uutinen myös ulkomaisissa lehdissä. Alue oli ollut puna-armeijan sotilastukikohtana vuodesta 1944 lähtien.

  • Kasnalaisen kerjuukirje Kekkoselle

    Paska traktori ja muita kansalaisten kirjeitä Kekkoselle

    Kekkonen sai kirjeitä kansalaisilta

    Urho Kekkonen sai aikanaan paljon kirjeitä tavallisilta ihmisiltä, joissa kansalaiset kääntyivät huolineen hänen puoleensa jo pääministeriaikana. Monet näistä kirjeistä kummastuttavat nykypäivänä: on vaikea uskoa kuinka henkilökohtaisilla asioilla valtion päämiestä silloin vaivattiin.

  • Two Neanderthal men with different distinctive growth of hair pictured in the Rheinisches Landesmuseum in Bonn, Germany, Tuesday, 13 June 2006.

    Meissä kaikissa asuu pieni neandertalilainen - tunnetko juuresi? Tee testi!

    Kuinka hyvin tunnet neandertaiset? Tee testi!

    Nykyihmiset ja neandertalilaiset asuivat vuosituhansia samoilla alueilla. Viimeiset neandertalilaiset katosivat n. 28 000 vuotta sitten. Rinnakkaiselon aikana nykyihmiset ja neandertalilaiset ehtivät kuitenkin risteytyä ja nykyisin eurooppalaisen ihmisen DNA:sta on 1,5-2,1 prosenttia peräisin heiltä. Meissä jokaisessa asuu siis pieni neandertalinihminen. Kuinka hyvin tunnet millaisia he olivat? Tee testi!

  • Nervanderinkatu Helsingissä

    Katu-uskottavat tieteentekijät

    Lähde mukaan tieteentekijöiden mukaan nimetyille kaduille

    Toimittaja Seppo Heikkinen ei enää muista millä kadulla idea iski. Olisikohan se ollut Pietari Kalmin kadulla Kumpulassa? Siellä hän ainakin muistaa ajatelleensa, että kukahan tuo Pietari Kalm oikein olikaan. Tästä pohdinnasta lähti syntymään radiosarja tieteen merkkihenkilöiden mukaan nimetyistä kaduista.

  • Nakkikioski Pohjoisesplanadilla 1973

    Ranskalaisia Perunatorilla ja kaadettuja kioskeja - snagareiden historiaa

    Nakkikioskien historiaa ja muistijälkiä.

    Ennen hampurilaisbaareja, korttelipizzerioita ja kebabpaikkoja pikaruokaa syötiin nakkikioskeilla eli snagareilla. Perinteisellä nakkikioskilla asiakas seisoi ulkoilmassa ja annokset ojennettiin etuikkunassa olevaan luukun kautta. Lihapiirakka kahdella nakilla, porilainen ja Trip-mehut olivat nakkikioskien vakiotavaraa. Mutta millainen on nakkikioskien historia? Ja millaisia muistoja niihin liittyy?

  • Kuusi vaalijulistettu vuoden 1956 vaaleista

    Kenen haluaisit voittavan 1956 presidentinvaaleissa - äänestä nyt!

    Presidentinvaalit 1956 vaaligallup

    300 valitsijamiestä kokoontuu 15.2.1956 eduskuntatalolle valitsemaan presidenttiä. He voivat suljetussa lippuäänestyksessä äänestää myös muuta ehdokasta kuin omaansa. Myös mustat hevoset ovat vaalissa mahdollisia. Tulos ratkeaa viimeistään kolmannella kierroksella. Nyt tarvitaan sinun mielipiteesi.

  • Helsingin Vanhakaupunki. Etualalla Hämeentie, oikealla Kuninkaankartanonsaari. 1932.

    Kaksi lukua Helsingin historiaa

    Kaksi lukua Helsingin historiaa

    Kustaa Vaasa perusti Helsingin Vantaanjoen suulle Koskelan keskiaikaisen kylän paikalle vuonna 1550. Tarkoituksena oli kilpailla Suomenlahden toisella puolella sijaitsevan saksalaisten hallitseman Tallinnan kanssa. Asukkaat kaupunkiin saatiin, kun Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan kaupunkien porvarit määrättiin pakolla muuttamaan uuteen kaupunkiin.