Hyppää pääsisältöön

Hannu Lintu: ”Sammumaton on luonnon ylistys”

ylikapellimestari Hannu Lintu
ylikapellimestari Hannu Lintu Kuva: Veikko Kähkönen hannu lintu


Hannu Lintu - suunnittelet usein ohjelmia, joiden teoksia yhdistää jokin teema. Tässä konsertissa punainen lanka ei kuitenkaan ole ihan ilmiselvä. Onko ohjelmassa kuitenkin sellainen?

Kannattaa kuunnella konsertti ensin. En suunnittele ohjelmakokonaisuuksia läheskään aina kovin tietoisesti, ajattelen enemmän värejä tai fiiliksiä. Hyvä ohjelma ei välttämättä ole juuri se, joka näyttää paperilla näpsäkältä. Ja kun ohjelmassa on kantaesitys, niin kuin tänään, en edes voi etukäteen tietää, mitä on tulossa. Joskus keskustelen säveltäjän kanssa ja kysyn, onko hänen tulevassa teoksessaan taustalla vaikkapa jokin kirjallinen ajatus, tai olisiko hänellä kenties jokin idea siitä, mitä hänen teoksensa ohessa soitettaisiin. Toisaalta en halua häiritä säveltäjiä utelemalla yhtenään, mitä he aikovat säveltää.

Nyt kun Fagerlundin teos on valmis, huomaan, että Nielsenin sinfonian energia ja Fagerlundin musiikki kuuluvat osittain samaan maailmaan. Ravelin konsertto on tässä ohjelmassa kahden sammumattoman energian ympäröimä. Mutta ei tämä erityisen mietittyä ole! Veikkaan, että peräkkäin kuultuna teokset asettuvat keskinäiseen balanssiin ja kuulija tuntee itsensä kylläiseksi.


Sebastian Fagerlundilla on huomattavaa kansainvälistäkin nostetta. Mikä tekee Fagerlundista niin varteenotettavan säveltäjän?

Fagerlundille on käymässä samalla tavalla kuin Magnus Lindbergille 30 vuotta sitten: orkesteri alkaa tuntea musiikin omakseen. RSO:n ja säveltäjän välille on syntynyt symbioosi, joka tuottaa toivottavasti säveltäjällekin inspiraatiota. Hän tuntee jo orkesterin vahvuudet ja alkaa ehkä jopa säveltäessään miettiä ihan henkilötasolla, keille hän kirjoittaa.

Sebastianin musiikkia luonnehtii tietynlainen muusikkous. Soittaja ei tarvitse harppia, viivoitinta tai taskulaskinta, vaan hän voi vain heittäytyä musiikkiin. Drifts on Fagerlundin muita viimeaikaisia kappaleita lyhyempi, ja siinä on hieman erilainen dramaturgia. Usein hänen teoksissaan on ollut selkeä nopea-hidas-nopea -rakenne, jossa taustalla nakuttava peruspulssi on sama.

Drifts-kappaleen muoto on jollakin lailla amebamainen: kuulijan saattaa olla vaikea hahmottaa milloin se on hidas ja milloin nopea. Koko kappaleen läpi kulkee toki nytkin sama pulssi, mutta orkestraatio ja motiivitekniikka saavat välillä jotkut jaksot kuulostamaan paljon hitaammilta. Jaksot limittyvät kaleidoskooppimaisesti toisiinsa, niin että lopputuloksena onkin jatkumo, jossa pulssi tuntuu muuttuvan, vaikka se on todellisuudessa sama.

Olen nyt jo tehnyt niin paljon Sebastianin musiikkia, että alan tunnistaa hänellä samanlaisia tempofiksaatioita kuin muissa RSO:n paljon soittamissa nykysäveltäjissä. Aivan kuten vaikkapa Magnus Lindbergillä tai Kaija Saariaholla, Fagerlundilla on oma ominaistemponsa, johon teoksen kaikki tempot liittyvät, ja jotka ovat alkutempon kerrannaisia.

