Hyppää pääsisältöön

Riina Katajavuori: Mistä olen kotoisin?

Kolumnistikuva
Kolumnistikuva Kuva: Erik Vierkens Riina Katajavuori

Jossain vaiheessa elämää tajusin, että olen matkustellut erityisesti tietyillä leveyspiireillä. Olen ollut Skotlannissa, Shetlannissa, Kanadassa, Siperiassa, Skandinaviassa. Miksi opiskelin Edinburghissa, miksi palasin Shetlantiin ja miksi haaveilen Islantiin pääsystä?

Olen lukenut kohtuupaljon pohjoista, metsäistä kirjallisuutta. Gradun tein kanadalaisesta kirjailijasta Margaret Atwoodista, jonka runoissa lunta riittää. En ole käynyt Afrikassa, Australiassa enkä Etelä-Amerikassa. Mieli ei haikaile kuumiin maihin tai Välimeren rannalle. Havainto on ilmeinen: taidan viihtyä juuri näillä leveysasteilla.

Brittiläinen 37-vuotias kirjailija, journalisti ja muusikko Malachy Tallack on kehittänyt leveyspiiriajattelusta projektin. Tallack julkaisi toissa vuonna teoksen 60 Degrees North – Around the World in Search of Home eli 60 astetta pohjoista leveyttä – maailman ympäri matkalla kotiin. Teos kertoo reissusta, jonka Tallack tekee seuraamalla kuudettakymmenettä leveyspiiriään. Matka vie muun muassa Grönlannin eteläkärkeen, Alaskaan, Kamtšatkan niemimaalle sekä Tammisaareen.

Mistä moinen pakkomielle?

Tallack kasvoi Englannissa, mutta vanhempien eron jälkeen muutti 10-vuotiaana äidin kanssa Shetlantiin, Skotlannin pohjoispuolella oleville saarille. Tulokkaana häneltä puuttui niin shetlannin murre kuin shetlantilaiset sukujuuretkin. Hän kuulosti englantilaiselta eikä löytänyt paikkaansa. Kuusitoistavuotiaana poika päätti, että muuttaisi isän luo Englantiin, Sussexiin, ja alkaisi opiskella siellä musiikkia.

Mutta heti Malachyn muutettua isä kuoli yllättäen auto-onnettomuudessa. Suunnitelmat valuivat tyhjiin. Oli pakko palata Shetlantiin.

Siellä Tallack tujotti Lerwickin kodin ikkunasta Pohjanmerelle ja tiesi keittiön seinällä roikkuvan maailmankartan perusteella, että ulapan takana siintäisivät Norja, Ruotsi, Itämeren takana Suomi, Pietari, Siperia, Alaska, Kanada ja Grönlanti. Hän koki pökerryttävän huumauksen. Kuudennestäkymmenennestä leveyspiiristä tuli hänelle unelma. Vuosia myöhemmin hän lähti jäljittämään tätä näkymätöntä linjaa.

Malachy Tallackin matkakirja on juhlallinen, pohdiskeleva ja harras. Vanhahtava on myös Tallackin matkustustyyli. Ei älypuhelinta, ei karttaa, ei vuokra-autoja, ei suunnitelmia. Enimmäkseen Tallack kävelee jokseenkin päämäärättömästi paikoissa, jotka sattuvat sijaitsemaan kuudennellakymmenennellä leveysasteella.

Jääräpäinen hanke vie hänet telttailemaan Kanadan karhurikkaisiin erämaihin ja istuksimaan grönlantilaiseen hostelliin. Pietarin hälysta hän pakenee Repinoon etsiäkseen Ilja Repin -museota, tuloksetta, koska ei tiedä minkänäköistä rakennusta on etsimässä ja mistä. Kielitaidottomana hän ei kysy neuvoa.

Päätöntä taivaanrannanmaalarin hortoiluako? Tallack ei kyseenalaista matkansa ydintä. Olennaista on pohtia, minne ihminen kuuluu. Mikä on hänen yhteisönsä? Missä on koti? Kuka, kuka minä olen?

