Hyppää pääsisältöön

Steven Moffat — mies, joka teki Doctor Whosta aikuisen

Peter Capaldi Tohtorina
Peter Capaldi Tohtorina Peter Capaldi Tohtorina Kuva: Simon Ridgway Doctor Who

Sunnuntaina Yle TV2:lla ja Areenassa alkoi Doctor Who –tieteissarjan modernin version kymmenes tuotantokausi. Kahdessatoista vuodessa sarja on kasvanut värikkäästä lastensarjasta varsin vakavia teemoja käsitteleväksi kansainväliseksi ilmiöksi. Kehityksen takana on pitkälti ollut sarjan pääkäsikirjoittaja Steven Moffat. Nyt nähtävä kymmenes kausi jää hänen viimeisekseen. Kuinka Moffat teki Doctor Whosta aikuisen?

Vanha klisee kuuluu, että ensirakkautensa muistaa aina. Tieteissarja Doctor Whon ensimmäisen kauden yhdeksäs jakso The Empty Child (Sodan lapset) oli se hetki, jolloin suhteeni sarjaan muuttui kiinnostuksesta rakkaudeksi.

Jakson tarinassa ajassa ja avaruudessa seikkaileva Tohtori ja hänen matkakumppaninsa Rose Tyler seuraavat salaperäistä metallisylinteriä vuoteen 1941, toisen maailmansodan pommitusten aikaiseen Lontooseen. Pommitetun kaupungin raunioituneilla kaduilla he kohtaavat pienen äitiään huutavan kaasunaamaripäisen pojan. Pian käy ilmi, että kaasunaamaripäinen lapsi ei ole ihminen, vaan olento, joka muuttaa kaikki, joita se koskettaa, kaltaisikseen mielettömiksi ja tyhjiksi hirviöiksi.

The Empty Childissa ja sen tarinaa jatkaneessa seuraavassa jaksossa The Doctor Dances (Tanssiva tohtori) sarja näytti parhaat puolensa. Jaksojen tarina oli kiehtova ja hyvin englantilainen yhdistelmä kauhua, scifiä, lasten seikkailukirjoja ja historiallista draamaa.

The Empty Child ja The Doctor Dances budjetin rajallisuuden pakottama pienimuotoisuus ei haitannut. Suljetut tilat ja epätodelliset studiolavasteet vahvistivat jaksojen karmivuutta ja surrealistista tunnelmaa. Niiden tarina oli samalla sekä pieni että suuri. Toinen maailmansota, elämä, kuolema, rakkaus, kaipaus ja menetys: suuret tapahtumat ja tunteet tiivistettynä pieniin hetkiin.

Viimeistään näissä jaksoissa Tohtori osoittautui yhdeksi scifin kiinnostavimmista hahmoista. Hän oli ihmisen kaltainen, mutta ei täysin inhimillinen olento, joka saattoi hetkessä heittelehtiä ekstaattisesta ilosta ja kepeistä nokkeluuksista patetiaan ja uhkaavaan raivoon. Hän oli vitsaileva veijari, tiukka isähahmo, tuomitseva moralisti ja pelastava avaruussankari samassa hahmossa.

The Empty Childissa -jakson lopussa Tohtori julisti vastakohdan kaksoistornien sortumisen jälkeisen scifin pessimismille: “everybody lives", “kaikki elävät.”

Olin myyty. Doctor Who oli selvästi enemmän kuin vaatimattomilla tietokone-efekteillä kuorrutettu lastensarja. Jos se parhaimmillaan pystyi tähän, mitä kaikkea se voisikaan tulevaisuudessa tarjota?

Jaksojen käsikirjoittajan nimi jäi mieleen: Steven Moffat.

DOCTOR WHO JA DALEKIEN INVAASIO -elokuvasta
Tohtori (Peter Cushing) ja Dalekit elokuvassa Doctor Who ja Dalekien invaasio (1966) DOCTOR WHO JA DALEKIEN INVAASIO -elokuvasta Kuva: Yle Kuvapalvelu Doctor Who

Tohtori syntyy uudelleen

Vuonna 2005 BBC alkoi esittää Doctor Who -sarjaa pitkän tauon jälkeen. Alun perin sarjaa oli nähty jo vuodesta 1963, mutta vuonna 1989 se oli jäänyt määrittelemättömän pituiselle tauolle.

Doctor Who kertoi Gallifreyn planeetalta kotoisin olevien ajan herrojen avaruusolentorotuun kuuluvasta Tohtorista, joka matkustaa ajassa ja avaruudessa Tardis-aluksellaan. Tardis oli jumiutunut muistuttamaan vanhanaikaista sinistä poliisipuhelinkoppia, ja se oli sisältä paljon ulkoisia mittasuhteitaan isompi.

Tavallisesti Tohtorin mukana matkusti matkakumppani, joka oli yleensä ihminen ja usein naispuolinen. Tohtorin vihollisia olivat muun muassa suolasirottimen, karhupumpun ja vatkaimen sekoitukselta näyttävät murhanhimoiset dalekit, tunteettomat kyborgihirviöt kybermiehet ja paha ajan herra Mestari.

