Hyppää pääsisältöön

Hannu Lintu: ”Uskonpuhdistus oli paitsi teologinen, myös musiikillinen vallankumous”

ylikapellimestari Hannu Lintu
ylikapellimestari Hannu Lintu Kuva: Veikko Kähkönen ylikapellimestari hannu lintu

Alkamassa on sekä Suomen itsenäisyyden että uskonpuhdistuksen juhlavuosi, ja RSO:n kauden ensimmäisessä konsertissa sivutaan molempia. Kaikkia teoksia yhdistää uskonnollisuus, mutta miten ne siihen suhtautuvat?

Parsifalissa on näistä kolmesta teoksesta eniten syvää ymmärrystä siitä, että yksilön suhde jumaluuteen voi ylittää kaikki instituutioiden luomat rakennelmat. Wagner oli toki vallankumouksellinen pervertti mutta hän oli myös monimutkaisella ja kiinnostavalla tavalla uskonnollinen. Dresdenissä kasvaneena hänellä oli varmasti omat syynsä lainata Parsifalin Graalin maljan ja pelastuksen symboliksi niin kutsuttu ”Dresdenin aamen”. Tämän aamen-kadenssin oli 1800-luvun taitteessa säveltänyt kaikkien Dresdenin seurakuntien käyttöön muuan Johann Gottlieb Naumann.

Ehdotin aikoinaan Turussa, että esittäisimme Parsifalin kolmannen näytöksen Turun tuomiokirkossa. Teoshan on pääsiäisaiheinen, ja se olisi sopinut tilaan hyvin: esimerkiksi kuorot olisi voinut sijoittaa säveltäjän haluamaan tapaan parvekkeille eri korkeuksiin. Tuomiokirkkoseurakunnan musiikkivastaavat olivat kuitenkin sitä mieltä, että Parsifalia ei voi esittää kirkossa, ”koska se on liian synkretistinen”. No, kieltämättä se yhdistää kristillistä perinnettä buddhalaiseen ajatteluun ja schopenhauerilaiseen filosofiaan mutta tuskin Tuomiokirkko siitä olisi luhistunut. Kyllä minä ymmärrän, että kirkko lepää puhtaan opin varassa mutta sen kannattaisi muistaa, että modernin ihmisen uskonnolliset kokemukset ovat usein synkretistisiä.

Ehkäpä Tuomiokirkkoseurakunnan sedät eivät sittenkään ymmärtäneet, että Parsifalin perimmäinen ajatus on pelastus. Mukana ovat se roomalaisen sotilaan keihäs jolla Jeesuksen kylki puhkaistiin ja se malja - Graal - johon legendan mukaan Joosef Arimatialainen otti talteen tuosta haavasta vuotanutta verta. Parsifalin puhdas hulluus ja myötätunto pelastavat kuihtuvan Graalin ritarikunnan ja sen kärsivän hallitsijan mutta myönnettäköön, että Jeesuksesta tuo ooppera ei puhu sanaakaan.

Tuo Turun tapaus tuli mieleeni juuri äskettäin kun luin Psalmuksen tekstinkirjoittajan, lahjakkaan Juhana Cajanuksen elämästä. Hänhän haki juuri ennen kuolemaansa vuonna 1681, 25-vuotiaana, Turun yliopiston filosofian professuuria, mutta ei saanut sitä, koska oli yliopiston mielestä liian kartesiolainen!

Mendelssohnissa taas yhdistyvät juutalaisuus ja protestanttisuus. Hän kuuluu 1800-luvun alun juutalaissyntyiseen kulttuurieliittiin, samoin kuin Meyerbeer, Heine ja moni muu arvostettu, tuottelias taiteilija. Mendelssohnin luterilaisuus on psykologisesti kiinnostavaa – onhan hänen täytynyt tuntea Lutherin kiivas ja vastenmielinen antisemitismi. Kenties hän halusi sulkea siltä silmänsä koska halusi olla aito preussilainen protestantti.

Mendelssohnin Uskonpuhdistussinfonia edustaa seremoniallista uskonnollisuutta, mutta myös taisteluhenkeä. Uskonpuhdistuksessahan oli kyse paitsi teologisesta, myös valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta murroksesta. 20-vuotias Mendelssohn sävelsi sinfoniansa omasta aloitteestaan Augsburgin tunnustuksen 300-vuotisjuhlaa varten. Se on toki sävelletty erittäin taidokkaasti, mutta siitä ei välttämättä välity syvällistä uskonnollista kokemusta, sellaista kuin esimerkiksi monista Bachin, Beethovenin tai Mozartin hengellisistä teoksista. Mendelssohnin uskonnollinen tunne on usein kahlittu loistokkaaseen mutta konventionaaliseen käsityöläisyyteen. Hänelle Dresdenin aamen edustaa pikemminkin matkamuistoa kuin lunastusta.

