Hyppää pääsisältöön

Otso Kantokorpi: Miksi taiteista pitäisi puhua?

otso kantokorpi
otso kantokorpi Kuva: Jyrki Valkama Otso Kantokorpi

Monen ammatin harjoittajat joutuvat silloin tällöin miettimään tekemisensä perusteita. Moni joutuu kyseenalaistamaan työnsä mielekkyyden tai vaikkapa hyödyn ihmiskunnalle. Useimmiten omaan leipätyöhönsä kuitenkin tottuu niin voimakkaasti, ettei filosofisempia kysymyksiä paljoakaan tarvitse miettiä.

Esimerkiksi joukkoliikenteen tarve on itsestäänselvyys, eikä bussikuskilla ole syytä miettiä sitä, mihin bussikuskeja oikeastaan tarvitaan. Voimme kuitenkin kuvitella tilanteen, jossa robottiautot tekevät bussikuskit tarpeettomiksi. Automaattinen ohjaus on nimittäin todettu jo 1960-luvun testeissä ihmiskuskia tarkemmaksi.

Osaan kuvitella sen tunteen, joka viimeisten palkallisten kuskien parissa tulee vallitsemaan – kaikkine tuskineen ja haikeuksineen. Osaan kuvitella sen, koska olen omin silmin nähnyt kuolevia ja sittemmin kokonaan hävinneitä ammatteja.

Olen niin vanha, että olen esimerkiksi nähnyt kirjapainossa latojan työssään. Nuoremmille lukijoille voin kertoa, että ennen digitaalista aikaamme latojan tehtävä kirjapainossa oli kopioida painettava teksti metallikirjaimiksi, joiden avulla teksti voitiin painaa. Ladonta tehtiin joko käsin tai latomakoneella.

Ennen kaikkea osaan kuvitella kuolevan ammatin tuottaman tuskan ja haikeuden siksi, että edustan itse sellaista. Olen ammatiltani taidekriitikko. Niin ainakin sanon, vaikka en freelance-kirjoittajana tienaakaan vuotuisesta ansiostani varsinaisten kritiikkien kirjoittamisella kuin ehkä 20 prosenttia – jos sitäkään. Ammattimaisia taidekriitikoita ei todellisuudessa enää ole. Tiedän olevani lajini viimeisiä.

Kriitikon ammatti on ollut siinä mielessä poikkeuksellinen, että olen joutunut ammattini hiipumisen myötä miettimään työni perusteita ehkä normaalia enemmän. Peruskysymys on tietenkin se, mihin kritiikkiä ylipäänsä tarvitaan.

Olen pohdinnoissani useimmiten päätynyt siihen, että mielekkäimmäksi työni koen silloin, kun olen saanut aikaan keskustelua. Kriitikon työ on ollut usein sitä, että osaa kontekstualisoida teoksen mielekkäästi – toisinaan jopa sellaisesta näkökulmasta, joka ei taiteilijalle itselleenkään ole juolahtanut mieleen. Onnistuneella kontekstualisoinnilla kriitikko tekee tavallaan ehdotuksia siitä, miten teos voi olla puheenvuoro erilaisissa keskusteluissa. Toisinaan varsin vahva puheenvuoro.

Nyt kun aika alkaa olla jo auttamattomasti ohi, olen saanut vahvistusta ajatuksilleni sosiaalisen median avulla. Vaikka taidekriitikko olisi kuoleva ammattikunta, eivät taidekritiikin perusteet ole häviämässä. Ei ainakaan keskustelu taiteesta.

Ei ole pitkäkään aika siitä, kun linkitin erään kritiikkini Facebookiin. Siitä lähti käyntiin aivan käsittämättömän pitkä keskusteluketju. Tutut ja vieraat ihmiset kertoivat näyttelykokemuksestaan, kommentoivat toisiaan ja vertailivat mielipiteitään – osa vähän kiistelikin. Jotkut alkoivat muistella lapsuutensa ja nuoruutensa taidekokemuksia.

Näin on tapahtunut muutaman kerran. Sen lisäksi, että olen tuntenut onnistumisen riemua ja tyydytystä työni mielekkyydestä, olen ainakin oppinut sen, että ihmiset haluavat keskustella taiteesta.

