Hyppää pääsisältöön

Kahdeksan syytä valita elämän sijasta T2 Trainspotting

trainspotting
trainspotting Kuva: © 2016 CTMG, Inc. All Rights Reserved T2 Trainspotting

Vuonna 1996 valmistunut Trainspotting kuvasi yhteiskunnasta vieraantunutta lähiösukupolvea. Elokuvan jatko-osa vie teeman käsittelyn ihan uudelle tasolle. Se on kuva siitä, miten elokuvan tekijät ovat vieraantuneet heitä ympäröivästä maailmasta.

Valitse elämä, työ, ura, perhe.

Valitse vitun iso TV, pesukoneita, autoja, CD-soittimia ja sähkötoimisia tölkinavaajia.

Valitse hyvä terveys, alhainen kolesteroli ja hammashoito, asuntolainan lyhennykset, ensiasunto.

Valitse ystävät.

Valitse vaatteet, matkalaukkusarja ja kolmiosainen vuokrapuku.

Valitse tee-se-itse ja ihmettele sunnuntaiaamuisin, kuka olet.

Istu sohvalla ja katso turruttavia visailuja ja syö roskaruokaa.

Valitse kuihtuminen surkeassa kodissasi.

Olet häpeäksi itsekkäille lapsille, jotka olet saanut aikaan.

Valitse tulevaisuutesi, valitse elämä.

Nuoren Ewan McGregorin skotiksi mongertama punk-liturgia on yksi 1990-luvun populaarikulttuurin aarteista. Vihaisen nuoren narkkarin vuodatus yhteiskunnan ulkopuolelle asettumisesta polkaisi Trainspotting-elokuvan vimmaiseen vauhtiin, jollaista ei ollut elokuvissa koettu.

Vihainen vuodatus osui ajan henkeen, mutta ajat muuttuvat. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin valmistunut jatko-osa T2 – Trainspotting ansaitsee oman litaniansa.

Valitse nimi

Tätä edes elokuvan ohjaaja Danny Boyle ei osannut. Hän kertoi Berliinin elokuvajuhlilla, ettei yksinkertaisesti keksinyt hyvää nimeä. Epätoivon hetkellä löytyi ratkaisu: mitä jos Trainspottingin päähenkilöt itse saisivat päättää? Miksi he kutsuisivat elokuvaansa?

- Tietenkin he nimeäisivät sen T2:ksi, koska Terminator 2 on yksi upeimmista elokuvista, Boyle kertoo.

Miten hyvä idea! Tätä voi viedä vaikka kuinka pitkälle! Esimerkiksi: Mikä Terminator 2:n nimi olisi, jos Terminaattori itse olisi saanut päättää?

Valitse sanitaatio

Alkuperäinen Trainspotting oli villi elokuva. Se halveksui sääntöjä ja oli täynnä vauhtia ja anarkiaa, niin kuin sen kuvaamien nuorten elämä. Elokuvallisen perseen näyttäminen sovinnaisuuksille oli melko pinnallista, mutta myös jotakin, mitä ei ollut ennen nähty. Ällöttää vieläkin, miten Renton (Ewan McGregor) kaivoi lääkkeitä tulvivasta pöntöstä ja se, miten Spudin (Ewen Bremner) orastava parisuhde ja sunnuntain perheaamiainen pilattiin, kun paska lensi aamiaispöydässä.

Tulee mieleen Eput-elokuva tai Black Sabbathin comeback. Tulee hyvä mieli, kun näkee, että vanhakin vielä jaksaa.

Mutta punk on kuollut. Oli kyse sitten asenteesta tai estetiikasta. T2:ssa lentää vain oksennus ja sekin turvallisesti pussiin. Tulee ihan Kaameat kankkuset mieleen. Tai Luokkakokous. Niin kuin tuon suomalaisen elokuvan modernin klassikon, myös tämän uutuuden kriitikot ovat haukkuneet. Variety-lehden kritiikki loppui toteamukseen vanhasta koirasta, joka toistaa oppimiaan temppuja: "Koira latkii iloisena omaa oksennustaan, kriitikko jatkaa iloisena keksimästään kielikuvasta."

Mutta kun ei latki. Tämä koira on sisäsiisti.

Valitse vähemmän mulkut kaverit

Tämä olisi pitänyt arvata jo uuden Trainspottingin valokuvista. Samat jätkät samalla radanvarrella, mutta 20 vuotta myöhemmin. Siinä on koko elokuva pähkinänkuoressa! Kuvasta tulee mieleen Eput-elokuva tai Black Sabbathin comeback. Tulee hyvä mieli, kun näkee, että vanhakin vielä jaksaa.

