Hyppää pääsisältöön

Inhimillinen tekijä: Ei nainen eikä mies

Muunsukupuolisuudestaan kertovat Niina Hartikainen ja Anne Liljeström. Mukana myös psykiatri Veronica Pimenoff.
Anne Liljeström (vas.), Niina Hartikainen, Sari Valto ja Veronica Pimenoff keskustelevat muunsukupuolisuudesta. Muunsukupuolisuudestaan kertovat Niina Hartikainen ja Anne Liljeström. Mukana myös psykiatri Veronica Pimenoff. inhimillinen tekijä,yle tv1

TV1 keskiviikkona 29.3.2017 klo 22.00 - 22.40, uusinta lauantaina 1.4. klo 17.10 ja sunnuntaina 2.4. klo 9.05
Katsottavissa Yle Areenassa

Kulttuurimme on vahvasti perustunut sille olettamukselle, että sukupuolia olisi vain kaksi, mutta ymmärrys sukupuolen kokemisen moninaisuudesta on ajassamme lisääntymässä.

On paljon ihmisiä – ja on aina ollut – jotka eivät yksiselitteisesti koe olevansa kumpaakaan sukupuolta tai ovat jonkinlainen yhdistelmä molemmista sukupuolista. Nykyään heitä kutsutaan muunsukupuolisiksi.

Millaista on elää muunsukupuolisena, siitä kertovat Inhimillisessä tekijässä Niina Hartikainen sekä Anne Liljeström. Mukana keskustelussa on psykiatri Veronica Pimenoff, jolla on pitkä kokemus sukupuoli-identiteettitutkimusten tekemisestä.

Huoleton Hartikainen

Niina Hartikainen kokee, että hänellä on mennyt 30 vuotta sukupuoli-identiteettinsä sisäistämiseen. Hän syntyi biologisesti tyttönä, mutta ei muista koskaan samaistuneensa tyttöihin. Lapsena hän leikki useimmiten poikien kanssa, pelattiin paljon jääkiekkoa ja jalkapalloa. Pojat ottivat Niinan joukkoonsa ja kutsuivat häntä ”Hartikaiseksi” eli sukunimellä kuten pojat toisiaan kutsuivat.

”Lapsuus oli huoletonta aikaa. Silloin ei vielä joutunut miettimään sukupuoltaan, eikä minulta odotettu mitään tiettyä roolia. Sitten kun tulin murrosikään ja kehoni alkoi muuttua naiselliseksi, ahdistuin toden teolla. En nimittäin ollut uskonut, että minulle käy niin, koska en ollut tuntenut itseäni lainkaan tytöksi. Niin kuitenkin kävi. Opin sitten pukeutumaan väljiin huppareihin, niin etteivät rinnat erotu”, Niina kertoo.

Kun Niina sitten ihastui tyttöön, hän alkoi epäillä olevansa lesbo. Jokin ei kuitenkaan täsmännyt, mutta Niina ei osannut vielä sanoa, mikä.

”Lopulta käännekohdaksi osoittautui aikuisena solmimani parisuhde lesbonaisen kanssa. Rekisteröimme parisuhteemme ja saimme lapsen. Huomasin, että en pystynyt samaistumaan äidin rooliin. Äitiydestä tuli minulle vankila ja sen myötä aloin epäillä, olenko ylipäätään nainen. Ja jos en ole nainen, niin olenko sitten mies? Koin nimittäin, että isän rooli olisi ollut minulle luontevampi, mutta miehen sukupuolikaan ei täysin tuntunut omalta. Ja enhän edes voinut olla lapsellemme ’isä’, koska olin suhteessa, jossa toinen osapuoli ajatteli ja halusi minun olevan nainen. Tässä vaiheessa parisuhteemme muuttui ongelmalliseksi. En halunnut olla lesbosuhteessa, koska tajusin lopulta, että en ole lesbo. Seurauksena oli ero. Vietän nykyään säännöllisesti aikaa lapsemme kanssa, mutta lapsi asuu biologisen äitinsä luona. Tästä kaikesta kuitenkin käynnistyi sukupuoli-identiteettini todellinen pohtiminen.”

Niina hakeutui transpoliklinikalle ja asiat alkoivat sen jälkeen pikku hiljaa selvitä. Kun Niina kuuli termistä ”muunsukupuolisuus” hän tajusi heti, että se kuvaa häntä.

