Hyppää pääsisältöön

Valokuvan voimaa ma klo 21

Kommentit

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos siskokset -ootte rohkeita. Se, mitä ja miten puhuitte, oli ylistys Jussille. Minäkin ja monet ovat menettäneet jonkun.

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos! Upea ohjelma upeista rohkeista ihmisistä. Pysäytti, kosketti jotain jossain syvällä. Uskaltaisinpa minäkin. Voisiko tätä käyttää alle kouluikäisten kanssa? Miten, jos voi?

Lähettänyt käyttäjä

Voi kuinka ihanan työn olette tehneet- herkän, kauniin ja voimaannuttavan. Erilaisesta näkökulmasta tarkastella asioita.
Jäin koukkuun heti ja odottelen kovasti jatkoa... terveiset Maijalta.

Lähettänyt käyttäjä

Nousi voimakkaasti halu kohdata omat isosiskot uudella tavalla. Elin kuusilapsisessa perheessä kolmanneksi nuorimmaisena. Jostain syystä isosiskot jäivät kovin kaukaiseksi, elivät ihan omaa elämäänsä...Asia on vaivannut minua vuosikymmenet. Siskojen yhteys olisi ihana kokea.. Ehkä voimaannuttavasta valokuvasta olisi apua...

Lähettänyt käyttäjä

Koskettava ja antoisa päivä Voimauttavan valokuvan parissa: ensin seminaari, sitten taidenäyttely ja päivän päätteeksi TV-ohjelma, joka sai liikuttumaaan ilon ja surun kyyneliin. Kiitos Miina ja rohkeat siskokset ohjelmassa!

Lähettänyt käyttäjä

Herkällä tavalla vavahduttavaa ja Yleltä ihan ykkösohjelma. Niin elämän värejä ja tunnelmia täynnä. Ohjelma jota todella odotan kiitollisena.

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos ihan mielettömän upeasta ja koskettavasta ohjelmasta! Itkin ja nauroin sitä katsellessani ja pohdin moniongelmaisena alkoholistina 10 vuotta sitten kuollutta isääni, joka pakotti minua lapsena kuviin. Isä otti hienoja kuvia, mutta ne olivat hänen kuviaan. Mietin, millaisia kuvia isä olisi saanut, jos olisi vaan kuvannut minua tai antanut minun kertoa, millaisia kuvia haluaisin itsestäni ottaa. Kurjin kuvausmuisto on kun olen seisonut pakkasessa vanhan aitan oven edessä ikuisuuden isän säätäessä kameraa ja itkenyt kiukusta, kun en voi sanoa isälle mitään ja haluaisin vaan tilanteesta pois. Kuvassa oli kaunis aitan ovi ja tukahduttavassa kiukussa kihisevä varhaispuberteettinen tytär. Ja minä muistan voimattomuuden tunteen. Pitäisi kaivaa se kuva jostain esiin...
Jään odottamaan seuraavia osia - kyllä ihmiset ovat kauniita ja rohkeita - ja rakastavia!

Lähettänyt käyttäjä

Hei kiitos palautteista upeat ihmiset! Meille ohjelman tekijöille on todella tärkeää, että sama arvostava katsomisen tapa, kuin voimauttavassa valokuvassa on ideana - on myös se, joilla itsensä likoon laittaneita perheitä katsotaan. He ovat jättäneet hyviä jälkiä meihin. Ottakaa vapaasti vaikutteita - juttu on ihan yksinkertainen, mutta vaikea: laittaa syrjään omat tarpeet, odotukset ja kaipaukset siitä, miten itse haluaisi tulla nähdyksi - ja antaa oma ehdoton, hyväksyvä katse sille, mikä on kohtaamalleni ihmiselle tärkeää - riippumatta ymmärränkö sitä itse. Iso juttu on se, miten voi hyväksyä nekin asiat, jotka ovat hänelle tärkeitä, mutta itselleni haavoittavia. Vaatii emotionaalista työtä, mutta toimii aina: voi olla, että ensimmäistä kertaa hän kokee, ettei mukana ole rivien väliin piilotettua vaatimusta tai syytöstä. Voi olla, että saan myös itse jotain siitä, mitä pohjimmiltani kaipasin. Ja tätähän voi opetella, ja siihen saa myös ohjausta....:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/01/03/voimauttavan-valokuvan-menetelma-nahda-toisin

Lähettänyt käyttäjä

Pieni ihana tapa kokeilla merkityksellisten valokuvien voimaa - on osallistua viikottain siemekuvaketjuun.