T2:n henkilöt ovat muuttuneet mukavammiksi jampoiksi. Irvine Welshin kirjassa he olivat itsekkäitä mulkvisteja, jotka tekivät toisilleen ikäviä asioita. Se on olevinaan moraalin pohdintaa punkista näkökulmasta.

Kirjan tarinoiden kalseus ja romantisoimattomuus muuttuivat Trainspotting-elokuvassa. Siinä tuo nyky-Britannian Viisikko koostui kyllä itsekkäistä yksilöistä, mutta heidän mulkkuutensa oli häivytetty taka-alalle. Ilmeisesti koska elokuvan kuuluu olla hauska.

Kakkosessa nuo neljä hengissä selvinnyttä eivät ole enää edes mulkkuja, vaan ymmärrettäviä samastumiskohteita (kieltämättä jo ikääntyneelle) nuorisolle. Heidän hölmöilynsä ovat silkkaa viihdettä. Onneksi porukan seoimmasta jäsenestä, Begbiestä, on tehty alleviivatun selvä pahis. 2010-luvulla ei kenenkään tarvitse hyväksyä väkivaltaista hullua kavereihinsa.

Valitse porno

Kirjoitin pornon pienellä huijatakseni sinut lukemaan tämänkin kohdan. Porno isolla P:llä on Irvine Welshin kirjoittama jatko-osa Trainspottingille. Siinä kymmenen vuotta ensimmäistä kirjaa vanhemmat Renton, Sick Boy, Spud ja Begbie sotkeentuvat pornobisnekseen.

Alkutekstien mukaan T2 perustuu muka tähän kirjaan. Mutta ei se perustu. Pornosta on mukana yksittäisiä lauseita ja henkilöiden nimiä. Samoin se, että Begbie on leffan alussa vankilassa ja Spud yhä enemmän tai vähemmän heroiinikoukussa. Pornobisnes on vaihdettu saunan (lue: bordellin) perustamiseksi. Mutta onneksi koko juttu on vain taustalla, eikä sitä kuvata suunnitelmia enempää. Bordellin toiminnan kuvaaminen ei olisi enää hauskaa. Joku voisi vaikka pahoittaa mielensä.

Valitse keskiluokka

Oppia keski-ikä kaikki. 20 vuotta myöhemmin Trainspottingin henkilöt ovat viisastuneet. Kasvaneet aikuisiksi. Lopettaneet huumeet tai ainakin lopettamassa. Spudia lukuun ottamatta he ovat valinneet keskiluokan. Heillä on työpaikat. Jotenkin jopa Begbien pahoinpitelemä vaimo on saanut miehensä linnareissun aikana hankittua hienon asunnon. Tämä luo uskoa: mihin kaikkeen ihminen kykenee, kun vain valitsee!

Kapinointi on hauskaa. Oikeastaan se on sitä hauskempaa, mitä vähemmän on jotain, minkä vuoksi kapinoida.

Siinä mielessä T2 on ihan eri maata kuin Welshin kirjat. Niissä väitetään, että huumekierteestä ja slummista on lähes epätoivoisen hankala kavuta pois. Onneksi uusi elokuva ohittaa koko ongelman ratkaisemalla sen jo ennen elokuvan alkua. Miten nerokasta! Kuka muka haluaisi olla syrjäytynyt (tai katsoa sellaista)?

Valitse leikkikapina

Tämä on kiva. Lapsikin sen tietää. Kapinointi on hauskaa. Oikeastaan se on sitä hauskempaa, mitä vähemmän on jotain, minkä vuoksi kapinoida. Ei tällä poppoolla ole mitään oikeaa syytä kapinoida. Ykkösessä vähän, kakosessa vielä vähemmän. Niiden kapina on samaa kuin se, kun rankan työviikon jälkeen lähtee radalle ja tekee vaan mieli irroitella ja tehdä jotain tyhmää, minkä voi sitten maanantaina mukavasti unohtaa.

Koska kyseessä on elokuva, ovat tyhmyydet ihan jänniä juttuja: seksivideoita, pankkikorttihuijauksia, nyrkkitappeluita. Onneksi ei ollut mitään viittauksia Brexitiin tai muihin oikeisiin kapinoihin. Eikö niitä käsitellä jo ihan tarpeeksi muuallakin kuin elokuvissa?

Valitse oma “valitse elämä” -sloganisi

Miten olivatkin keksineet näin hyvän idean?

Siis T2:ssa on uusi “choose life” -litania. Ja miten se on tehty! 20 vuotta vanhemman Rentonin (vieläkin Ewan McGregor) lista päivittää ykkösen anarkistisen listan ja tekee sen samalla tyhjäksi: halveksunnan kohteina ovat nyt muun muassa sosiaalinen media ja kaikki muut uudet jutut, joita kaikki käyttävät. Renton mukaan lukien.