Yksi Doctor Whon tärkeimmistä piirteistä oli Tohtorin kyky syntyä uudelleen. Vuonna 1966 ensimmäisen Tohtorin esittäjän, 58-vuotiaan William Hartnellin, terveys alkoi reistailla. Näyttelijän piti jättää sarja, joten Doctor Whon tuottajat keksivät, että Tohtori voi syntyä uudelleen. Hahmo saattoi muuttua sekä ulkonäöltään että persoonaltaan, mutta säilyä kuitenkin samana henkilönä.

Näin Doctor Whon neljännellä kaudella vuonna 1966 Hartnellin tilalle tuli Patrick Troughton. Tähän mennessä Tohtoria on näytellyt yhteensä kaksitoista näyttelijää. Tohtorin matkakumppanit ovat vaihdelleet vielä useammin. Jo ensimmäisellä Tohtorilla ehti olla kymmenen kumppania.

Tohtori yritti paluuta ensimmäisen kerran vuonna 1996 televisioelokuvassa, jonka jatkoksi suunniteltiin tv-sarjaa. Tuolloin yritys ei onnistunut, mutta vuonna 2005 koitti lopulta Doctor Whon uusi aika. Yleisö otti innolla vastaan BBC:n uuden Doctor Who -sarjan, jonka pääkäsikirjoittaja ja toinen tuottaja oli muun muassa Älä kerro äidille - ja Toinen tuleminen -sarjat luonut walesilainen Russell T Davies.

Doctor Who (Christopher Eccleston) ja Rose Tylerin (Billie Piper)
Rose Tyler (Billie Piper) ja Tohtori (Christopher Eccleston) Doctor Who (Christopher Eccleston) ja Rose Tylerin (Billie Piper) Kuva: BBC Doctor Who

Sarjan ensimmäinen jakso Rose (Rose kohtaa Tohtorin) sai Briteissä melkein 11 miljoonaa katsojaa. Keskimäärin uuden Doctor Whon ensimmäistä kautta katsoi yli 8 miljoonaa silmäparia. Se oli lähes kaksi kertaa niin paljon kuin sarjan jäädessä tauolle vuonna 1989. Doctor Whon rinnalle on tullut myös kolme spin-off-sarjaa, Torchwood (2006-2011), The Sarah Jane Adventures (2007-2011) ja Class (2016-).

Doctor Whon ensimmäisellä kaudella Tohtoria näytteli muun muassa Shallow Grave – Murhaleikki - ja 28 päivää myöhemmin -elokuvista ja Fitz ratkaisee -tv-sarjasta tuttu Christopher Eccleston. Eccleston on loistava näyttelijä, mutta hän ei oikein koskaan löytänyt täysin sopivaa otetta Tohtoriin.

Arvostettu Eccleston kuitenkin toi Doctor Whon roolille uskottavuutta, mikä tarkoitti, että muutkin kiitetyt näyttelijät uskalsivat lähteä mukaan sarjaan. Kun Eccleston jätti sarjan sen ensimmäisen kauden jälkeen, hänen tilalleen tuli muun muassa useamman vuoden arvostetussa Royal Shakespeare Company -teatterissa näytellyt skotlantilainen David Tennant.

Tennantin kymmenes Tohtori oli Ecclestonin versiota energisempi, karismaattisempi ja hurmaavampi. Kumppaninsa Rose Tylerin (Billie Piper) kanssa Tohtorilla oli romanssia lähestyvä suhde. Tennant hurmasi myös Doctor Who -fanit ja varmisti lopullisesti uuden sarjan menestyksen.

Itkeviä enkeleitä ja rakkautta läpi ajan

Uuden Doctor Whon neljän ensimmäisen kauden parhaiden jaksojen kirjoittajana oli usein Steven Moffat. Vuonna 1961 syntynyt Moffat oli suuri Doctor Who -fani, joka oli kirjoittanut komediasarjoja, kuten Liidunlyömät (Chalk) ja Paritellen (Coupling) . Hän rakasti klassista Doctor Whota, mutta tunnusti myös sarjan heikkoudet. ”Kun katson sarjaa nyt, nauran sille, kaikella rakkaudella. Televisioammattilaisena ihmettelen, miksi sarjan tekijöille maksettiin palkkaa! Hyvä luoja, se oli huono!” Moffat tylytti uusiseelantilaisen fanilehden Time Space Visualiserin haastattelussa vuonna 1995.

1990-luvulla Moffat kuului joukkoon uskollisia Doctor Who -faneja yhdessä muun muassa Russell T Daviesin kanssa. Osa porukasta oli televisioammattilaisia, jotka fantasioivat siitä, mitä tekisivät, jos pääsisivät jonain päivänä kirjoittamaan Doctor Whota.

Kun Moffat vuonna 2005 sai lopulta tähän tilaisuuden, hän halusi selvästi tehdä parempaa jälkeä kuin edeltäjänsä. Uuden Doctor Whon ensimmäisillä kausilla Moffatin jaksot erosivat edukseen. Niiden tyypillisiä piirteitä olivat nokkela käsikirjoitus, kekseliäät hirviöt ja varsin aikuismaiset teemat.

steven moffat
Steven Moffat steven moffat Kuva: EPA/JEON HEON-KYUN Steven Moffat

Etenkin aikamatkustustarinoissa Moffat oli virtuoosi. Doctor Whon toisella kaudella esitetyssä jaksossa The Girl in the Fireplace (Takkatulen tyttö) hän tarkasteli teemoja, joihin palaisi usein myöhemmin: ajan kulumista eri nopeuksilla eri hahmoille, odottamista ja kuolemaa.

