Hyppää pääsisältöön

50-vuotias The Velvet Underground & Nico — maailman tunnetuin levy, jota kukaan ei ostanut

The Velvet Underground & Nico levynkansi
The Velvet Underground & Nico levynkansi Kuva: The Verve Music Group The Velvet Underground & Nico

Aikanaan sitä ei ostanut kukaan. Nykyään se on juhlittu rockin klassikko. Maaliskuun 12. päivä 50 vuotta täyttänyt The Velvet Underground & Nico on yhä ainutlaatuinen, haastava ja nerokas levy, joka on antanut identiteetin ulkopuolisten sukupolville toisensa jälkeen.

Muistan hyvin, kun kuulin ensimmäisen kerran The Velvet Underground & Nico -levyn. Olimme yhdessä kaksosveljeni kanssa lukiossa innostuneet Andy Warholista, ja luimme hänen elämäkerrastaan, että hän oli ollut jotenkin mukana myös rockyhtyeen toiminnassa. Yhtyeen nimi kuulosti kiehtovalta, Velvet Underground, “samettinen alamaailma”. Se levy piti hankkia.

Olimme vain vuotta, paria aikaisemmin kiinnostuneet musiikista, ja kuuntelimme amerikkalaista ja brittiläistä vaihtoehtorockia: Smashing Pumpkinsia, Nirvanaa, Manic Street Preachersia. Kaikkea angstista ja ahdistunutta. Vuosi oli 1996 tai 1997. The Velvet Underground & Nico oli täyttämässä 30 vuotta.

Veljeni osti levyn silloin Verkatehtaankadulla Tampereella sijainneesta Cosmos-levykaupasta. Levyn Andy Warholin tekemä kansi oli kummallinen. Siinä oli tavallinen keltainen banaani. Banaanin alla oli isolla Warholin nimikirjoitus ja yläpuolella pieni teksti “peel slowly and see”. Bändin nimeä siinä ei lukenut. Takakannessa oli kuvat kolmesta miehestä ja kahdesta naisesta jonkinlaisissa psykedeelisissä valoissa. He näyttivät vanhanaikaisilta. Etenkin keskellä oleva mies, jolla oli viikset ja kampaus, joka olisi sopinut keskiaikaiselle prinssille.

Kun laitoimme levyn soimaan, emme oikein ymmärtäneet sitä.

Kansi oli vangitseva, mutta oli vaikea sanoa, minkälaista musiikkia sen taakse piiloutui. Olimme kuulleet, että Velvet Underground oli raju yhtye ja vaikuttanut punkiin ja siten myös rakastamaamme vaihtoehtorockiin ja grungeen. Levyllä oli kappale, jonka nimi oli Heroin, mutta toisaalta banaanissa ei ollut mitään rankkaa. Kai siitä olisi voinut vääntää seksuaalisia mielikuvia, mutta enemmän se näytti jotenkin humoristiselta: sähäkältä kirkkaine väreineen, mutta samalla arkipäiväiseltä. Ei kovin rockilta.

Kun laitoimme levyn soimaan, emme oikein ymmärtäneet sitä. Oudoimmalta kuulosti kolmella kappaleella laulanut naislaulaja. Saksalaisittain englantia murtava nainen kuulosti tunteettomalta ja kylmältä. Joillain kappaleilla vinkui raastavalta viulu.

Olimme tottuneet musiikissa säröisiin kitaroihin ja aggressiiviseen karjumiseen. Välillä Velvet Undergroundin biiseissä oli kyllä säröä ja ulvovaa feedbackia, mutta yhtä usein sen kappaleet kuulostivat kauniilta kansanlauluilta. Laulajat eivät karjuneet tuskaansa, vaan lauloivat kolkosti tai mieslaulajan tapauksessa jotenkin välinpitämättömästi. Kauneimmillaankin Velvet Undergoundin musiikki oli kylmää ja etäistä.

Emme olleet koskaan kuulleet mitään sen kaltaista.

Vuonna 2017 luen laulaja/laulunkirjoittaja Elliott Murphyn kansitekstejä 1974 julkaistuun Velvet Undergroundin live-levyyn 1969: The Velvet Underground Live. Murphy kuvittelee, kuinka sadan vuoden päästä koululainen tekee ainetta musiikkihistorian tunnille ja kuuntelee sitä varten Velvet Undergroundia. Hän toivoo, että silloin olisi viimein ymmärretty yhtyeen arvo.