”Koin suunnatonta helpotusta siitä oivalluksesta, että tajusin saavani olla sitä mitä olen. Ettei minun tarvitse väkisin vääntää itseäni johonkin, mitä en ole. Tiedän, että en ole ainakaan nainen, mutta tiedän, etten ole täysin mieskään. Miehisyyttä on minussa joka tapauksessa enemmän kuin naiseutta.”

"Tykkään olla sitä mitä olen"

Anne Liljeström eli tavanomaisen lapsuuden, eikä muista kokeneensa koskaan mitään ahdistusta liittyen sukupuoleensa. Ei edes murrosiässä, vaikka hän alkoikin toki huomata, että ei ollut samanlainen kuin muut tytöt. Tunne vahvistui vähitellen, vaikkakin ilman kriisejä, ja lopulta 18-vuotiaana hän sanoi sen ääneen äidilleen: ”En taida olla nainen.” Äiti ei osannut sanoa mitään.

”Jokin aika sitten äiti kuitenkin ehdotti, että jospa olen vain poikatyttö. Mutta sanoin, että en ole. Se ei ole sama asia. Poikatyttö on tyttö tai nainen, joka haluaa olla poikamainen. Ja minä en ole nainen. Enkä mies. Minulla ei ole itse asiassa koskaan ollut mitään sukupuoli-identiteettiä enkä ole siis koskaan samaistunut kumpaankaan sukupuoleen.”

”Muutamia vuosia sitten joku kaverini jakoi Facebookissa artikkelin muunsukupuolisuudesta ja se täsmäsi minuun. Asian oivaltaminen ei ollut minulle mitenkään iso tunnemyrsky, koska olin aina tiennyt mitä olen. Olen joskus yrittänyt laskea ’prosenttiosuuksia’ sille, kuinka paljon minusta on naista ja kuinka paljon miestä, mutta se on turhaa. Olen sukupuoleton. Ja tykkään olla sitä mitä olen. Ei minulle ole merkitystä sille, millaisia määritelmiä asiasta käytetään, koska tiedän itse, mitä olen. Tähän asiaan ei myöskään ole liittynyt minulle mitään ahdistusta, koska olen ollut onnekas ja ympärilläni on ollut hyväksyviä ihmisiä.”

Sinut oman kehon kanssa

Niina Hartikainen tunnetaan rap-artistina nimellä Tero Hetero. Nimi syntyi sanaleikittelystä, mutta se itse asiassa kuvaa sitä, mitä Niina tuntee nykyisessä parisuhteessaan olevan. Hän elää toisen naisen kanssa, mutta molemmat heistä kokevat olevansa heteroja.

”Viehätyn naisellisista naisista ja naiset ihastuvat minuun, koska minussa on niin paljon miehisyyttä. Pukeudun miesten vaatteisiin ja jos perinteisiä miehisiä asioita ajatellaan, niin tykkään teknisistä laitteista ja jääkiekon seuraamisesta jne. Toisaalta olen hyvin herkkä ja toisin kuin useimmat miehet, tykkään puhua loputtomasti tunteista,” Niina kuvailee.

Jos ei olisi vaaraa komplikaatioista, Niina leikkauttaisi rintansa pois. Mutta hänellä ei ole kehonsa ja sisäisen olotilansa suhteen niin isoa ristiriitaa, etteikö hän voisi elää asian kanssa. ”Miehisyyteni ei ole kehostani kiinni,” Niina toteaa.

Sukupuoli- ja seksuualivähemmistöt sekaisiin

Annella ei ole tarvetta muuttaa kehossaan mitään. ”Minulla asiaan ei liity mitään kärsimystä, vaikka tiedänkin, että monelle muunsukupuoliselle liittyy. Toki toivoisin olevani vähemmän kurvikas ja vielä enemmän androgyyni tyyliltäni, mutta harvapa meistä on täysin tyytyväinen ulkoiseen olemukseensa.”

Anne on tähän asti seurustellut ”ihan tavallisten miesten” kanssa, eikä hänen muunsukupuolisuutensa ole ollut parisuhteissa mikään ongelma.

”Toki nuorena joku seurustelukumppani saattoi toivoa, että pukeutuisin naisellisemmin, mutta nuorena sitä nyt ollaan vähän tyhmiä. Mutta sen olen huomannut, että ihmisillä menevät helposti sukupuolivähemmistöt ja seksuaalivähemmistöt sekaisin. Ne ovat kaksi eri asiaa. Ei siis voi vetää johtopäätöstä, että jos kuulut sukupuolivähemmistöön, kuuluisit automaattisesti myös seksuaalivähemmistöön.”