Jaksossa Tohtori saapuu kumppaneineen avaruuteen pysähtyneelle alukselle. Tutkiessaan sitä he löytävät yhdestä huoneesta 1700-luvulta peräisin olevan takan. Takan toisella puolella näkyy huone Pariisissa vuonna 1727. Siellä asuu ranskalainen pikkutyttö Reinette.

Käy ilmi, että avaruusalus on täynnä aikaikkunoita, jotka johtavat eri aikoihin ja paikkoihin Reinetten elämässä. Lisäksi aika kuluu aluksessa olijoille paljon hitaammin kuin Reinettelle. Kun Tohtori astuu aikaikkunan läpi tytön luokse, heidän edellisestä tapaamisestaan on kulunut kuukausia.

Tohtori yrittää pelastaa Reinetten tätä takaa-ajavilta kellokoneistolla käyviltä droideilta, ja samalla tyttö kasvaa lapsesta nuoreksi naiseksi ja lopulta aikuiseksi, kun taas Tohtorin elämässä aikaa kuluu vain tunteja. Hetkessä Tohtori muuttuu lapsuuden mielikuvitusystävästä nuoruuden ihastukseksi ja aikuisuuden rakkaudeksi.

The Girl in the Fireplace oli lumoava yhdistelmä surrealistista scifiä, kauhua, historiallista romanssia ja satua. Jakso oli sekä mielikuvituksellinen seikkailutarina että tragedia. Samalla, kun se iloitsi seikkailuista, rakkaudesta ja niitä yhdistävästä joie de vivrestä, se myös muistutti kuoleman vääjäämättömyydestä.

Vielä The Girl in the Fireplacea parempi oli Moffatin kirjoittama jakso Blink (Älä räpäytä silmää) sarjan kolmannella kaudelle. Se oli häikäisevän nokkela aikamatkustusjännäri ja kauhutarina, jossa Carey Mulliganin esittämä Sally Sparrow kohtaa ränsistyneessä autiotalossa karmivat itkevät enkelit.

Itkevät enkelit olivat avaruusolentoja, jotka pystyivät liikkumaan vain, kun jokin elävä ei katsonut niihin päin. Kun niitä katsoi, olennot jähmettyivät paikalleen ja muistuttivat kivisiä enkelipatsaita. Uskomattoman nopeat enkelit ehtivät kuitenkin hyökätä, jos katsoja vain räpäyttikään silmiään.

Enkelien kosketus siirsi ihmisen vuosikymmeniä ajassa taakse päin, ja ne elivät syömällä tämän varastetun elämän potentiaalin. Tarinassa olennot olivat siirtäneet myös Tohtorin menneisyyteen, josta viestimällä hänen täytyi auttaa Sallya kukistamaan hirviöt.

Blink oli jännittävä ja vauhdikas seikkailutarina, mutta siinä oli myös jotain hyvin surumielistä. The Girl in the Fireplacen tavoin jakso käsitteli ajan kulumista ja kuolemaa. Enkelien menneisyyteen siirtämät ihmiset saattoivat elää elämänsä onnellisina loppuun asti, mutta heidän elämästään puuttui arvaamattomuus ja rajattomien mahdollisuuksien tunne. Lopulta he elivät kuin museossa, pölyisen historian keskellä voimatta muuttaa sen kulkua.

Jakson surullisimmassa kohtauksessa Sally tapaa enkelien vuoteen 1969 siirtämän poliisin Billy Shiptonin tämän kuolinvuoteella. Vain hetkeä aikaisemmin Billy oli ollut Sallya iskenyt nuori mies elämänsä kunnossa. Nyt hän on kuihtunut ja väsynyt.

Aika on kulunut hahmoille traagisen erilaisella nopeudella. Vanhentunut Billy katsoo ulos ikkunasta: “Kun tapasimme, satoi.” “Se on yhä sama sade”, Sally vastaa. Billy ja Sally viettävät yön yhdessä, mutta ei sillä tavalla kuin olisi vielä hetkeä aikaisemmin voinut luulla. Enkelit ovat vieneet heidän yhteisen tulevaisuutensa. Jäljelle on jäänyt vain viimeinen yö, jonka Sally valvoo Billyn kuolinvuoteen vierellä.

Blink voitti kaksi BAFTA-palkintoa ja Hugo-palkinnon. Kohti Hollywood-tähteyttä suunnannut Mulligan voitti roolistaan Constellation-palkinnon. Jakso on tavallisesti listojen kärkipäässä, kun listataan kaikkien aikojen parhaita Doctor Who -jaksoja.

Eläviä varjoja ja kimurantteja juonia

Moffatin Doctor Whon neljännelle kaudelle kirjoittamassa kaksiosaisessa tarinassa Silence in the Library / Forest of the Dead (Hiljainen kirjasto / Kuolleiden metsä) Tohtori kohtasi lähes yhtä kekseliään hirviön kuin itkevät enkelit. Vashta nerada oli lihaa syövien elävien varjojen rotu. Nämä olennot liikkuivat tavallisten varjojen keskellä, kiinnittyivät huomaamatta uhriinsa ja söivät hänen lihansa kuin näkymättömät ilmapiraijat.