Nyt tiedämme, että Murphyn ei täytynyt odottaa sataa vuotta. Velvet Underground & Nico täytti juuri 50 vuotta. Rockin klassikkona sitä on pidetty jo ainakin 1970-luvun lopulta lähtien.

Mietin, miten Velvet Underground koettiin 1970-luvun alussa. Yhtye oli vasta 1973 lopettanut virallisesti toimintansa. Muistan lukeneeni jostain, että kokoonpano, jossa ei ollut lainkaan alkuperäisiä jäseniä, keikkaili laskettelukeskuksessa. Se oli vain yksi epäonnistunut ja nolon lopun saanut rockyhtye muiden joukossa.

Nykyään Velvet Undergroundin levyt ovat juhlittuja mestariteoksia. Ne on julkaistu uudelleen useita kertoja, uudelleenmasteroitu ja laajennettu. Niiden rinnalle on tullut kokoelmia ja live-levyjä.

Yhtyeestä on kirjoitettu lukemattomia sivuja tekstiä ja tehty dokumentteja. Sen jäsenet lunastivat kauan sitten paikkansa rocklegendojen joukossa. Lou Reed ja John Cale etunenässä, mutta myös rumpali Maureen “Moe” Tucker, kitaristi Sterling Morrison, laulaja Nico ja jopa yhtyettä ilman muita jäseniä jatkanut juudaksenmaineen saanut Doug Yule.

Nykyään Velvet Underground & Nicosta on vaikea enää keksiä mitään uutta sanottavaa. Tekstitiedostossani on melkein 30 000 merkkiä kehnoja aloituksia, sekavia rönsyilyjä, moneen kertaan toisteltuja kliseitä ja historiaa, jonka kuka tahansa voi lukea Wikipediasta.

“Moni ei ostanut Velvet Underground & Nicoa, kun se ilmestyi, mutta kaikki, jotka ostivat, perustivat bändin”, “Lou Reed toi kirjallisen ilmaisun rocklyriikkaan”, “John Cale ja drone”, “Nico, puoliksi jumalatar ja puoliksi jääpuikko”, “Ei pidä unohtaa Moe Tuckeria ja Sterling Morrisonia, sillä Velvet Underground oli lopulta ennen kaikkea yhtye…”

The Velvet Underground 1966: Andy Warhol keskellä, Nico alhaalla vasemmalla, Paul Morrisey oikealla ja Gerard Melanga alhaalla oikealla.
The Velvet Underground, Nico sekä Andy Warholin lähipiiriä vuonna 1966. The Velvet Underground 1966: Andy Warhol keskellä, Nico alhaalla vasemmalla, Paul Morrisey oikealla ja Gerard Melanga alhaalla oikealla. Kuva: Everett / Lehtikuva Andy Warhol,The Velvet Underground & Nico

Istun ravintolassa Kampin kauppakeskuksen yläkerrassa. Keväiseltä näyttävät pilvet leijailevat Narinkkatorin yläpuolella. Alhaalla torilla ihmiset koittavat väistellä kerjäläisiä ja feissareita. Viereisessä pöydässä rikkaan näköisten nuorten vanhempien lapset eivät suostu syömään kalliita ruoka-annoksiaan, vaan kiipeilevät tuolilla ja huutavat. Kahden pöydän päässä istuu Musta Barbaari.

Ravintolan kaiuttimista soi 1960-luvun musiikki: Simon & Garfunkelin The Only Living Boy in New York. Laitan kuulokkeet korvilleni. Velvet Underground & Nico alkaa soida.

Musiikki sopii huonosti tyylikkään, mutta samalla arkipäiväisen ravintolan lounasajan banaaliin kuhinaan. Sopisiko se paremmin New Yorkiin? Kuulin Velvet Undergroundia muutama kuukausi sitten New Yorkissa trendikkäässä liikkeessä Bushwickissa. Siellä myytiin sekaisin vintage-vaatteita, taikaesineitä, 1980-luvun popkulttuuriin viittaavia postikortteja, vesipiippuja ja sukkia, joissa oli corgien kuvia.