Fagerlundille ominainen orkesterisointi syntyy perinteisin, hyviksi havaituin keinoin vaikka kieli onkin modernia. Teoksessa pohjimmaisena oleva materiaali on hitaammin liikkuvaa, ja mitä ylemmäs mennään, sitä enemmän löytyy nopeasti liikkuvaa tavaraa. Kun pohjalla liikutaan hitaammin, se tuottaa enemmän yläsäveliä ja sointi kantaa sieltä ylöspäin. Esimerkiksi tässä teoksessa kaiken perustana on lähes koko ajan puhdas kvintti. Harmoninen pohja on hyvin soiva ja se muu materiaali siinä päällä on ikään kuin kuorrutusta. Ajatus ei itse asiassa ole moderni vaan jo myöhäisromantiikan ajalta peräisin.


Maurice Ravel puhui Mozartin vaikutuksesta G-duurikonserttoonsa. Millä tavalla se näkyy?

Ravel kyllä puhui nimenomaan Mozartin klarinettikvinteton hitaasta osasta oman pianokonserttonsa hitaan osan esikuvana. Yhteys ei ole kovin ilmeinen, mutta se näyttäytyy tavassa, jolla soittimet tulevat sisään, tai jolla pääteeman on koristeltu kertauksessaan. Ravel on lainannut Mozartilta orkestraatioon ja soitinnukseen liittyviä väriajatuksia. Itse hän sanoi haluavansa säveltää pianokonserton, joka on Mozartin ja Saint-Saënsin tyyppinen, nämä säveltäjät kun ”eivät ole niin syvällisiä”! Ainoastaan ranskalainen voi mainita Mozartin ja Saint-Saënsin samassa lauseessa, ja samalla täysin olla huomaamatta Mozartin pianokonserttojen syvällisyyttä.

Ravelin musiikin elementit, baskilainen tausta, klassinen ranskalainen traditio ja jazz-vaikutteet ovat orgaanisella tavalla sulassa sovussa keskenään. Pianokonserton ensimmäisen osan sivuteema voisi olla Gershwiniä. Ravelia kiehtoi jazz ja hän käytti tilaisuutta hyväkseen tietäessään, että kappale oli menossa Amerikan markkinoille. Konserton tikuttavasta materiaalista, jossa piano sulautuu osaksi orkesteria, tulee taas mieleen Petrushka: mekaanisuudessaan ne ovat sukulaiskappaleita. Klassisuuteen puolestaan viittaa vaikkapa finaalin lyhyys: se on yhtä pitkä kuin esimerkiksi Haydnin sinfonioiden muutaman minuutin mittaiset finaalit.

Ravel halusi antaa G-duurikonsertolleen nimen divertissement ja tiettyä miellyttämisen tarvettahan siinä on havaittavissa. Ravelin konsertto on höyhenenkevyt. Hän sävelsi molempia konserttojaan yhtä aikaa, ne olivat molemmat rinnakkain siinä työpöydällä. Olisiko käynyt niin, että vasemman käden konserttoon loiskahti enemmän siitä graviteettipurkista kuin tähän konserttoon?


Kuten tunnettua, Stravinsky kutsui Ravelia sveitsiläiseksi kellosepäksi. Tekikö hän siinä vääryyttä Ravelin säveltäjänluonteelle?

Henkilönä Ravel saattoi sellainen ollakin. Ehkä Stravinsky viittasi ylihuoliteltuun, hillittyyn ja kelloja ja mekaanisia esineitä rakastavaan henkilöön enemmänkin kuin musiikkiin. On Ravelin musiikissakin parhaimmillaan tiettyä tarkkuutta siinä mielessä, että ne ovat viimeiseen asti harkittuja ja mietittyjä. Ravelin parhaiten orkestroiduissa teoksissa, kuten Tombeau de Couperinissa, Hanhiemossa tai Dafniksessa jokaisen äänen paikka on mietitty, mitään ei roiskita ja sointivärit on sekoitettu tarkkaan. Ehkä Stravinsky koki jopa kateutta Ravelin itsekurista ja tyylillisestä johdonmukaisuudesta, mihin taas Stravinsky ei oikein tuntunut pystyvän.


Millainen on suhteesi Nielsenin sinfonioihin?

