Hyppää pääsisältöön

Mike Pohjola: Kun Aleksis Kivi ulostuslääkettä söi

Kirjailija, käsikirjoittaja, roolipelien suunnittelina Mike Pohjola Kirjailija, käsikirjoittaja, roolipelien suunnittelina Mike Pohjola Kuva: Anton Sucksdorff kirjallisuus,Kirjojen Suomi,kirjojen suomi: pilkun jälkeen,Mike Pohjola

Kaikki taiteilijat ovat hulluja. Mutta kaikki hullut eivät ole taiteilijoita.

Teksti: Mike Pohjola

Kustantajani järjestää kirjailijoilleen kesäpäiviä, jolloin tehdään jotain hauskaa yhdessä. Joskus mentiin melomaan, toisen kerran pelattiin jalkapalloa. Viime kesänä kävimme Lapinlahden mielisairaalassa.

Paikka ei ollut enää sairaalakäytössä. Saimme pullaa ja meille kerrottiin, miten arkkitehti Engel oli suunnitellut rakennukset. Sitten pääsimme kiertokävelylle suljetun osaston kaikuville käytäville kesäkuun paistaessa ikkunoista.

Tunnelma oli kuitenkin kummallinen, jopa pahaenteinen. Vanhassa hourulassa oli virunut moni kollegamme Aleksis Kivestä Mika Waltariin, Taata Sillanpäästä J. J. Weckselliin. Sekä paljon muita vieläkin aktiivisia taiteilijoita, kuten Hector ja Vesku Loiri.

Emme kävelleet hautojen päällä, mutta hourujen päällä kylläkin.

Emme kävelleet hautojen päällä, mutta hourujen päällä kylläkin.

Aleksis Kivi oli asunut Helsingin Tapanilassa kivenheiton päästä kodistani, kun hänet sitten todettiin sielultaan sairastuneeksi. Tänne hänet oli tuotu, pieneen valkoseinäiseen koppiin, jossa oli sänky ja potta. Nyt seinällä oli myös Kiveä esittävä piirros.

Kivi diagnosoitiin kroonisesti melankoliseksi, eli nykykielellä varmaankin kliinisesti masentuneeksi. Syiksi lääkärit epäilivät verenvähyyttä, juoppoutta ja loukattua kirjailijan kunniaa. Sekä melankolia että sen perusteet olivat meille huoneessa vieraileville kirjailijoille turhankin tuttuja.

Kiveä hoidettiin kiniinillä, morfiinilla ja ulostuslääkkeillä. Näinkö meillekin käy? Vitsailimme hermostuneesti.

Miksi niin moni taiteilija päätyi tänne? Koska he tarvitsevat hulluutta tehdäkseen työtään. Putkimies tarvitsee jakoavainta, taiteilija hulluutta.

Putkimies tarvitsee jakoavainta, taiteilija hulluutta.

Taiteilijan on tultava hulluksi, nähtävä jotain sellaista, mitä ei terve ihminen pysty näkemään, ja sitten parannuttava, jotta hän voi kuvailla näkemänsä terveille. Tämä on tehtävä joka päivä. Yhdeksältä työhuoneelle lukemaan sähköpostit, kymmeneltä lankeaminen hulluuteen, yhdeltätoista takaisin selkomaailmaan, yhdeltä lounas, viideltä kotiin.

Käytän sanaa "hulluus" nyt äärimmäisen epälääketieteellisesti ja epäpsykologisesti. Tämä hulluus on sitä, että kuvitellaan maailma, jollaista ei ole. Se on sitä, että ollaan joku toinen ihminen vähän aikaa. Sillä hulluudella mietitään, mitä tulee, jos kaksi mahdotonta asiaa yhdistää. Siinä etsitään tunnetason syvätotuutta tuttujen ilmiöiden takaa. Sen avulla tutkitaan oman alitajunnan pimeimpiä soppia. Sitä tarvitaan, kun pitää jutella Jumalan kanssa tai laskeutua Helvettiin tai tehdä taikoja.

Kuulostaako psykoottiselta kohtaukselta tai paranoidilta jaarittelulta? Niin minustakin. Mutta siitä syntyy kirjoihin, sinfonioihin, sarjakuviin, peleihin ja maalauksiin se sielu ja viisaus, mitä joissain teoksissa on ja mitä jotkut vain tavoittelevat.

Kun ryömii yhteiskunnan tai oman mielensä pohjamudissa, niin aina sieltä ei pääsekään pois.

Mutta kun joka päivä käy pistäytymässä hulluudessa, se jättää jälkensä. Kun ryömii yhteiskunnan tai oman mielensä pohjamudissa, niin aina sieltä ei pääsekään pois. Kello yksi ei olekaan lounas vaan ahdistuskohtaus. Yöllä tulee painajaisia. Sitten herääkin Lapinlahdesta.

Aleksis Kivi tosin ei välttämättä ollut mieleltään sairas vaan aivoiltaan. Nykyään epäillään, että hänellä saattoi olla Alzheimer. Siihen ei ulostuslääke auttanut vaan hänet kotiutettiin parantumattomana vähän ennen kuolemaansa.

Kirjailijoiden kesäpäivää vierailu Kiven sairaalahuoneessa ei pilannut vaan syvensi. Sen jälkeen saunottiin ja syötiin. Ilman kosketusta hulluuden varjon kanssa vierailu olisi ollut vähäisempi – aivan kuten koko yhteiskuntakin.

Kirjojen Suomi

Seuraa somessa