Yhtäkkiä alkoi soida I’m Waiting for the Man. Hetki tuntui kliseiseltä. Olin New Yorkissa, ja coolissa kaupassa soi New Yorkin cooliuden klassinen ilmentymä. Velvet Underground ei sopinut oikein sinnekään, siistittyyn kaupunkiin ja liikkeeseen, jossa menneisyys ja alakulttuurien sirpaleet oli muutettu kauppatavaraksi.

Kampissa Velvet Underground soi tyttöbändipopin päällä. Se kuulostaa yhä erilaiselta kuin vanhat hitit. Venus in Furs alkaa. Fifty Shades of Greyn massasuosion aikana kappaleen sadomasokismista kertovat sanoitukset ovat menettäneet kauan sitten shokkiarvonsa. Musiikillisesti siinä on yhä kuitenkin jotain ainutlaatuista ja särmikästä. John Calen alttoviulu sahaa toistuvaa kuviota, Moe Tuckerin rummut hakkaavat rytmiä, joka tuo mieleen pakanallisen uhrijuhlan.

“Shiny, shiny, shiny boots of leather, whiplash girl child in the dark.” Kappale kuulostaa pahaenteiseltä. On kuin ravintolan seinään aukeaisi yhtäkkiä ovi, josta tumma hahmo viittilöisi mukaansa jonnekin kauas kauppakeskuksen alle. Jonnekin, jossa ei ole tarjolla sinisimpukoita perunasalaatilla tai rapurisottoa fenkolilla.

Mietin, kuinka hämmästyttävä saavutus on, että Velvet Underground & Nico kuulostaa yhä niin ainutlaatuiselta. Sitä on yritetty kopioida lukemattomia kertoja, mutta kukaan ei ole siinä täysin onnistunut. Eivät edes levyn tekijät itse.

Nico, rockyhtye Velvet Undergroundin laulaja 17.8.1965.
Nico vuonna 1965. Nico, rockyhtye Velvet Undergroundin laulaja 17.8.1965. Kuva: Topfoto / Lehtikuva The Velvet Underground & Nico

Ajattelen Nicoa. Hän on yksi avain levyn ainutlaatuisuuteen. Nicon lauluääni ja aksentti olivat vaikein pala purtavaksi, kun kuulin levy ensi kerran, mutta nyt kappaleet Femme Fatale, All Tomorrow’s Parties ja I’ll Be Your Mirror kuulostavat siltä kuin palaisi kotiin.

Nico oli kaunis nainen ja lahjakas artisti. Silti minun käy häntä sääliksi, kun luen juttuja Velvet Undergoundista. Niissä Nicoa lähes aina väheksytään. Hänet kuvataan masentavaksi, vaikeaksi ja kylmäksi. Nico oli kuuro toisesta korvasta ja lauloi toisinaan epävireisesti. Kun näin kävi, bändikaverit nauroivat hänelle. Yhdessä kirjassa kerrotaan, että hän haisi pahalle, ei pitänyt huolta hygieniastaan. Sellaista ei kerrota Lou Reedistä tai John Calesta.

Nicolla oli tapana valehdella menneisyydestään. Hän oli sodassa kuolleen saksalaissotilaan avioton lapsi, mutta kertoi isänsä olleen vakooja, arkeologi tai Mahatma Gandhin ystävä. Amerikkalainen sotilas raiskasi hänet, kun hän oli 13-vuotias. Hän oli malli, joka matkusti ympäri maailmaa, esiintyi Federico Fellinin La Dolce Vitassa ja seurusteli rocktähtien kanssa.

Kuuntelen Nicon Marble Indexiä. Se on hirvittävän surullinen levy.

The Velvet Underground & Nico oli jotain omaa. Sitä ei ihan kuka tahansa voinut ymmärtää.

Nykyään Velvet Undergroundin rauhallisemmat kappaleet tuntuvat yhtyeen parhailta. Sunday Morningin suru, katumus ja paranoia, All Tomorrow’s Partiesin epätoivo, kun kimaltavat kulissit sortuvat, Femme Fatalen katkeruus ja I’ll Be Your Mirrorin lempeys. Niitä puoli vuosisataa ei ole pystynyt lainkaan haalistamaan.

Tärkeä osa Velvet Undergroundin myyttiä on, että sen levyt myivät ilmestyessään huonosti. Velvet Underground & Nico myi kahtena ensimmäisenä vuotena ilmestymisensä jälkeen vain hieman alle 60 000 kappaletta. Amerikassa se on vähän. Jopa flopanneet levyt saattavat myydä parisenkymmentä tuhatta levyä ensimmäisellä ilmestymisviikollaan. Robin Thicken Paula myi 24 000 kappaletta.