Ei sitten poskipunaa eikä huulipunaa

Niina opiskelee parhaillaan koulunkäyntiohjaajaksi ja työharjoittelussa koulussa lapset ottavat oma-aloitteisesti esille kysymykset siitä, miksi Niina ei meikkaa tai miksi hän käyttää poikien vaatteita. ”En selitä heille mitään muunsukupuolisuudesta, mutta kerron heille, minä nyt vain tykkään näyttää tältä ja se on lasten mielestä okei.”

Anne puolestaan työskentelee tähtitieteen sekatyöläisenä, muun muassa Ursassa ja Prisma Studion vakiasiantuntijavieraana. Mitään tytöttelyä hän ei ole kohdannut, saati muuta naiseuteen liittyvää väheksyntää tai häirintää tuntemattomilta.

”Olen miettinyt, johtuuko se siitä, etten huomaa sitä vai siitä, että jokin minussa viestii ympäristööni, että en ole nainen.”

Joskus joku muunsukupuolisuudesta tietäväkin saattaa sanoa Annea vahingossa naiseksi. Se ärsyttää Annea, mutta hän kokee ihmisten pinttyneet sukupuolikäsitykset myös ymmärrettävinä.

”Maskeeraajan tuolissa joudun aina selittämään, että ei sitten poskipunaa eikä huulipunaa. Asiaa on ensin hiukan ihmetelty, mutta sitten ymmärretty kyllä.”

Ei lääketieteellinen ilmiö

Psykiatri Veronica Pimenoff toteaa keskustelussa, että muunsukupuolisuus ei ole lääketieteellinen ilmiö. Toki on yritetty tutkia sitä, onko biologisilla tekijöillä osuutta ihmisen myöhemmin kokemaan sukupuoliristiriitaan, mutta mitään varsinaista loppupäätelmää ei ole syntynyt näistä spekulaatioista. Vielä nykyään ”sukupuoli-identiteetin häiriö” luetaan tautiluokituksessa mielenterveyshäiriöksi, mutta ominaisuus siirretään todennäköisesti WHO:n luokituksessa seksuaaliterveyteen liittyväksi asiaksi.

”Asia on aikanaan siirretty psykiatriaan kuuluvaksi, koska kysehän ei ole somaattisesta sairaudesta. Niillä, jotka kokevat ristiriitaa biologisen sukupuolensa ja sisäisen tuntemuksensa kanssa, on terveet kehot, jotka eivät tarvitse lääketieteellistä apua. Psykiatrit itse eivät ole olleet aloitteellisia sen suhteen, että sukupuoliristiriidat on nimetty heidän alueelleen. Eihän psykiatriassakaan ole ollut ilmiöstä mitään teoriaa."

"Ilmiöön liittyvä tutkimustieto perustuu ainoastaan henkilöiden omiin kuvauskertomuksiin. Toki diagnostista arviota tarvitaan sitten siinä vaiheessa, jos henkilö haluaa korjata kehossaan jotain. Leikkaukset saattavat olla peruuttamattomia ja lääkärille voi olla haasteellista arvioida ihmisen mieltä sen suhteen, onko potilaan tuntemus sukupuoli-identiteetistään pysyvä. Laki määrää, että lääketieteellisiä toimenpiteitä ei tehdä turhaan vaan niiden pitää perustua tutkimukselle ja niistä pitää olla hyötyä, mutta muunsukupuolisten leikkaushoidosta ei tutkimustietoa ole ja silti pitäisi pystyä noudattamaan lakia. Näissä tapauksissa pitää sitten vain tarkasti arvioida, hyödyttääkö esimerkiksi rintojen poisto ihmistä ja onko se todellisuudessa oikea ratkaisu hänen ongelmaansa.”

Veronica Pimenoff on tehnyt vuosikymmeniä töitä transihmisten oikeuksien toteuttamiseksi Suomessa. Tullessaan HUS:n palvelukseen hän vaihtoi transryhmän nimeksi ”sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikka.”

”Muistutin kuitenkin aina, että ei minulla ole tietoa, mitä sukupuoli-identiteetti oikeastaan tarkoittaa. Sanahan on ylipäätään varsin uusi. Aikaisemmin saatettiin puhua esimerkiksi ’naisesta, joka ei sovi muottiin’. Uskoakseni suurimmalla osalla ihmisillä ei ole varsinaista sukupuoli-identiteettiä, sillä he eivät koe sen ja biologisen sukupuolensa suhteen mitään ristiriitaa. Mutta ne, joilla asiaan liittyy ristiriitaa, kokevat monesti kärsimystä ja ahdistusta ja sitähän pitää yrittää helpottaa. Tosin aina kärsimystä ei ole, kuten nyt Anneltakin ja Niinalta kuulemme.”