Jaksojen tärkein kohtaaminen oli kuitenkin mystisen River Songin (Alex Kingston) kanssa. Song tuntui tuntevan Tohtorin varsin hyvin, vaikka Tohtori ei ollut koskaan tavannut tätä salaperäistä naista. Kävi ilmi, että Tohtori ja River tapasivat väärässä järjestyksessä.

He liikkuivat ajassa vastakkaisin suuntiin. Kun Tohtori tapasi Riverin ensi kerran, se oli Riverille heidän viimeisiä tapaamisiaan. Kun taas River tapasi Tohtorin ensimmäisen kerran, hän oli Tohtorille jo vanha tuttu. Riverille järjestys oli traaginen. Aina, kun hän tapasi Tohtorin, Tohtori muisti vähemmän heidän yhteisestä elämästään.

River tulisi näyttelemään tärkeää osaa Moffatin tulevissa jaksoissa. Lopulta hänen tarinansa tuli olemaan niin kimurantti, että sarjaa tarkkaavaisesti katsovankin oli vaikea pysyä mukana ilman kynää ja paperia. Satunnaisilla katsojilla ei ollut mitään toivoa. Moffatin tarinat alkoivat muistuttaa poikkeuksellisen monimutkaista palapeliä — sellaista, jota oli vaikea ratkaista, vaikka olisi saanut haltuunsa kaikki palaset.

Hieman ennen Silence in the Libraryn ja Forest of the Deadin esittämistä julkaistiin tieto siitä, että Steven Moffatista tulisi Doctor Whon uusi showrunner, pääkäsikirjoittajan ja tuottajan yhdistelmä, joka vastaisi sarjan suurista linjoista ja tyylistä.

Paitsi monimutkaisille juonikuvioille ja mielikuvituksellisille hirviöluomuksille, Moffat tulisi rakentamaan Doctor Whon uuden aikakauden entistä synkemmille teemoille. Ne tulisivat olemaan kaukana lastensarjan värikkäästä kohelluksesta. Lopulta Tohtori joutuisi kohtaamaan itse kuoleman vääjäämättömyyden.

Tohtori matt smith
Matt Smith Tohtorina Tohtori matt smith Kuva: BBC Doctor Who

Yhdestoista Tohtori ja uskollinen kumppani

Moffatin showrunner-pesti alkoi vuonna 2010 Doctor Whon viidennellä kaudella. Tennantin tilalle Tohtoriksi tuli tuolloin vasta 26-vuotias Matt Smith, nuorin koskaan hahmoa esittänyt näyttelijä. Tohtorin matkakumppaniksi puolestaan tuli Amy Pond, jota esitti 22-vuotias Karen Gillan.

Smithin Tohtori oli Tennantin versiota sekopäisempi, “hullu laatikon kanssa”. Hän pukeutui rusetteihin tai fetsiin, herkutteli kalapuikoilla ja maitokiisselillä ja tuntui tulevan parhaiten toimeen lasten kanssa. Toisaalta taas edellisten Tohtoreiden tapaan hänen raivonsa saattoi saada kosmiset mittasuhteet. Smithin Tohtori oli kuin pikkulapsi ja vanhus samassa kehossa.

Uuden Tohtorin avulla Moffat käsitteli tuttuja teemoja. Doctor Whon viidennen kauden suuri teema oli odottaminen. Kauden avausjaksossa The Eleventh Hour (Viime hetkellä) Tohtori tapaa Amy Pondin ensi kerran tämän ollessa seitsemänvuotias pikkutyttö. Tohtori lumoaa tytön samalla tavalla kuin Reinetten The Girl in the Fireplacessa ja lupaa palata Tardiksellaan viiden minuutin kuluttua. Amy jää odottamaan uskollisesti matkalaukkunsa päälle.

Kun Tohtori palaa, aikaa onkin kulunut kaksitoista vuotta, ja Amy on nuori nainen. Tohtorilla on kuitenkin ollut poikkeuksellisen voimakas ote hänen elämästään. Lapsena Amy on kertonut Tohtorista tarinoita ja askarrellut hänen kuviaan. Lopulta hän on joutunut kotikylänsä pilkan kohteeksi.

Vaikka Amy on aluksi Tohtorille vihainen, hän leppyy pian. Hän on laittanut koko elämänsä tauolle odottaen päivää, jona Tohtori lopulta palaisi. Nyt seikkailu, jota Amy oli odottanut koko elämänsä, pääsee lopulta alkamaan.

Aika onkin usein Moffatin tarinoissa jotain, jota viedään tai annetaan pois. Ajan antaminen toiselle on äärimmäinen uhraus ja rakkaudenosoitus. Amyn sulhanen ja myöhemmin aviomies Rory (Arthur Darvill) todistaa omistautumisensa vartioimalla rakastaan uskollisesti 2000 vuotta.

Seikkaillessaan Tohtorin kanssa Amy ja Rory menettävät aikaa. He ikääntyvät nopeammin kuin ympäristönsä ja ystävänsä. Lopulta Amyn ja Roryn viimeisessä seikkailussa The Angels Take Manhattan (Enkeleitä Manhattanilla) Amy antaa loppuelämänsä Rorylle. Itkevä enkeli siirtää Roryn menneisyyteen, jonne Tohtori, Amy ja River eivät voi seurata häntä. Amy antaa enkelin koskettaa myös itseään, siirtyy menneisyyteen, jättää seikkailut Tohtorin kanssa ja sitoutuu lopullisesti Roryyn.