On hienoa nähdä, miten renttu nöyrtyy. Hän vielä anteeksipyytelevästi selittää katsojalle, mistä alkuperäinen lista tuli. On onni, että Ewan McGregor sai sovittua välinsä Danny Boylen kanssa, sillä jonkun muun puhumana koko juttu saattaisi kuulostaa banaalilta.

Koskaan ennen ei elokuvantekijöiden vieraantumista maailmasta ole kuvattu yhtä kouriintuntuvalla tavalla.

Tätäkin voi viedä pidemmälle! Voimme jokainen valita omat inhon kohteemme ja kirjoittaa niistä ironisen listan: valitse kokoomus, valitse SDP; valitse natsit, valitse suvakit; valitse Cheek, valitse Laineen Kasperi.

Anna mennä: valitse itse!

Valitse junien bongailu haamuasemalla

Trainspotting on saanut nimensä tarinasta, jossa päähenkilöt hengailevat Leithin juna-asemalla. Jutun juju on, että ennen muinoin ympäri maailmaa junia lähettänyttä asemaa ei ole 1970-luvun alun jälkeen käytetty muuhun kuin huumeiden vetämiseen. Kirjan surumielisessä tarinassa Begbie ja Spud (elokuvassa Begbie ja Renton) törmäävät asemalla Begbien juoppoon isään, joka nauraa poikien tulleen asemalle “ junia bongailemaan“.

Kohtaaminen juna-aseman ja ydinperheen raunioilla rinnastaa suuret unelmat ankeaan ja karuun todellisuuteen. Tarina on hieno kuva vieraantumisesta, joka on alkuperäisen Trainspottingin koukuttavin ainesosa.
T2 vetää tuon teeman ihan uudelle tasolle. Koskaan ennen ei elokuvantekijöiden vieraantumista maailmasta ole kuvattu yhtä kouriintuntuvalla tavalla.

Ohjaaja Danny Boyle vielä korostaa sitä, ettei hänellä ole aiheesta mitään sanottavaa laittamalla väliin pätkiä alkuperäisestä Trainspottingista.

Se on oikein. T2 ei olisi mitään ilman muistutuksia ensimmäisestä osasta. On hienoa nähdä elokuva, joka ei kerro mistään.

Elokuvahistorian ehkä eeppisin käännekohta on se, kun leffassa aletaan kirjoittaa Trainspotting-kirjan tarinoita!

Samalla, kun tuo käänne pakkoulostaa katsojan niin juonesta kuin elokuvan maailmastakin, kiteyttää kikka kaikkein olennaisimman asian T2:sta:

Tässä elokuvassa sinä, hyvä katsoja, olet se Leithin juna-asemalla olemattomia junia bongaava narkki. Katsot elokuvaa, jonka suuruus on pelkkä kaiku menneisyydestä. Valitse siis T2 – Trainspotting!

Korjattu kirjoitusvirheitä 17.2.2017.

  • Luke Skywalker, prinsessa Leia ja Han Solo

    Star Wars 40 vuotta: uuden ajan avaruussatu lumosi Petri Hiltusen ja koko maailman

    Petri Hiltunen on fanittanut Tähtien sotaa 40 vuotta.

    Avaruussaaga Star Warsin ensimmäinen osa (Star Wars) sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa 25.5.1977. Elokuvasta tuli nopeasti maailmanlaajuinen ilmiö, joka tavoitti myös itärajalla asuvan Petri Hiltusen. Tähtien sodan maailma kolahti Petriin täydellä pikkupojan hurmiolla 40 vuotta sitten – jopa niin, että se vaikutti myöhemmin hänen uraansa.

  • juha hurme kolumnistikuva

    Juha Hurme: Puhe valmistuville

    Puheluonnos, jonka voit muokata itsellesi.

    Tähän aikaan vuodesta merkittävä joukko kansalaisia, enimmäkseen siitä nuoremmasta ja lupaavammasta päästä, valmistuu jostakin tutkinnosta. Se on juhlan paikka. Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Juha Hurme pitää puheen.

  • esa saarinen filosofi

    Nuoren Esa Saarisen mielestä kaikkein tärkeintä oli vittuilu

    Esa Saarinen laati vittuilun teorian 1980-luvulla.

    Suomalainen kulttuuriväki oli 1980-luvulla niin lamaantunutta, että se piti vittuilla hereille. Koska vittuilu kuului taiteen ja tieteen kanssa inhimillisen toiminnan korkeimpaan luokkaan, se ansaitsi myös oman teoriansa. Ja sellaisen laati nuori filosofi Esa Saarinen. Vaikka Saarinen on sittemmin tullut tunnetuksi myönteisyyden lähettiläänä, hän näkee vanhoissa teeseissään paljon hyvää. Tosin tänä päivänä hän kirjoittaisi vittuilun sijaan kohottavuudesta.