Laitan siemeneksi oman merkityksellisen kuvan ja siihen liittyvän tarinan - ja pyydän teitä kaikkia lähettämään mukaan omat, merkitykselliset kuvatarinanne. Ensimmäinen teema on: lapsuuskuva, jossa tunnistat itsessäsi jotain sellaista omaa ydintäsi, joka on sinussa edelleen olemassa.

Kas täältä voi nähdä liikuttavia, hienoja lapsuuskuvia ja ladata oman tarinasi:
http://yle.fi/aihe/valokuvan-voimaa/.

Ekan viikon kolumnin aiheena on omakuvan hyväksyminen:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/01/03/kolumni-1-katsoa-itsea-silmiin-haasteellinen-omakuva

Lähettänyt käyttäjä

Olipa upea ohjelma valokuvin varmistetusta lapsuuden maisemastanne joka on myös minun kotimaisema. Kuoppala, Lehtopirtti ja Rasi ovat tuttuakin tutumpia ja minä olen asunut ikäni (yli 60 v) tässä Rantakylän tiehaaran tuntumassa. Mutta teitä valokuvaavia sisaruksia ja äitiänne en muista koskaan nähneeni. Vaan hienoa se että lapsuutenne selkoset jäivät kauniina muistoina mieleenne ja näitte vaivaa ja kävitte vielä myöhemmin nämä valokuvaamassa.

Lähettänyt käyttäjä

Minä olen lapsuuteni jälkeen jähmettynyt kuvissa, koska olin aina yhtä pettynyt siihen mitä näin. Isä ei pitänyt minua omanaan koskaan, olen sitä kyllä. Siksikö olen kokenut olevani ruma vaikka en sitä oikeasti kuulemma ole. Kun isäni sairastui skitsofreniaan ja oli sairaalloisen mustasukkainen, minä sain monenlaisia rumia lisänimiä jota hän vihoissaan syyti päälleni, mutta ei koskenut minuun. Olin alle kouluikäinen kun asia kulminoitui vaikka jo synnytyslaitokselta alkoi mollaamiseni. Äitini ei sanojensa mukaan uskaltanut puolustaa tai lohduttaa, itkin iltaisin peiton alla. En voi edelleenkään oikeilla sanoilla kirjoittaa ettei tarinaa tunnisteta. Saattaa olla että tunnistetaan jo tästä. Olen jo yli 50 ja elän elämäni onnellisinta aikaa. Ostin tyttärelleni kirjan maailman kaunein tyttö, sillä olen halunnut kertoa hänelle miten paljon häntä ihailen. Kun oikeiden ihmisten kanssa keskustelee ei tunnekaan olevansa ainoa ja omat raskailta tuntuneet asiat tuntuvat kevyemmiltä. Jokaisella on elämässään vaikeita aikoja ja asioita, hyvältä tuntuu se että joku kuuntelee, on läsnä ja ottaa sinut totena. Raskaita ovat ihmiset jotka kilpailevat kokemuksillaan, tai vähättelevän kokemaasi. Ei henkilökohtaista kokemusta voi kilpailuttaa tai laittaa mihinkään järjestykseen. Mitä nyt tahdon sanoa. Juuri kuuntelin että on opittava kuuntelemaan, niin se on minunkin laitani, oppia kuuntelemaan ja katselemaan.

Niin - jokaisen ihmisen elämässä on menetystä ja kipua. Ne eivät ole yhteismitallisia, eikä voi sanoa, että toisen suru on toista suurempi. Hienoa, että olet voinut katkaista omassa perheessäsi mitätöimisen sukupolviketjun! Se on todella suuri asia. Annat lapsellesi jotain sellaista, mitä et ole itse lapsena saanut.

Aika hienoja myös nämä tarinat, joissa omat lapsuusmaisemat sijoittuvat Ninnin ja Tiinan tarinan Pohjois-Karjalaan. Kannustakaa kaikki tätä hienoa perhettä - tutut ja tuntemattomat! On iso asia jakaa omaa tarinaa ulkopuolisten kanssa - vaikka sarjassa näemmekin vain pienen osan koko valokuvaprosessista, joka nyt on kestänyt jo lähes vuoden.