Mies, nainen ja muu

Kaikki keskustelijat ovat yhtä mieltä siitä, että Suomessa pitäisi olla yksilöllä oikeus määritellä oikeudellinen sukupuolensa omalla ilmoituksella.

”Jos olisi olemassa se rasti ’muu’, niin se olisi yhteiskunnalta vahva viesti, että te olette olemassa ja te olette ok-ihmisiä. Uskon, että jos kolmas sukupuoli tunnustettaisiin, niin monenlainen ahdistus yhteiskunnassa lievenisi”, kiteyttää Anne mielipiteensä.

”Minulla on ollut vaikeita tunteita Suomeen kuulumisen kanssa. Mutta se, että tulisi mahdolliseksi olla sitä kolmatta sukupuolta, toisi minut huomattavasti lähemmäs tätä maata. Että kuulun tähän maahan ja olen osa sitä ihan niin kuin kaikki muutkin,” sanoo Niina.

”Kyllä nyt olisi aika sille, että tämä muutos tehtäisiin. Oikeudellinen sukupuolihan on jo nyt menettänyt yhteiskunnallista merkitystään Suomessa, jos ajatellaan vaikka perimisasioita, avioliittoa tai ammatinvalintaa. Ainoita asioita, joissa oikeudellisella sukupuolella on vielä toistaiseksi merkitystä, on asevelvollisuus. Ei sukupuoli ”muu” häiritsisi yhteiskuntaa mitenkään, joten valinnanvapaus pitäisi toteuttaa. Tämä tapahtuisi maistraattiin ilmoittamalla. Ikäraja pitäisi sopia ja se, koska alaikäinen voisi tehdä sen huoltajiensa suostumuksella. Myös Euroopan neuvoston parlamentaarinen kokous suositteli jo kaksi vuotta sitten, että jäsenmaissa helpotettaisiin sukupuolen itsemääräämistä ja että harkittaisiin kolmannen sukupuolen virallistamista. Tulisi siis säätää laki oikeudellisen sukupuolen itsemääräämisestä ilmoitusmenettelyllä ja sisällyttää siihen kolme vaihtoehtoa: mies, nainen ja muu. Tällöin ei tarvittaisi erityistä lakia transsukupuolisille, Muunsukupuoliset voisivat halutessaan valita virallisen muunsukupuolisuuden ja intersukupuoliset voisivat valita kolmesta vaihtoehdosta itselleen sopivaksi kokemansa.”

Oppikaa hyväksymään itsenne!

Veronica sanoo, että asenneilmastossa on menty huiman nopeasti eteenpäin hänen oman uransa aikana. Kun transsukupuolisuusdiagnoosi tuli Suomeen vuonna 1980, psykiatrit suhtautuivat siihen torjuvan negatiivisesti.

”Nykyisen ns translain voimaantulon jälkeen aikuisten transsukupuolisten hoito vakiintui, mutta jos muu sukupuoli-identiteetin ristiriita tuli vastaanotolla esiin, se vain jätettiin tutkimatta. Kun tulin HUS:iin, ilmoitin heti kaikille, että nyt transgenderiä, joka oli senaikainen sana muunsukupuolisille Suomessa, aletaan tutkia. Ja se, että nyt keskustelemme muunsukupuolisuudesta, kuvaa huimaa muutosta yhteiskunnassamme. Asia tunnetaan jo melko hyvin ja muunsukupuolisilla menee työpaikoilla yleensä hyvin ja heidän kärsimyksensä näyttää ylipäätään olevan pienempi kuin ennen. Ennen ihminen saattoi joutua kärsimään pari vuosikymmentä oman ristiriitansa kanssa, ennen kuin hän kuuli, että muunsukupuolisuus on olemassa. Nykyään asiasta tiedetään jo ennen kuin sukupuoli-identiteetin pohtiminen murrosiässä tulee ajankohtaiseksi. Muunsukupuoliseksi itsensä kokevien määrä on myös räjähdysmäisesti noussut, jos vertaan menneeseen aikaan 80-luvulla.”

Niina Hartikainen kiteyttää loppusanoissaan sen sanoman, jonka hän toivoo ihmisten saavan myös hänen musiikistaan: ”Se, että ihmiset oppisivat rakastamaan itseään ja hyväksymään itsensä, se on lähtökohta sille, että maailmassa olisi kaikilla hyvä olla.”

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Elämä