Sitoutumisen ja omistautumisen teemat olivat osasyy siihen, miksi Moffatin showrunner-kaudella Doctor Whota alettiin syyttää seksismistä. Naishahmojen, kuten Amy Pondin, River Songin ja Clara Oswaldin, rooli oli entistä tiukemmin sidottu Tohtoriin. Hän oli kuin aurinko, jonka ympärillä kaikki pyöri.

Vuonna 2014 BYU-Idaho-yliopiston opiskelija Rebecca Moore selvitti tutkimusryhmänsä kanssa, kuinka usein Doctor Whossa läpäistiin ns. bechdel-testi. Sillä tarkoitetaan alun perin Alison Bechdelin sarjakuvassa Dykes to Watch Out For vuonna 1985 esiteltyä testiä, jossa testataan, puhuvatko jossakin fiktiivisessä tarinassa kaksi naista tai tyttöä keskenään jostakin muusta kuin miehestä tai pojasta.

Mooren ryhmän tutkimuksessa tarkastelun kohteena olivat sarjan kaudet 1-7. Näistä ensimmäisellä neljällä sarjan showrunner oli Russell T Davies ja Tohtorin matkakumppaneina Rose Tyler, Martha Jones ja Donna Noble. Kausilla 5-7 showrunner oli Steven Moffat ja kumppaneina Amy ja River. Rosen jaksoissa testi läpäistiin 74 % jaksoista, Marthan 78 % ja Donnan huikeat 100 %. Amyn kohdalla lukema oli vain 53 % ja River Songin 57 %. Huomionarvoista oli myös, että sarjan viidennen kauden jälkeen River ei läpäissyt testiä kertaakaan.

Välillä Tohtori alkoikin Moffatin aikakaudella muistuttaa epävarman ja epäsosiaalisen nörttipojan unelmaa. Hän oli nerokas, mutta sosiaalisesti kömpelö outolintu, jota vahvat naiset palvoivat. Tohtori saattoi käskeä naisia tukkimaan suunsa, tekemään niin kuin käsketään tai vaikkapa, kuten jaksossa The Beast Below (Alinen eläin) , jättää koko jaksoksi Amylle vaatteiksi pyjaman ja aamutakin. Silti kauniit, älykkäät ja osaavat naiset, kuten Amy, River ja Clara, tekivät kaikkensa hänen puolestaan ja omistivat hänelle koko elämänsä.

Isompaa ja korkeammalta

Samana vuonna, kun Moffat aloitti Doctor Whon showrunnerina, alkoi myös hänen ja toisen Doctor Who -kirjoittajan Mark Gatissin uusi Sherlock Holmes -sarja, ytimekkäästi nimetty Sherlock (Suomessa Uusi Sherlock).

Viime tammikuussa Guardian-lehti kirjoitti tulikivenkatkuisen kritiikin, jossa Sherlockin uudempia kausia kritisoitiin siitä, että niissä hahmosta oli tehty jamesbondmainen superagentti. Yhtäkkiä tohtori Watsonin vaimo Mary Watson oli armeijan kommando, ja Sherlock joutui nyrkkitappeluun uima-altaassa. Sherlockista oli tullut kansainvälinen ilmiö, ja Guardianin näkemyksen mukaan tämä oli vaarassa pilata aikaisemmin niin älykkään sarjan.

Myös Doctor Who alkoi kärsiä samankaltaisesta pöhötaudista Moffatin käsissä. Hyvä esimerkki oli itkevien enkelien paluu viidennen kauden kaksiosaisessa tarinassa The Time of Angels / Flesh and Stone (Enkeleiden aika / Lihaa, verta - ja kiveä) . Nokkelan, pienimuotoisen Blinkin tilalla oli toimintaelokuvamainen tarina avaruusaluksineen, sotilaineen ja aikarepeämineen.

Mysteerien selittäminen sopi huonosti itkeviin enkeleihin. Kun aikaisemmin niin kiehtovat hirviöt alkoivat puhua ja uhota universumin valloittamisesta, ne alkoivat muistuttaa epämukavan paljon b-elokuvien pökkelöitä pahiksia.

Sarjan kuudennesta kaudesta eteenpäin Doctor Whon skaala alkoi olla yhä massiivisempi ja ideat monimutkaisempia. Tohtorin fetsi vaihtui stetsoniin ja hän seikkaili halki Amerikan ja taisteli avaruudessa. Hän saattoi kohdata samassa jaksossa sekä Adolf Hitlerin että lilliputtien ohjaaman muotoaan muuttavan robotin.

Itkeviä enkeleitä muistuttava Moffatin kekseliäs 6. kauden hirviöluomus olivat hiljaiset. Ne olivat olioita, jotka muisti vain, kun ne näki. Kun niistä käänsi katseensa, olennot, ja myös kaikki muistot niistä, pyyhkiytyivät mielestä. Toisin kuin itkevien enkelien tapauksessa, Moffat ei käyttänyt hiljaisia kertomaan klaustrofobisia, pienimuotoisia kauhutarinoita, vaan Salaiset kansiot -sarjasta vaikutteensa ottanutta paranoiaa ja ufo-salaliittoteorioita tihkunutta suurta ja hyvin amerikkalaista scifiä.