Aikanaan olin Helsingborgissa ylikapellimestarina, ja sehän on Nielsen-seutua. Nielsen toimi Göteborgissa Sinfonikoissa viulistina ja Kööpenhaminakin on lähellä, joten Nielseniä pidetään siellä lähes omana poikana. Johdin silloin paljon kolmatta, neljättä ja viidettä sinfoniaa. Muita en ole esittänyt. Kahdesta ensimmäisestä pidän kovasti mutta kuudes on minulle vielä arvoitus: se on niin läpivalaistu ja ankara kappale, että siihen tarttuminen vähän pelottaa. Neljäs sinfonia on suosikkini, ja sitä olen viimeksi johtanut mm. Tokiossa, Moskovassa.

Neljännessä sinfoniassa minua viehättää sen hillitön energia ja toisaalta muoto, jonka kanssa energia on tasapainossa. Jo vuoden 1914 paikkeilla hänellä oli mielessään yksiosainen sinfonia, eli samaan aikaan kuin Sibeliuskin pohdiskeli aihetta, vaikka Sibelius kirjoitti seitsemännen sinfoniansa lopulta vasta 20-luvulla. Nielsenin yksiosaisuus on kuitenkin erilaista. Se muistuttaa Sibeliuksen viidennen sinfonian ideaa. Osilla ei ole nimiä eikä numeroita, vaikka on selvää, milloin ne alkavat ja loppuvat. Nielsenin yksiosaisuuden idea assosioituu enemmän menneisyyteen kuin siihen, mitä Sibeliuksen konsepti edustaa. Nielsen ihaili Lisztin h-mollisonaattia, jonka vaikutteet puolestaan ovat myöhäisessä Beethovenissa. Toinen esikuva hänelle oli Schönbergin ensimmäinen kamarisinfonia. joka myös on yksiosainen, mutta jakaantuu tunnistettaviin jaksoihin.
.
Minua kiehtoo Nielsenissä myös hänen tapansa käsitellä sävellajeja. Ne seuraavat toistaan välillä todella oudosti, mutta samalla erittäin harkitusti ja punnitusti. Modulaatiot ja tiettyihin pääsävellajeihin saapumiset aiheuttavat melkein fyysisiä reaktioita. Nielsen oli tietoinen siitä, että tavallinen kuulija, joka ei yleensä osaa analysoida tai antaa asioille nimiä, voi kuitenkin kokea ja tunnistaa harmoniset prosessit. Hän pelaa todella taitavasti kuulijan odotusten kanssa, aiheuttaa heille shokkeja. Suuriin huipennuksiin saapumisessa ja niiden valmistelussa Nielsen on mielestäni nerokas, yksi parhaista.

Kahden patarummun taistelu on tässä teoksessa aivan ainutlaatuinen instrumentointiajatus. Se ei ole mikään kiva stereofoninen efekti, vaan todella silkkaa väkivaltaa, yksi sinfoniakirjallisuuden aggressiivisimpia kohtia. Tätä aggressiivisuutta ei kannata peitellä, vaikka nuo kohdat pitää tietenkin soittaa soinnikkaasti ja hyvin.

Tunnen tiettyä läheisyyttä Nielsenin persoonan kanssa. Hänhän oli tunnetusti vähän kiukkuinen ja kärsimätön eikä kestänyt hitautta, mutta oli samalla kuitenkin aika huumoritajuinen. Olen nähnyt hänestä nuoruudenkuvia, joissa hän ilmeilee ja pelleilee. Eräässä kuuluisassa lapsuudenkuvassa hän esiintyy vakavana armeijan univormussa, kornetti kädessä. Kornetti on melkein yhtä iso kuin poikakin. Häntä käy jotenkin sääliksi, mutta samalla kertaa hänen määrätietoisuutensa tekee vaikutuksen. Kun aina välillä tulee mietittyä, onko säveltäjän luonteen ja hänen musiikkinsa välillä mitään yhteyttä, Nielsenin tapauksessa näin tuntuisi olevan.


Mitä Nielsen mielestäsi tarkoittaa ”sammumattomalla”?