Miksi taiteesta sitten pitäisi keskustella? Näyttelyssä kokemus on usein varsin intiimi ja yksityinen, mutta silti näyttelyissä on hauska käydä toisen ihmisen kanssa ja sitten käydä vaikka kahvilla jakamassa tuntemuksia. Kirjan lukeminen on sekin varsin yksityistä puuhaa, joka tapahtuu usein sängyssä ennen nukahtamista. Silti ihmiset perustavat edelleenkin lukupiirejä, joissa keskustellaan yhteisestä lukukokemuksesta. Kyse on yhteisöllisestä jakamisesta ja inhimillisestä vuorovaikutuksesta.

Käsittääkseni lukupiirit ovat viime vuosina kasvattaneet suosiotaan. Näin on käynyt myös runoudelle: mitä vähemmän suuret kustantajat julkaisevat runokirjoja, sitä enemmän runoja kuulee ääneen luettuna erilaisissa lavarunotapahtumissa, joita järjestetään ympäri Suomea. Olen itsekin osallistunut lavarunokilpailuun ja nähnyt, miten innokkaasti ravintolan nuori yleisö haluaa olla mukana sanojen maailmassa – jakamassa hyvinkin intiimejä runoksi muuntuneita kokemuksia.

Taiteet tarjoavat epäilemättä hyvän tekosyyn yhdessä olemiselle. Mutta kyse on vielä paljon enemmästä. Taiteet käsittelevät usein maailman suurimpia kysymyksiä. Ne tekevät sitä salakavalasti myös käsitelleessään maailman pienimpiä ja varsin arkisia kysymyksiä. Ne tarjoavat turvallisen maaperän keskusteluille: omaa elämää voi käsitellä taiteilijan käyttämään kieleen piiloutuen.

Ja seikkailijalle taiteet tarjoavat onneksi turvattomankin maaperän: ne voivat rohkaista keskustelemaan jopa kohtuullisen vieraan ihmisen kanssa sellaisistakin asioista, joita ei ihan noin vain ottaisi esille.

Ammatillista haikeuttani vähentääkin se, että taiteista puhuminen ei koskaan tule vanhanaikaiseksi.

Kirjoittaja on Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti.

  • Luke Skywalker, prinsessa Leia ja Han Solo

    Star Wars 40 vuotta: uuden ajan avaruussatu lumosi Petri Hiltusen ja koko maailman

    Petri Hiltunen on fanittanut Tähtien sotaa 40 vuotta.

    Avaruussaaga Star Warsin ensimmäinen osa (Star Wars) sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa 25.5.1977. Elokuvasta tuli nopeasti maailmanlaajuinen ilmiö, joka tavoitti myös itärajalla asuvan Petri Hiltusen. Tähtien sodan maailma kolahti Petriin täydellä pikkupojan hurmiolla 40 vuotta sitten – jopa niin, että se vaikutti myöhemmin hänen uraansa.

  • juha hurme kolumnistikuva

    Juha Hurme: Puhe valmistuville

    Puheluonnos, jonka voit muokata itsellesi.

    Tähän aikaan vuodesta merkittävä joukko kansalaisia, enimmäkseen siitä nuoremmasta ja lupaavammasta päästä, valmistuu jostakin tutkinnosta. Se on juhlan paikka. Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Juha Hurme pitää puheen.

  • esa saarinen filosofi

    Nuoren Esa Saarisen mielestä kaikkein tärkeintä oli vittuilu

    Esa Saarinen laati vittuilun teorian 1980-luvulla.

    Suomalainen kulttuuriväki oli 1980-luvulla niin lamaantunutta, että se piti vittuilla hereille. Koska vittuilu kuului taiteen ja tieteen kanssa inhimillisen toiminnan korkeimpaan luokkaan, se ansaitsi myös oman teoriansa. Ja sellaisen laati nuori filosofi Esa Saarinen. Vaikka Saarinen on sittemmin tullut tunnetuksi myönteisyyden lähettiläänä, hän näkee vanhoissa teeseissään paljon hyvää. Tosin tänä päivänä hän kirjoittaisi vittuilun sijaan kohottavuudesta.