Välillä Doctor Whon toiminnallisuus sai lähes naurettavat mittasuhteet. Hän saattoi hypätä räjähtävästä lentokoneesta Tardikseen tai vaihtaa apuvälineensä ääniruuvimeisselin ääniaurinkolaseihin (“it’s wearable tech”) ja luukuttaa sähkökitaralla seisoessaan tankin päällä.

Toisaalta, kun palaset loksahtivat oikein kohdalleen, Moffatin uusi isompi tyyli toimi hienosti. Parhaimmillaan yllättävät juonenkäänteet, persoonallinen huumori, valtava määrä sivuhahmoja, villi hyppely ajassa ja avaruudessa ja ovelat hirviöt yhdistyivät loisteliaaksi scifi-ilotulitukseksi.

Kovin pienimuotoiseksi Doctor Whota ei kuitenkaan enää voinut väittää. Yhä selvemmin Moffat suuntasi kohti isompia kuvioita. Etenkin Doctor Whon kausien aloitus- ja lopetusjaksot ja jouluna näytetyt erikoisjaksot olivat suurta niin sanottua tapahtumatelevisiota.

David Tennant tohtorina
David Tennant ja Billie Piper Hyökkäys jouluna -erikoisjaksossa David Tennant tohtorina Kuva: BBC / Colin Bell Doctor Who

Hyvä esimerkki oli Doctor Whon vuonna 2013 esitetty 50-vuotisjuhlajakso The Day of the Doctor (Tohtorin päivä) , jossa seikkaili peräti kolme Tohtoria: Matt Smithin rinnalle teki paluun David Tennantin kymmenes Tohtori, ja veteraaninäyttelijä John Hurt esitti unohdettua aikasodan aikaista Tohtoria. Myös Rosea esittänyt Billie Piper vieraili jaksossa.

The Day of the Doctor esitettiin samanaikaisesti 94 maassa. Briteissä sitä katsoi lähes 13 miljoonaa ihmistä. Lisäksi jaksoa katsottiin ahkerasti netissä ja elokuvateattereissa, joissa sitä näytettiin Ison-Britannian lisäksi monissa maissa.

Vähitellen Doctor Who alkoi myös saada jalansijaa Yhdysvalloissa, joissa se oli ollut pitkään vain scifiharrastajien rakastama kulttisuosikki. The Day of the Doctoria katsoi BBC Americalla 2,4 miljoonaa ihmistä. Se oli vielä kaukana suurimpien amerikkalaisten sarjojen katsojaluvuista, mutta vähitellen Moffatin isompi ja “amerikkalaisempi” linja oli selvästi kantanut hedelmää.

Tohtori vakavana

Synkimpienkin teemojen ja suureellisimpienkin visioiden keskellä Matt Smithin Tohtorin leikkisyys oli usein sarjan pelastava voima. Vuonna 2014 Smith kuitenkin jätti Doctor Whon, ja hänen tilalleen tuli sarjan kahdeksannella kaudella 56-vuotias Peter Capaldi. Capaldin Tohtori oli huomattavasti edeltäjäänsä vakavampi, etäisempi ja töykeämpi. Hän oli selvästi enemmän vuosisatoja elänyt avaruusolento kuin Tennantin ja Smithin nuoret hurmuri-Tohtorit.

Capaldin Tohtori oli matkakumppanilleen Clara Oswaldille enemmän isähahmo ja suojelija kuin romanttisten tunteiden kohde. “Yhtä hyvin voisit flirttailla vuorijonon kanssa”, salapoliisi Madame Vastra sanoo Claralle uuden Tohtorin ensimmäisessä jaksossa.

Peter Capaldi ja Jenna Coleman
Clara Oswald (Jenna Coleman) ja Tohtori (Peter Capaldi) Peter Capaldi ja Jenna Coleman Kuva: BBC WORDLWIDE Doctor Who

Vakavamman Tohtorin kautta Moffat tutki yhä vakavampia teemoja. Sarjan kahdeksannen ja yhdeksännen kauden suuria teemoja olivat kuolema, menetys ja menetyksen hyväksyminen. Kahdeksannen kauden kaksiosaisessa päätöstarinassa Dark Water / Death in Heaven (Syvät veet / Kuolema taivaassa) Tohtori ja Clara lähtevät hakemaan Claran kuollutta poikaystävää Danny Pinkiä tuonpuoleisesta. Lohduttomassa tarinassa koko tuonpuoleinen ja usko kuolemanjälkeiseen elämään paljastuu kybermiesten juoneksi.

Yhdeksännen kauden päätösjaksossa Hell Bent (Piru irti) Tohtorin täytyy hyväksyä matkakumppaninsa kuolema. Hän hakee Clara Oswaldin luokseen sydämenlyöntien välissä juuri ennen tämän kuolemaa, mutta lopulta kaiken vääjäämätöntä päättymistä ei voi paeta. Myös aikamatkustajan on hyväksyttävä, että ennen pitkää aika loppuu.

