Hyppää pääsisältöön

Riina Katajavuori: Nuoriso kulttuurin asiakkaaksi?

Kolumnistikuva Kuva: Erik Vierkens Riina Katajavuori

Työskentelin opiskeluaikoina Teksti-tv:ssä Nuorten palstan toimittajana. Elettiin aikaa ennen nettiä, ennen sosiaalista mediaa, Instagramia, WhatsAppia, Tinderiä.

Vastaanotin satamäärin paperisia kirjeitä, enimmäkseen käsin kirjoitettuja kirjeenvaihtoilmoituksia mutta myös pitempiä kirjeitä nuorilta ympäri Suomea. Työni oli näpytellä kontakti-ilmoitukset ruutuun, asialliset, omalla nimellä lähetetyt siis. Mielipidekirjoituksista ja muista kirjoitelmista valikoin esiin tähdellisimmät.

Yksi yleinen kirjetyyppi Teksti-tv:n Nuorten palstalla olivat eksistentiaalista ahdistusta pursuavat olemisentuskakirjoitukset. En ollut Leelian lepotuoli, joten minulta ei edellytetty sparrausta eikä elämänohjeita. Mutta kirjoitin palstalle artikkeleita ja arvioita ja saatoin myös laittaa jollekulle kirjoittajalle ruutuun pienen vastauksen. Olinhan kirjallisuustieteen opiskelija: en ollut koskaan sitä ennen enkä ole sen jälkeen ollut yhtä visusti viisauden aallonharjalla.

Erästä murrosikäistä tyttöä, joka kamppaili kosmisen yksinäisyyden ja erillisyyden tuntemustensa kanssa, evästin kehotuksella lukea Edith Södergranin runoja. Olin vuorenvarma, että se auttaisi. Edith on ollut siellä missä sinä nyt!

Poika, jonka sydän oli särkynyt ensirakkauden myötä, sai minulta ohjeen: Lue Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset, tuo kaikki on kuvattu siinä, huomaat ettet ole ainoa!

Mutta miksi nuorten enemmistöä on vaikea saada niin sanotun korkeakulttuurin pariin, sen asiakkaaksi, kuten nykyään kuuluu sanoa? Ja miksi pitäisi? Eikö voisi antaa tyyppien vaan olla rauhassa, meemiensä ja Gaselliensa parissa?

Olin ehkä huono Nuorten palstan toimittaja ja vielä huonompi saattoi parikymppisenä olla psykologinen silmäni, mutta olin intoiluissani vilpitön. Samalla tiellä olen yhä, kun koetan perustella, miksi toivoisin teinien altistuvan edes joskus teatterille tai runoudelle. Uskon, että kulttuurissa piilee vastauksia ja apua, jollaista ei muualta voi saada.

Täsmennän. Nuoret kuluttavat kulttuuria kyllä, koko ajan. He katsovat arvostavasti, kriittisesti ja analyyttisesti Tiisun uutta videota ”Suomi on poliisivaltio”. He osaavat ulkoa Stormzyn biisit ja osaavat imitoida itälontoolais-afrikkalaista aksenttia. He keskustelevat Breaking Badin eri tasoista ja tietävät, kuka on Tuomas Kyrö.

Mutta miksi nuorten enemmistöä on vaikea saada niin sanotun korkeakulttuurin pariin, sen asiakkaaksi, kuten nykyään kuuluu sanoa? Ja miksi pitäisi? Eikö voisi antaa tyyppien vaan olla rauhassa, meemiensä ja Gaselliensa parissa?

Runoilija Kari Levola on kertonut, että 1960-luvulla lyseoiden pihoilla kävi levoton kuhina aina kun Pentti Saarikoskelta oli ilmestynyt uusi runokirja. Mitä se nyt on kirjoittanut? ”Älä anna minun kuolla./ Keitä minulle velliä. Pari kananmunaa./ Minulla olisi vielä vähän asiaa sinulle.” Kokonainen värjyvä maailma kolmessa rivissä.

Seuraavina vuosikymmeninä kouluissa kohistiin uusista vinyyleistä, sitten cd-levyistä. Nyt ei tarvitse supatella eikä kohista eikä odottaa, kaiken voi katsoa coolisti omalta kännykältä ja kuunnella omista kuulokkeista, saman tien. Vai voiko?

Runouden kustantamisen uhanalaisuutta surraan, mutta silti yksi viime vuoden menestysteoksista oli runokirja. Paperi-T:n runokokoelma post-alfa myi 12 000 kappaletta. Kolmekymppisen kulttuurihäirikkö Henri Pulkkisen eli paperitiikerin eli älykköräppäri Paperi-T:n runokirja löytyi monen nuoren ihmisen suureksi iloksi kuusen alta Spotify-lahjakorttien, viihde-elektroniikan ja pehmeiden pakettien seasta. Levykauppa Äx tietää kertoa, että kirjaa osti myös nuoriso itse.

Post-alfa –lukukokemus toi mieleeni ensimmäisen runokirjan, jonka itse otin omaehtoisesti hyllystä käteen. Olin lukioikäinen ja kirja oli Teemu Hirvilammin Niille jotka dallaa sateessa. Sen nimi tuntui puhuvan suoraan minulle. Sen jälkeen oli helppo lukea muita runokirjoja.

Post-alfa on samanlainen aloituskirja, ja sellaisena hyvä ja tervetullut. Monelle junnulle tämä räppärin kirja on ensimmäinen runoteos, jota tulee vilkaisseeksi. Keskeislyyrinen, puhelias, ajassa kiinni oleva itsekriittinen ja sydämeenkäypä vuodatus. Sen jälkeen voi tarttua johonkin muuhun, puolivahingossa. Yahya Hassanin tai Jani Niemisen tai Aura Nurmen runokokoelmaan. Ovi on auki avariin saleihin. Kiitos, Henri!

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.