Monet ajattelevat ’sammumattoman’ tarkoittavan sitä, että sinfoniassa ei pysähdytä, syöksytään jatkuvasti eteenpäin. Näinhän toki tapahtuukin, mutta se ei kuitenkaan ole tässä se sammumaton, vaan ”Sammumaton” on luonnon ylistys, kaiken sen, mikä on uusiutuvaa. Vaikka maailmassa tapahtuisi mitä, aina jostakin alkaa kasvaa jotakin uutta, jostakin alkaa vesi pulputa.

Suomalaisia tuppaa hymyilyttämään se, että tanskalainen kuvailee luontoa, sillä eihän meidän mielestämme Tanskassa mitään luontoa ole, vähän tasamaata, ruohotupsuja ja joku puro jossakin. Ajattelemme, että vain me ymmärrämme alkukantaisen luonnon ja ihmisyyden suhdetta. Sibeliuksen luontokäsitys on meille niin pyhä ja niin pelottavan syvä. Mutta kaikilla on oma luontonsa: sitä on niin Beethovenin Pastoraalisinfoniassa kuin Straussin Alppisinfoniassakin, ja se Alpeilla ammuva lehmä on ihan yhtä syvällinen luontokappale kuin suomalainen ikihonka jossakin Karjalan perukoilla.

Nielsen vietti nuoruudessaan paljon aikaa Fynin saarella ja koki läheltä tuulen, sateen ja maasta ponnistavat kasvit. Hän näki musiikin tuon uusiutumisen symboliksi ja teki sinfoniastaan elämän manifestin. Se symboliikka, mitä ”Sammumaton” edustaa, on minulle tärkeämpää kuin se, että tämä kappale ei tunnu musiikillisestikaan sammuvan.

haastattelu Lotta Emanuelsson

  • avoin toimi, rso orkesteri

    Alttoviulun varaäänenjohtaja

    Radion sinfoniaorkesteri hakee alttoviulun varaäänenjohtajaa

    Koesoitto pidetään Helsingin Musiikkitalossa 11.–12.9.2017. Hakuaika tehtävään päättyy 9.8.2017 klo 15.00 Suomen aikaa.

  • ylikapellimestari Hannu Lintu

    Hannu Lintu: ”Alppisinfonia ei ole mikään matkailumainos”

    Hannu Lintu kertoo 24.5. konsertin ohjelmasta

    Straussin Alppisinfonia on ylikapellimestari Hannu Linnun mukaan toki luontoa kuvailevaa musiikkia, mutta "teoksen taustalla on myös vaikuttava henkinen sisältö." Lue, mitä muuta Lintu kertoo kevätkauden päätöskonsertin ohjelmasta Lotta Emanuelssonin haastattelussa.

  • ylikapellimestari Hannu Lintu

    Hannu Lintu johtaa Straussin Alppisinfonian RSO:n kevätkauden päätöskonsertissa

    RSO:n solistina 24.5. esiintyy pianisti Jan Lisiecki.

    RSO:n kevätkausi päättyy 24.5. Richard Straussin suurorkesterille säveltämään Alppisinfoniaan, jonka kokoonpanossa on mm. valtava määrä vaskisoittimia ja urut. Ylikapellimestari Hannu Linnun johdolla konsertissa kuullaan myös Aarre Merikannon orkesteriteos Pan ja Mozartin pianokonsertto nro 9, jonka solistina soittaa jo 15-vuotiaana Deutsche Grammophonille levyttänyt Jan Lisiecki.

  • Sakari Oramo

    Kunniakapellimestari Sakari Oramo johtaa RSO:a 19.5.

    Schullerin pasuunateoksen solistina soittaa Darren Acosta.

    RSO esiintyy kunniakapellimestarinsa Sakari Oramon johdolla Musiikkitalossa 19.5. Ennakkotiedoista poiketen ohjelmasta jää pois Jukka Tiensuun pasuunakonsertto, jonka sijasta kuullaan Gunther Schullerin pasuunateos Eine Kleine Posaunenmusik. Solistina teoksessa soittaa RSO:n soolopasunisti Darren Acosta. Lisäksi ohjelmassa on Anders Hillborgin Beast sampler sekä Edward Elgarin toinen sinfonia.