Tallack ei hae kontaktia muihin ihmisiin vaan pikemminkin välttelee heitä. Yksi harvoista paikoista, jossa hän tempautuu kanssakäymiseen, on yllättäen Suomi. Maarianhaminassa, Ahvenanmaan emigrantti-instituutissa, kaksi vanhempaa tutkijanaista pommittavat outoa vierasta kysymyksillä. Osoittautuu, että he kaikki ovat käyneet Alaskassa samassa Ninilchikin kaupungissa. Iltapäivä venyy iltaan. Naiset tarjoavat Tallackille kanankoipia ja karpalomehua ja esitelmöivät suomalaismerimiehistä, jotka päätyivät 1800-luvulla Venäjän lipun alla Alaskaan.

Maailmanympärimatkallaan Tallack kuuntelee, miten ihmiset puhuvat toisilleen. Hän ei ymmärrä norjaa, mutta tajuaa, että kyläkauppias puhuu asiakkaalle niin kuin tutulle yhteisön jäsenelle puhutaan. Ollaan enemmän kuin kauppias ja asiakas. Jaetaan sama ilma, ollaan tämän kylän poikia ja tyttöjä.

Tallack oivaltaa, että tahtoo olla siellä, missä hänet tiedetään, missä hän on osa porukkaa. Matka on tehty. Hän palaa Shetlantiin.

Tämmöinen ylellinen leveyspiiriturismi on tietenkin pohjoisen pallonpuoliskon asukkaan etuoikeus. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan sanoin: ”Etsivät itseänsä vaikka pitäisi etsiä töitä taikka parturi.”

Moni eteläisen pallonpuoliskon ihminen taas matkustaa pakon edessä pituuspiiriä pitkin pohjoiseen etsiessään turvaa, toimeentuloa, kotia.

Kuten Malachy Tallack pohtii, kulttuuri ja historia eivät tule verenperintönä. Ei myöskään identiteetti. Ihminen löytää kulttuurinsa, historiansa ja identiteettinsä sen kautta, mikä tulee hänelle tutuksi, ja siitä, mihin hän kiintyy.

Annetaan tulokkaiden kiintyä ja kiinnittyä.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

Kommentit

Lähettänyt käyttäjä

Hyvä koktaili "liikkuvuuden metafysiikasta"!
Lause "kulttuuri ja historia eivät tule verenperintönä" siivittää ajatuksen historian moniin esimerkkeihin, joissa samalla kadulla asui monia kulttuureja naapureina ja yht´äkkiä he olivatkin verivihollisia.

"Olennaista on pohtia, minne ihminen kuuluu. Mikä on hänen yhteisönsä? Missä on koti? Kuka, kuka minä olen?"

tai vaikkapa:
Mikä tai mitä on äidinkieli, isänmaa; mikä taas voisi olla "sielullinen" kotikaupunki, jopa aivan toisessa paikassa? Sielläkö missä viihtyy...?

Jaroslav Hašekilla on mainio kannanotto "kotoisuudesta", siitä loputtomasta anabasiksesta (sillä kertaa Budejoviceen), jossa me ihmiset välillä olemme joko pakosta tai pakotta:
"Jokainen meistä on kotoisin jostain " (Švejk).

  • Artikkelikuva KC:n juttuun

    Tuomas Nevanlinna: Donald Trump tviittailee työväenliikkeen raunioilla

    Filosofi Tuomas Nevanlinnan analyysi Donald Trumpista.

    Filosofi Tuomas Nevanlinna kertoo esseessään, miksi Donald Trumpista tuli Yhdysvaltain presidentti. Trump lumoaa, koska hän osoittaa esimerkillään, että kuka tahansa voi voittaa lotossa. Siihen ei tarvita koulutusta ja pinnistelyä, kuten liberaali yhteiskunta uskottelee. Nevanlinna paljastaa myös, miten työväenliikkeen romahdus loi populismin ja mikä erottaa Trumpin Hitleristä.

  • Kolumnin artikkelikuva

    Marjo Niemi: Luota ahdistujaan

    Jokainen aika on ajatellut olevansa historian ahdistunein.

    Minä haluaisin jonkun kokonaiskuvan. Kaikesta. Tiedän sen olevan ongelma, koska tiedän ettei se ole mahdollista. Voi epävarmuus, pohtii Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Marjo Niemi.