Kun itse soitin bändissä, myimme yhtä omakustanne-EP:tämme kaksi kappaletta. Toinen ostaja oli tuttumme. Silloin ajattelin, että ehkä olimme kuin Velvet Underground. Levyämme ei myyty, mutta jonain päivänä se löydettäisiin.

Lukiolaisena en vielä täysin ymmärtänyt Velvet Undergroundin musiikkia, mutta minuun vetosi yhtyeen ulkopuolisuus. Mustat vaatteet, aurinkolasit, tylyt ilmeet — nämä tyypit olivat selvästi taiteilijoita, aika koviksiakin. Heitä ei ihan kuka tahansa voinut ymmärtää. Nirvana, Smashing Pumpkins ja Pearl Jam olivat mielestäni ulkopuolisten musiikkia, mutta ne olivat kaikki myyneet kymmeniä miljoonia levyjä.

Velvet Underground & Nico oli vanha levy, eivätkä ikäiseni olleet kuulleet siitä. Myöskään vanhemmillani ei ollut hajuakaan yhtyeestä. Se oli jotain omaa.

Nico ja Lou Reed The Castlen terassilla Los Angelesissa 1965.
Nico ja Lou Reed Los Angelesissa vuonna 1965. Nico ja Lou Reed The Castlen terassilla Los Angelesissa 1965. Kuva: Topfoto / Lehtikuva Lou Reed,The Velvet Underground & Nico

Teoksessaan The Outsider Colin Wilson lainaa Henri Barbussen kirjaa L’Enfer määritellessään ulkopuolista. “Näen liian syvään ja liian paljon”, Barbussen teoksen nimetön päähenkilö sanoo.

Minäkin koin näkeväni syvemmin kuin ympäröivä maailma kassajonoineen ja virastoineen. Olin osa salaseuraa, joka ymmärsi jotain, joka nosti minut harmaan massan yläpuolelle. Ajattelin, että kaltaisiani ei juuri veljeni lisäksi ollut, ehkä muutama kaukana New Yorkissa.

Tietenkään en ollut ainoa, joka uskoi näin. Kauko Röyhkä on kirjoittanut kirjan Velvet Undergroundista ja Lou Reedistä. Siinä hän kertoo, kuinka tunsi itsensä ulkopuoliseksi 1970-luvun alun Suomessa ja ihastui Lou Reedin ja Velvet Undergroundin musiikkiin. Vielä arvostettuna muusikkona ja kirjailijanakin Röyhkä on roikkunut epätoivoisesti ulkopuolisen identiteetissään.

Minä en osaa enää tuntea niin. En ole kuunnellut Velvet Underground & Nicoa vuosiin. Nyt kuuntelen sitä kahvilassa, kävellessäni kaupungilla, kotona. Kuuntelen sitä CD-levyiltä, YouTubesta ja Spotifysta.

Velvet Undergroundin kuunnelluin kappale Spotifyssa on Sunday Morning. Sitä on kuunneltu yli kaksikymmentä miljoonaa kertaa. Ehkä maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka ovat tunteneet itsensä samalla lailla ulkopuolisiksi kuin minä joskus. Se on jotenkin kaunis ajatus.

  • Toivo Susi, Minna Joenniemi ja Kalevi Pollari Levylautakunnassa

    Paljon kitaroita ja kantria ja hyvää tulee, sanoi Toivo Susi

    Käsikarvat pystyssä Beth Ditton megaluokan hitistä

    Mielikuvia ja muistumia, arjen tuntua ja teen juontia löytyi levyuutuuksista. Ja jopa käsikarvat nousivat pystyyn Beth Ditton megahitin äärellä. Uutuslevyjä kuuntelemassa laulunkirjoittaja ja kulkuri Toivo Susi, kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi ja musiikkitoimittaja Kalevi Pollari. Pisteet ja kommentteja 1.

  • Modulaarinen Moog -syntesoija, käsitelty kuva

    Ja kone sanoi: moooooog! Avaruusromua 30.4.2017

    Hupaisia, villejä ja epäkorrekteja Moog-hittejä!