Parhaimmillaan Moffat oli kuitenkin yhä pienimuotoisemmissa jaksoissa. Kahdeksannen kauden jaksossa Listen (Kuuntele tarkkaan) Clara ja Tohtori matkaavat Claran poikaystävän Danny Pinkin menneisyyteen lastenkotiin 1990-luvulla. Siellä he kohtaavat — tai mahdollisesti eivät kohtaakaan — hirviön, joka on täydellinen piiloutuja. Olento on kaikkien lapsuuden pelkojen hirviöiden alkulähde. Se on paikalla silloin, kun puhumme itseksemme, tunnemme jonkin seisovan takanamme tai pelkäämme tuntematonta sänkymme alla. Moffatin ovela silmänkääntötemppu on siinä, että koko jakson aikana katsoja ei voi olla varma, onko hirviötä todella olemassa vai onko se vain mielikuvituksemme tuotetta.

Yhdeksännen kauden jaksossa Heaven Sent (Pelastava enkeli) Claran kuolemasta järkyttynyt Tohtori on vangittuna salaperäisessä ja surrealistisessa linnassa keskellä loputonta merta. Ympäri linnaa häntä seuraa kuin suoraan goottilaisesta kauhutarinasta ryöminyt aave.

Lopulta linnan kellarissa Tohtori löytää “400 kertaa timanttia kovemmasta aineesta” tehdyn seinän ja muistaa kaiken. Hän on viettänyt linnassa jo 7000 vuotta, ja joutuu kerta toisensa jälkeen syntymään uudestaan, toistamaan samat askeleet ja vähitellen hakkaamaan paljain käsin aukkoa timanttiseinään. Lopulta Tohtori viettää paikassa 4,5 miljardia vuotta. Hän uhraa käsittämättömän pitkän ajan Claran puolesta. Jälleen kerran Moffat palasi teemaan, jossa ajan uhraaminen toiselle on äärimmäisen omistautumisen merkki.

Sekä Listen että Heaven Sent olivat pieniä ja kekseliäitä jaksoja, joissa Moffat osoitti olevansa yhä taitava kirjoittaja. Avaruustaistelujen, arkkivihollisten, sotilaallisten operaatioiden ja toimintakohtausten keskellä ne palasivat sille alkulähteelle, josta Moffatin parhaat jaksot syntyivät.

Lopulta Moffat tuntui itsekin tiedostavan Doctor Whon ison ja vakavan suunnan heikkoudet. Doctor Who Magazinen haastattelussa hän kommentoi Listeniä: “Halusin tehdä kamarinäytelmän, ilman rahaa ja keskellä kahdeksatta kautta, koska en ole tehnyt sellaista aikoihin ja halusin todistaa, että osaan kirjoittaa.”

Yhdeksännen kauden joulujaksossa The Husbands of River Song (River Songin puolisot) Tohtori toteaa: “En ole nauranut pitkään aikaan.”

Loppuja ja alkuja

Jo kirjoittamissaan jaksoissa Doctor Whon neljällä ensimmäisellä kaudella, ja etenkin showrunner-kaudellaan vuodesta 2010, Steven Moffat on tehnyt sekä hyvässä että pahassa Doctor Whosta sen sarjan, joka se nykyään on. Verrattain pienellä budjetilla tehdystä lapsille suunnatusta hyvin brittiläisestä sarjasta on tullut kansainvälisesti suosittu ilmiö, jonka teemat ovat olleet paikoitellen varsin vakavia.

Toisinaan on tuntunut siltä, että sarja on menettänyt kosketuksen siihen, mikä teki siitä ainutlaatuisen. Jos se aluksi tuntui positiiviselta vaihtoehdolta pessimistiselle ja vakavalle tieteistelevisiolle, jota nähtiin 2000-luvulla sellaisissa sarjoissa kuin Battlestar Galactica, Fringe tai Lost, 2010-luvulla Doctor Who on tullut yhä tummasävyisemmäksi. Moffatin jaksoissa “everybody lives” on muuttunut vähitellen synkäksi totuudeksi “everybody dies”.

Toisaalta Moffat on myös monilta osin tehnyt Doctor Whosta paremman sarjan kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka Doctor Who ei nykyäänkään aina osu maaliinsa, sarjan ensimmäisellä kaudella nähdyt vaivaannuttavat piirteet, kuten piereskelevät Slitheen-avaruusolennot, tuntuvat nykyään vain kaukaiselta muistolta.

Parhaimmillaan Doctor Who tarjoaa television parasta scifiä. Sen hienoin puoli on ollut, että sarjan mahdollisuudet ovat rajattomat. Ohjelman formaatti mahdollistaa seikkailut missä tahansa ajassa ja paikassa. Jopa sarjan päähenkilöt voivat muuttua.

Heikkouksistaan huolimatta Steven Moffatin aikakaudella rajattomien mahdollisuuksien lupaus on ihailtavan usein täyttynyt. Doctor Who on tuottanut laadukkaita tieteistarinoita skaalalla, johon harva sarja on pystynyt. Se on myös onnistunut luomaan kiehtovia ja ajatuksia herättäviä tarinoita, jotka sopivat sekä lapsille että aikuisille.

Sarjan sunnuntaina 16.4. ensi-iltansa Yle TV2:lla ja Yle Areenassa (ja päivää aikaisemmin BBC:llä) saanut kymmenes kausi on Moffatin viimeinen. Hänen tilalleen showrunneriksi tulee aikaisemmin Doctor Whota ja Torchwoodia kirjoittanut ja parhaiten kiitetystä Broadchurch-sarjasta tunnettu Chris Chibnall.

