Hyppää pääsisältöön

Juha Hurmeen Hullu vie ihmismielen hämäriin syvyyksiin ja tuo takaisin valoon

Juha Hurmeen Hullu. Kuvassa Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen.
Juha Hurmeen Hullu. Kuvassa Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen. Kuva: Kai G. Baer hullu,Juha Hurme

Juha Hurmeen Hullu on pelottava ja vaikuttava, ihmeellisen hauska ja lohdullinen esitys ihmisen herkästi murenevasta, silti kumman sitkeästä mielestä.

Näyttämöllä on kolme ihmistä. Yksi tavallisissa vaatteissa, toinen lystisti sojottavassa tekoparrassa, kolmas musta viikatemiehen huppu päässään. He harjoittelevat näytelmää. Ohjaaja ohjaa, näyttelijät näyttelevät. Hulluudesta tässä on kyse. Jos harha on harhaa vain, onko se silti olemassa?

Sitten tarina loikkaa ajassa taaksepäin. Ohjaaja, käsiohjelman Hullu, on vaipumassa psykoosiin, hetki hetkeltä syvenevään hulluuteen. Hän seisoo asemalla jalat betonoituna asfalttiin, sateesta ja kylmästä viis. Hän juoksee tuntitolkulla kehää. Hän ei voi liikkua, hän ei voi pysähtyä. Hän ei osaa laittaa ruokaa. Hän ei nuku, ei koskaan.

Hän valehtelee lapselleen kaiken olevan hyvin. Hän iskee luurin korvaan.

Hän ei nuku, ei koskaan.
Juha Hurmeen Hullu. Kuvassa Antti Mankonen ja Antti Laukkarinen.
Antti Mankonen ja Antti Laukkarinen hullujenhuoneella. Juha Hurmeen Hullu. Kuvassa Antti Mankonen ja Antti Laukkarinen. Kuva: Kai G. Baer hullu,Juha Hurme,Teatteri Telakka

Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama Hullu tuli ensi-iltaan Teatteri Telakalla Tampereella viime joulukuussa. Esitys pohjautuu samannimiseen, Hurmeen omasta sairastumisesta ja toipumisesta kertovaan romaaniin, joka julkaistiin vuonna 2012. En ole tullut lukeneeksi kirjaa, mutta pitää nyt viimein hankkia se yöpöydän odottavien kirjojen pinoon!

Hullua esitetään toukokuulle asti Helsingissä Teatteri Jurkassa, sitten se palaa takaisin Tampereelle ensi syksynä.

Antti Laukkarinen näyttelee Hullua. Apua miten pätevästi näytteleekin. Hän saa katsojan eläytymään täysillä näkyihinsä. Esitys näyttää, millaista mustaa painajaista mielen sairastuminen voi olla.

Keittolevy, ovi, lukko, seteli, kaikki yhtä omituisia objekteja.

Lavastus on yksinkertainen, suorastaan olematon. Silti Jurkan näyttämö muuttuu äkisti sairaalaksi, asemaksi, kodiksi, harhakuvaksi. Valot ja äänet ovat yksinkertaisia, raakoja ja erittäin tehokkaita. Juha Hurme itse on kaiuttimista kajahteleva Hullun sisäinen ääni. Se ääni karmii!

Laukkarisen tukena ovat mainiot Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen. Varsinkin Mankosen erilaiset sekopäät ovat riemastuttavia. Sarkkinen ja Mankonen vaihtavat koko ajan roolista toiseen mutta tekevät sen niin tarkasti, että tarina ei katkeile.

Juha Hurmeen Hullu. Kuvassa  Antti Laukkarinen ja Antti Mankonen.
Mielisairaalan säännöt tuntuvat näistä potilaista täysin käsittämättömiltä. Juha Hurmeen Hullu. Kuvassa Antti Laukkarinen ja Antti Mankonen. Kuva: Kai G. Baer hullu,Juha Hurme,Teatteri Telakka

Hullu on taitavaa teatteria kaikkinensa: katsomossa tajuaa kuinka kaameasta ja vakavasta asiasta on kyse, ja samanaikaisesti saa nauraa vatsansa kipeäksi. Tajuaa senkin, kuinka hauras apparaatti ihminen on. Kuinka vähän tulee arvostaneeksi kohtuullisen ”normaalisti” toimivaa päävärkkiään. Esitys muistuttaa, että hullut ovat totta, he ovat täällä kanssamme. Minä voisin olla hullu, ja sinä.

Miten vieraaksi tämä niin sanottu normaali maailma muuttuukaan kun ihminen menettää järkensä! Keittolevy, ovi, lukko, seteli, kaikki yhtä omituisia objekteja. Tuntuu käsittämättömältä, että Hullu pääsee omin voimin perille keltaiseen taloon, mielisairaalaan.

Lopussa tapahtuu ihme: Hullu pääsee pois, paranee.