Uskonpuhdistuksen aika edelsi juuri puhkeamassa ollutta roomalaiskatolisen vokaalipolyfonian loisteliasta kultakautta. Protestanttisessa Saksassa nousivat sen sijaan keskiöön urkumusiikki ja virret, jotka toivat hengellisen musiikin lähemmäksi kansaa. Uskonpuhdistus vaikutti siis vähitellen myös musiikkiin, ja katolinen kirkko lakkasi olemasta musiikin ainoa tyyssija.

Uuno Klamin Psalmus onkin sitten erikoinen yhdistelmä kuolinvuoteella makaavan nuoren runoilijan pessimismiä ja taivasnäkyjä yhdistettynä säveltäjä Klamin poikkeukselliseen musiikilliseen kieleen. Klami on selvästi ollut hurmioitunut Cajanuksen tekstistä ja tuo runo on tarjonnut säveltäjälle mahdollisuuden viljellä sekä eurooppalaisia vaikutteita että burleskeja kotimaisia piirteitä.

Klamin Psalmusta pidetään suomalaisen musiikin merkkiteoksena. Miksi se ansaitsee tällaisen aseman?

Jopa monet niistäkin jotka eivät ole teosta edes kuulleet, tunnustavat Psalmuksen aseman, ja professori Erkki Salmenhaaran mukaan se on peräti yksi niitä harvoja suomalaisia sävellyksiä, jotka voidaan asettaa Sibeliuksen tuotannon rinnalle. Viimeistään Ulf Söderblomin levytys 80-luvulla todisti, että Psalmus on koherentti ja vaikuttava oratorio.

Klamin esitetyin kappale on toki Kalevala-sarja, mutta se ei silti välttämättä ole hänen paras sävellyksensä. 1930-luvun puolessa välissä sävelletty Psalmus on kaikkein eniten Klamia itseään. On nimittäin pakko sanoa, että tätä ennen uraansa aloitteleva Klami vaikutti imitaattorilta – Stravinskyn, Ravelin ja muiden vaikutteet ovat usein kiusallisen ilmeisiä. Suomessa luultiin, että hän oli ollut Ravelin oppilas, vaikka kukaan ei varmasti tiedä tapasiko hän edes Ravelia – voi nimittäin olla että herrat oli vain esitelty jossain oopperan väliajalla.

Klami oli muutenkin ristiriitainen hahmo. Nuorena seikkailijana hän soti ensin Virossa ja Aunuksella, mutta rellesti sitten estottomasti 1920-luvun alun Pariisissa. Perusluonteeltaan hän oli kuitenkin sangen konservatiivinen. Klamin viimeisiltä vuosilta löytyy radiohaastatteluja, joissa häneltä kysytään esimerkiksi uudesta musiikista, erityisesti elektronimusiikista. Vastauksena kuullaan mutinaa, ettei hän kerta kaikkiaan voi sitä sietää, saati ymmärtää. Vaikutelmaa korostaa haastattelun taustalla kuuluva kammarin kaappikellon tikutus.

Aikansa nuorista modernisteista Klami oli kuitenkin suosituin. Hänet koettiin turvalliseksi: siinä missä Merikanto, Pingoud ja Raitio vaikuttivat jollakin tavoin uhkaavan kansalaissodan jälkeistä koti, uskonto ja isänmaa -ilmapiiriä, suomalaisiin aiheisiin myöhemmällä urallaan suuntautuva Klami tuntui hyväksyttävimmältä vaihtoehdolta.

Psalmuksessa vaikutteet ja oma osaaminen ovat kohdallaan. Totta kai siinäkin on kaikuja muilta säveltäjiltä, mutta Klami on osannut muuttaa ne omaksi ilmaisukseen. Luulen, että Klamin merkitys ymmärrettäisiin laajemmin, jos hänellä olisi enemmän Psalmuksen kaltaisia sävellyksiä, mutta teos on hänen tuotannossaan ainutlaatuinen. Ehkä viimeisen Pyörteitä-baletin voi nostaa sen rinnalle.

Psalmuksen työnimi oli jossain vaiheessa ”sinfoninen oratorio”. Se on todellakin sinfonisempi kuin kumpikaan Klamin sinfonioista. Teos on temaattisesti tiivis; siinä on kaksi painavaa, toisiinsa symmetrisesti suhtautuvaa osaa, joissa teemoja kehitellään taitavasti. Lisäksi siinä vältetään myös uusklassismille ominainen emotionaalinen etäännyttäminen.


Millä tavalla itsenäisyyden juhlavuosi näkyy tällä kaudella RSO:n konserteissa?