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos Ninni ja Tiina .Pohdiskelunne ja ajatukset aivan kuin minun kirjaa olisi lukenut. Itkin koko ohjelman ajan ja ajattelin että olisiko näillä keinoin mahdollisuus saada sisaruussuhteet eheäksi.Nyt ymmärrän sinua Ninni paljon paremmin.Olette tehneet upean ohjelman SYDÄMELLÄ

Ihanasti kannustatte näitä hienoja perheitä, jotka antavat meille palasen jotain itselleen merkityksellistä ja korjaavaa! Tänään Eeron ja Kertun jakso vie meidät aivan uudenlaisten kuvien äärelle - ihan yhtä vaikuttavassa, mutta ihan erilaisessa tarinassa!

Lähettänyt käyttäjä

Aivan upea sarja tämä, erillään kasvaneen siskoni kanssa meinattiin hakea mukaan, mutta emme vielä olleet valmiita. Kauniita, koskettavia, lujia tarinoita on varmasti luvassa lisää. Omakin prosessi etenee tämän myötä. Kiitos kaikille tekijöille!

Lähettänyt käyttäjä

Kerrankin reality-sarja, jossa paneudutaan ihmisyyteen ja todella merkityksellisiin asioihin. Erikoista tv-ohjelmaa tämän ajan enemmälti vain hömpän seassa. Odotan kiinnostuksella jatkoa! Kiitos kaikille mukana olleille!

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos Eerolle ja Kertulle koskettavasta tarinasta ja kauniista kuvista! Jäin miettimään miksi äiti ei kuvannut poikaansa. Olen ymmärtänyt, että Miinan voimauttavan valokuvauksen ideana on tasavertainen vuorovaikutus, joka toteutuu mm. siten että molemmat kuvaavat toisiaan. Molemmat osapuolet ovat sekä kuvaajan että kuvattavan roolissa.

Lähettänyt käyttäjä

Hieno sarja. Kiitos jo näissä kahdessa jaksossa esiintyville henkilöille, olette rohkeita. Miinan ohjaus on sanoinkuvaamattoman läsnäolevaa. Arvokasta työtä. Sarjan jaksojen teko on vienyt varmasti paljon aikaa, mutta tuotos on sen mukainen. Lisää tällaista! Kiitos myös hyvistä kommenteistasi Miina keskustelussa.

Olet ihan oikeassa - parikuvaamisessa kokeillaan molempia rooleja - olla toisen arvostavana peilinä ja lisäksi olla itse haavoittuvana ja tarvitsevana toisen päähenkilönä. Kerttukin kuvasi poikaansa ja näistä kuvista tuli tärkeitä Eeron omalle prosessille, jossa hän tutki omaa katsomisen tapaansa ja sitä, miten hän näyttäytyy toisille. Erityisesti Kertulle tämä oli eniten iloa tuova osa koko prosessissa. Huomenna nämä Eeron ja Kertun omat kuvadialogit ja -harjoitukset tulevat näkyviin heidän Valokuvan voimaa -sivulleen. Ohjelmassa on yksinkertaisuuden takia pitäydytty vain joihinkin teemoihin, oikeasti huomattavan monipolvisessa ja lähes vuoden kestäneessä prosessissa.

Lähettänyt käyttäjä

Vuorovaikutustaidot ovat saaneet vammoja sukupolvien ketjussa. Ne näkyvät myös omassa elämässäni. Hienoa, että näin television keinoin tuodaan esille uusia mahdollisuuksia ihmisenä olemiseen. Voi havahtua, jotta onkin mahdollisuus valita erilainen näkökulma. Kiitos Miinalle ja kaikille ohjelmaan osallistuneille. Upeaa. Tulen lauantain luennolle Taidemuseoon.

Niin - ajattelisin, että voi tapahtua kurjistavia ketjuja ja korjaavia ketjuja. Ihmisten välillä tapahtuu peilaamista - jos joku perheessä alkaa katsoa ja kohdata kohdata toisia eri tavalla, se väistamatta vaikuttaa koko perheen dynamiikkaan - eikä mikään ole ihan samalla tavalla enää. Parhaimmillaan tällaisella prosessilla voidaan rakentaa niitä korjaavia, hyviä kierteitä, jotka jättävät hyviä jälkiä mukana oleviin ihmisiin ja moniin ympärillä.

by Miina Savolainen 11:39 PM
Comment

Kyllä on upeasti toteutettu sarja valokuvan voimasta. Eeron ja Kertun tarina yllätti lopussa. Omissa kuvausprojekteissani roolivaatteet eivät ole olleet käytössä, mutta Kertun heittäyminen eri rooleihin avasi silmäni. Ehkäpä jatkossa myös minun projekteissani ovat roolivaatteet mukana. Ainakin tarjoan sellaista mahdollisuutta.