Harmaa talo, jonne Hullu lopulta väkivaltaisuutensa tähden joutuu, on yhteiskunnan äärimmäinen reuna. Sieltä ei pääse enää pidemmälle. Eikä sieltä pääse omin luvin pois. Siellä ovat vaaralliset, toivottomat tapaukset. Se on konkreettisesti toinen todellisuus, sarja potilaiden vaihtelevia, toisia todellisuuksia.

Lopussa tapahtuu ihme: Hullu pääsee pois, paranee. Omituisen taidokkaasti tehty tämäkin yksinkertainen kohtaus: mies juo kahvia terassilla. Äärimmäisen normaali perustilanne – joka yhtäkkiä onkin hurja vapauden kuvaus, tosi ja kafkamaisen vieras yhtä aikaa.

Juha Hurmeen Hullu. Kuvassa Antti Mankonen ja Antti Laukkarinen.
Juha Hurmeen Hullu. Kuvassa Antti Mankonen ja Antti Laukkarinen. Kuva: Kai G. Baer hullu,Juha Hurme,Teatteri Telakka

Juha Hurme: Hullu.
Ohjaus ja käsikirjoitus Juha Hurme. Valo- ja äänisuunnittelu sekä musiikki Hannu Hauta-aho.
Laulun sävellys Arto Piispanen. Pukusuunnittelu Henna Mustamo. Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo. Rooleissa Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen. Ensi-ilta Teatteri Telakalla 8.12.2016.

Päivitetty klo 20.30: kirjoitusvirhe korjattu.

Penkkitaiteilija

  • Runoilija Ville Luoma-aho

    Miksi tuhlata aikaa proosaan, kysyy runoilija V. S. Luoma-aho

    Tanssiva karhu -ehdokas

    Kirjailija Ville Luoma-aho ei ole varma, kirjoittaako hän runoutta. Joka tapauksessa hänen teoksensa Mantra on nyt Ylen runouskilpailun ehdokkaana. Jyväskyläläinen Ville Luoma-aho (s. 1984) on kustantamo Poesian kirjailijoita. Varminta lienee puhua kirjailijasta eikä runoilijasta, sillä Luoma-aho ei ole kirjallisten raja-aitojen ystävä.

  • Kolme suomuorakas -sientä

    Panetko painoa sanalle?

    Painotus jäsentää puhetta ja vaikuttaa myös merkitykseen.

    Suomuorakas, tuo syysmetsien sienikaunokainen, on meidän perheessä suo muo rakas - ihan tietoisesti, koska se kuulostaa hauskalta siten lausuttuna. Sanan väärin painottaminen voi toisinaan aiheuttaa vakavampiakin väärinymmärryksiä.

  • Egotrippi Rauhassa-sarjassa

    Pikakirjoituksen mysteeri

    Huhut pikakirjoituksen kuolemasta ovat liioiteltuja

    Minua on aina kiehtonut pikakirjoitus. Kynä lentää paperilla puhevauhtia – nopeamminkin. Samalla olen ihmetellyt, miksi kirjoitetaan ollenkaan muulla kuin kaikkein nopeimmalla tavalla.

Lue myös - yle.fi:stä poimittua

Uusimmat sisällöt - Kulttuuri

  • esa saarinen filosofi

    Nuoren Esa Saarisen mielestä kaikkein tärkeintä oli vittuilu

    Esa Saarinen laati vittuilun teorian 1980-luvulla.

    Suomalainen kulttuuriväki oli 1980-luvulla niin lamaantunutta, että se piti vittuilla hereille. Koska vittuilu kuului taiteen ja tieteen kanssa inhimillisen toiminnan korkeimpaan luokkaan, se ansaitsi myös oman teoriansa. Ja sellaisen laati nuori filosofi Esa Saarinen. Vaikka Saarinen on sittemmin tullut tunnetuksi myönteisyyden lähettiläänä, hän näkee vanhoissa teeseissään paljon hyvää. Tosin tänä päivänä hän kirjoittaisi vittuilun sijaan kohottavuudesta.

  • Elektronisen modulaarisen äänisyntesoijan kytkentäjohtoja

    Tiesin, että olin löytänyt polkuni… Avaruusromua 28.5.2017

    Säveltäjä ja muusikko Mika Toivanen ja pakonomainen intohimo

    ”Siitä alkoi syvä, miltei pakonomainen intohimo luoda ääniä ja äänimaisemia sähköisin keinoin ja tallentaa niitä”, muistelee säveltäjä ja muusikko Mika Toivanen liki 40 vuoden takaisia tapahtumia. Hän kertoo, että kesti kuitenkin vuosikymmeniä kunnes tuo synteettisten suhinoiden ja pörinöiden tallentaminen tuli taas ajankohtaiseksi. Tämä saattaa kuulostaa oudolta. Mitä Mika Toivanen teki yli 30 vuotta, kun ei ehtinyt tallentaa elektronisia suhinoita ja pörinöitä? Totuus on melkein tarua ihmeellisempi. Toimittajana Jukka Mikkola.