Tänä vuonna fokuksemme on Pingoud´ssa, Raitiossa, Klamissa ja Aarre Merikannossa, eli 20-luvun modernisteissa, ja siinä mitä tapahtui Ainolan hiljaisuuden alkaessa. Henkilöiden sijaan haluan kuitenkin keskittyä teoksiin, jotka ansaitsevat paikan perusohjelmistossa siksi, että ne ovat hyviä. Toivon, että jokaiselta näistä säveltäjistä jäisi keskeiseen ohjelmistoon edes pari kappaletta, ja että niistä vähitellen rakentuisi jonkinlainen kaanon. Tällä tavoin eräs aukko Suomen musiikinhistoriassa saataisiin täytettyä luontevalla tavalla. Kun minulla on kerran mahdollisuus vaikuttaa asiaan, olen tietysti valinnut juhlavuoden ohjelmaan itselleni läheisiä teoksia, ja haluan nähdä miten niille nyt käy. Minulle ne ovat avainteoksia siinä kehityksessä, joka alkoi 20-luvulla ja päätyi 60-luvulle.

Olemme tekemässä televisiolle kahta dokumenttiohjelmaa 20-luvun modernisteista. Musiikin lisäksi mukana on myös kuvataide ja kirjallisuus. On kiinnostavaa, että vaikka Suomessa muillakin taiteilla oli omat vastoinkäymisensä, ne eivät kohdanneet laisinkaan samaa totaalista ymmärtämättömyyttä kuin musiikki. Ohjelmaa valmistellessa kävimme läpi kaikki Helsingin kaupunginorkesterin konserttiohjelmat aina 1800-luvun lopusta alkaen. Huomasimme, että Suomessa ei todellakaan soitettu käytännöllisesti katsoen ollenkaan aikakauden modernia eurooppalaista orkesterimusiikkia, ei edes Ravelia, Debussy’tä tai Stravinskya joitakin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Modernistien torjuminen ei siis ainakaan ollut yleisön syytä – eihän heillä voinut olla aavistustakaan siitä, mitä muualla tapahtui.

Sitä paitsi musiikinhistoriamme oli vielä nuori, melkein olematon, eikä sellaista voi modernisoida, jota ei oikein vielä ole olemassakaan. Jatkumon puute on myöhemmissä käänteissä ollut tavallaan vahvuutemmekin, mutta tuolloin se teki nuorten modernistien asemasta mahdottoman. Nyt meidän tehtävämme on esittää heidän musiikkiaan niin hyvin kuin mahdollista – ja katsoa, mitä tapahtuu.

haastattelu Lotta Emanuelsson

  • ylikapellimestari Hannu Lintu

    Hannu Lintu: ”Alppisinfonia ei ole mikään matkailumainos”

    Hannu Lintu kertoo 24.5. konsertin ohjelmasta

    Straussin Alppisinfonia on ylikapellimestari Hannu Linnun mukaan toki luontoa kuvailevaa musiikkia, mutta "teoksen taustalla on myös vaikuttava henkinen sisältö." Lue, mitä muuta Lintu kertoo kevätkauden päätöskonsertin ohjelmasta Lotta Emanuelssonin haastattelussa.

  • ylikapellimestari Hannu Lintu

    Hannu Lintu johtaa Straussin Alppisinfonian RSO:n kevätkauden päätöskonsertissa

    RSO:n solistina 24.5. esiintyy pianisti Jan Lisiecki.

    RSO:n kevätkausi päättyy 24.5. Richard Straussin suurorkesterille säveltämään Alppisinfoniaan, jonka kokoonpanossa on mm. valtava määrä vaskisoittimia ja urut. Ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla konsertissa kuullaan myös Aarre Merikannon orkesteriteos Pan ja Mozartin pianokonsertto nro 9, jonka solistina soittaa jo 15-vuotiaana Deutsche Grammophonille levyttänyt Jan Lisiecki.

  • Sakari Oramo

    Kunniakapellimestari Sakari Oramo johtaa RSO:a 19.5.

    Schullerin pasuunateoksen solistina soittaa Darren Acosta.

    RSO esiintyy kunniakapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla Musiikkitalossa 19.5. Ennakkotiedoista poiketen ohjelmasta jää pois Jukka Tiensuun pasuunakonsertto, jonka sijasta kuullaan Gunther Schullerin pasuunateos Eine Kleine Posaunenmusik. Solistina teoksessa soittaa RSO:n soolopasunisti Darren Acosta. Lisäksi ohjelmassa on Anders Hillborgin Beast sampler sekä Edward Elgarin toinen sinfonia.

  • ylikapellimestari Hannu Lintu

    Hannu Lintu: ”Sammumaton on luonnon ylistys”

    Hannu Lintu kertoo konsertin ohjelmasta.

    Hannu Linnun mukaan Nielsen ylistää neljännen sinfoniansa lisänimellä "sammumaton" luontoa ja sen uusiutumiskykyä. "Vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, aina jostakin alkaa kasvaa jotakin uutta, jostakin alkaa vesi pulputa."