Ennakkotietojen mukaan syksyllä 2018 nähtävän Doctor Whon yhdennentoista kauden mukanaan tuomia muutoksia ei voi odottaa täysin ilman jännitystä. Vaikka Chibnall on ollut parhaimmillaan loistava Broadchurchissa, hänen Doctor Who -jaksonsa eivät ole olleet lähellekään sarjan parhaimmistoa.

Vuosina 2006-2011 nähty Torchwood alkoi kömpelönä “aikuisempana” versiona Doctor Whosta, mikä tarkoitti aluksi lähinnä teini-ikäiseltä vaikuttanutta seksiä ja kiroilua. Vaikka sarja parani ajan myötä, Doctor Whon tasolle se ei koskaan noussut.

Peter Capaldi Tohtorina
Peter Capaldi Tohtorina Kuva: BBC / Simon Ridgway Doctor Who

Myös Peter Capaldi jättää Doctor Whon sarjan kymmenennen kauden jälkeen. Uuden Tohtorin näyttelijää on spekuloitu kiihkeästi. Koska useassa tarinassa on paljastettu, että ajan herra voi syntyä uudelleen myös “ajan rouvaksi”, olisiko Tohtorin viimein aika olla nainen? Voisiko uuden Tohtorin ihonväri olla muu kuin valkoinen? Varmasti olisi jo korkea aika.

Selvää on, että Steven Moffatin saappaat ovat suuret täytettäviksi. Doctor Who on onneksi sarja, joka on päähenkilönsä tavoin poikkeuksellisen hyvä muuttumaan ja syntymään uudelleen. Kuten Moffat niin usein jaksoissaan totesi, mikään ei kestä ikuisesti, kaikki päättyy joskus ja muutos on välttämätön.

Matt Smithin Tohtorin sanoin: “Kaikki loppuu aikanaan, muutoin mikään ei alkaisi.”

Kommentit

Lähettänyt käyttäjä

Kiinnostava analyysi, olipa mukava palata muistelemaan vanhoja jaksoja. Odotan mielenkiinnolla Tohtorin uusia Moffatin jälkeisiä tuulia.

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos, on ihana nähdä vaihteeksi suomalaisiakin katsojia, jotka osaavat arvostaa Moffatia! YLE:n sivuston Doctor Who -fanit kun näyttivät haikailevan vain Tennantin ja RTD:n perään kun viimeksi heidän kommenttejaan luin. Avaruusversio James Bondista ja Emmerdalesta ilmeisesti vetosi suomalaisyleisöön, mutta minä arvostan syvällisempiä hahmoja ja monimutkaisempaa tarinankerrontaa, joka osallistaa katsojatkin. Ei se tietysti kaikkien kuppi teetä ole, mutta onhan se hienoa, että aikamatkailusta kertovassa sarjassa niitä aikamatkustuksen kerronnalle suomia mahdollisuuksia myös hyödynnetään..

Lähettänyt käyttäjä

Olipa hyvä kirjoitus! Hieno analyysi ja kertausta sarjan kohokohdista. Dr Who on ihan huippu sarja, sillä se on yksi harvoja, jotka tuovat perheen teinin vielä äidin viereen sohvalle jakamaan katsomuskokemusta.

  • Psycho

    Hitchcockin Psyko - Mitä suihkussa oikein tapahtui?

    Dokumenttielokuvassa analysoidaan kuuluisa suihkukohtaus

    Alfred Hitchcockin trilleri Psyko on yksi elokuvan historian ihailluimmista klassikoista suihkussa tapahtuvan murhakohtauksen taidokkaan kerronnan takia. Alexandre O. Philippen dokumentti 78/52 suuntaa suurennuslasin nimenomaan kolmeminuuttisen suihkukohtauksen estetiikkaan ja anatomiaan, sen leikkaukseen, kuvauksen taktiikkaan ja äänisuunnitteluun. Pohdinta lähtee myös filosofiseen lentoon.

  • Kolumnin artikkelikuva

    Marjo Niemi: Kuinka suojautua taiteelta?

    Kuinka suojautua taiteelta?

    Mikäli taiteesta ei ole löydettävissä yleisesti hyväksyttyjä kasvattavia tai hyvinvointia lisääviä vaikutuksia, se on luokiteltava vaaralliseksi. Koska tällaista seulaa ei vielä laajamittaisesti ole luotu, annan sinulle keinoja pysyä turvassa. Yle Radio 1:n Kultakuume-ohjelman kolumnisti Marjo Niemi neuvoo.

  • Peter Capaldi Tohtorina

    Steven Moffat — mies, joka teki Doctor Whosta aikuisen

    Steven Moffat — mies, joka teki Doctor Whosta aikuisen

    Doctor Who –tieteissarjan modernin version kymmenes tuotantokausi alkoi Yle TV2:lla pääsiäisenä. Kahdessatoista vuodessa sarja on kasvanut värikkäästä lastensarjasta varsin vakavia teemoja käsitteleväksi kansainväliseksi ilmiöksi. KulttuuriCocktailin artikkeli kertoo scifi-sarjan kehityksestä.