    “Silloin meille tuli hieman kiire”, muisteli Robert Moog 1960-luvun loppuhetkiä. Hän oli keksinyt omaa nimeään kantavan ihmeellisen elektronisen soittimen, Moog-syntesoijan. Yhtäkkiä kaikki halusivat sellaisen. Laitteita rakennettiin lähes yötä päivää ja Amerikan studioissa tehtiin uusia levyjä upouusilla Moog-syntesoijilla melkein kuin liukuhihnalla. Syntyi outoa ja hullua musiikkia. Levykaupalla hupaisia, villejä, epäkorrekteja ja yleensä enemmän tai vähemmän onnistuneita elektronisia tulkintoja lähes kaikkien tuntemista hittikappaleista. Toimittajana Jukka Mikkola.

  • Levylautakunnassa 22.4.2017 Juha-Pekka Sillanpää, Pete Parkkonen, Sami Pitkämö ja pj. Hanna Pakarinen

    Shakira Shokeerasi Pete Parkkosen ja Sami Pitkämön, John McGregor elvytti.

    Pitkän tauon pitänyt John McGregor palasi huipulle.

    Uutuuslevyjä ihmettelemässä olivat Pete Parkkonen, Sami Pitkämö ja Juha-Pekka Sillanpää. Pisteet ja kommentteja 1. John McGregor: Ajatukset juoksevat 29 pistettä (John McGregor - Pekka Kuusisto) Pete: En ole tällaista musiikkia kuullut pitkään aikaan, soundimaailma toimi todella hienosti.

  • sähkötolppa, öinen taivas, käsitelty kuva

    Kaukana väijyy ääniä! Avaruusromua 23.4.2017

    Radikaaleissa äänimaisemissa ja äänitaiteen äärillä.

    Millaisella musiikilla tyhjennettiin Sofian suuren sirkuksen katsomo Bulgariassa vuonna 1968? Miksi radikaali elektroninen esitys keskeytettiin? M.A.Nummisen luotsaama Sähkökvartetti herättää edelleen intohimoja. Vuonna 2017 haasteeseen ovat tarttuneet nuoremmat suomalaiset musiikin tekijät. Entä miltä kuulostavat suurkaupunkien maanalaiset radioasemat? Avaruusromussa seikkaillaan myös spirituaalisissa pohjoisen äänimaisemissa ja äänitaiteen äärillä. Toimittajana Jukka Mikkola.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

  • Aleksandra Mirolybov-Nurmela hymyilee kuvassa ja katsoo yläviistoon. Kuvan vasemmassa yläreunassa valkoinen Vaakakapina-leima.

    Liikunnanopettaja aiheutti ikuiset arvet: "Häpeä kulkee vahvasti mukanani"

    Aleksandra Mirolybov-Nurmela opettelee arvostamaan itseään.

    “Telinevoimistelutunnilla opettaja asetteli koko luokan ympärilleni katsomaan, kuinka tämä lihava lapsi yrittää hypätä pukin yli. Minä epäonnistuin joka kerta ja tömähdin siihen keskelle. Samaa nöyryytystä opettaja jatkoi kaikilla liikuntatunneilla."

  • Pietari K ja grafiikkaa

    Putoanko minä? Olen lukenut 1920-luvun tyttökirjoja ahdistukseen

    Lue kirjallisuusessee tai kuuntele podcast täältä!

    Keskiluokkaa ahdistaa, sillä nykyään edes koulutus ei takaa hyvää työpaikkaa ja palkkaa. Luen 1920-luvun tyttökirjoja, joissa on jotain tuttua. Niistä näkyy, että yhteiskunnallisilla luokka-asemilla leikittely on mahdollista ainoastaan rikkaille. Downshiftaaminen oli tuttu ilmiö jo viime vuosisadan alussa. Lue kirjaessee tai kuuntele podcast täältä!

  • Martti Lutherin patsas

    Miksi Martti Luther vihasi juutalaisia?

    Luther oli antisemitisti

    Uskonpuhdistaja Martti Lutherin elämän pimeisiin puoliin kuuluu hänen suhtautumisensa juutalaisiin. On vaikea ymmärtää ja hyväksyä, että armosta ja armeliaisuudesta saarnaava ihminen on kirjoittanut kirjan Juutalaisista ja heidän valheistaan – kirjan, jossa kehotettiin polttamaan ja karkottamaan juutalaiset.