Kameratyöskentely Eeron ja Kertun tarinassa oli upean hienovaraista. Katsoja pääsi lähelle, mutta silti annettiin päähenkilöillekin tilaa prosessoida myös kameran ulottumattomissa.

Odotan innoilla seuraavia osia!

Niin - joskus tekee hyvää astua ulos totutuista rooleista. Se voi auttaa katsomaan asioita ulos omasta sabluunasta. Sana "rooli" ehkä meidän kielessä kalskahtaa epäaidolta, mutta sen kautta voi myös itsestä tulla esiin jotain sellaista, jota ei arkiminän kautta uskalla näyttää tai edes itse tunnista. Kerttu itse kertoo: "Kun laittoi rooliasun päälle, siirtyi kauemmas omasta minästä. Nämä kuvat ovat kuin unia – eri kulttuurit ja aikakaudet sekoittuvat." Äidin ja pojan vuoropuheluun voi käydä tutustumassa täältä: http://www.yle.fi/aihe/artikkeli/2013/12/08/eero-ja-kerttu-aiti-saa-lapsensa-takaisin

Lähettänyt käyttäjä

Katsoin juuri ensimmäisen jakson. Satuin kuulemaan radiosta tekijän haastattelun ja se herätti omakohtaisen muiston, jonka vuoksi halusin ohjelmaa katsoa: Äiti, minä ja kaksi veljistäni katsoimme kodin vanhaa albumia varmaankin joskus joulun aikaan kotivisiitillä. Minäkin olin silloin jo lähemmäs nelikymppinen ja veljet vielä vanhempia. Naureskelimme pihalla otetulle hiihtokuvalle, jossa nuorempi Jarmo-veli hymyilee aurinkoisesti. Vieressä vuoden vanhemman Pekan vakava katse on nauliutunut Jarmon monoihin. Pekalla on jalassaan huopatossut ja rotanloukkusiteet ovat auki. Tilanne oli tietetysti kuvausta varten lavastettu, sillä eihän Pekka olisi voinut hiihtää sellaisessa varustuksessa. Silloin oli ollut varaa hankkia tälle veljesparille vain yhdet monot. Naureskelimme kunnes huomasimme Pekan silmissä kyyneleet. Olinhan sen aikaisemminkin jo tajunnut, että perheen köyhyys oli monesti kipeä asia. Usein nämä isot veljet ja siskot joutuivat luopumaan omastaan ja joutuivat myös kantamaan sellaista vastuuta, joka sen ikäiselle lapselle ja nuorelle ei olisi kuulunut. Mutta takaisin ohjelmaan. Se oli upeasti toteutettu. Siinä kunnioitetaan ihmisiä ja heidän kokemuksiaan, eikä sorruttu sentimentaalisuuteen. Kosketti aidosti. Hyvä Yle, tekijät ja mukaan rohjenneet elämänsä jakajat.

Hieno tarina monoista ja kyyneleistä! Se sopii sinänsä hienosti tämän päivän Franzin ja Kimin jaksoon, jossa veljekset opettelevat pehmeämpää ja arvostavampaa kohtaamisen ja puhumisen tapaa - vanha naljaileva ja herjaa heittävä tyyli ei ollutkaan kaikkien mielestä hauskaa, vaan se sulki pikkuveljen pois isän ja isoveljen kimpasta. Koskaan ei voi tietää, onko omasta mielestä hauska juttu toiselle loukkaava. Edellisen veljestarinan monot ei olleetkaan hullunkuriset, vaan ne kertoivat siitä, ettei joku lapsi saa koskaan mitään uutta ja hienoa. Siinähän ei ole mitään hauskaa...

Lähettänyt käyttäjä

Ihana ohjelma kaikkinensa ja jotenkin hyvin koskettava tänään. Iloitsen näiden jokaisen miehen eheyttävästä kokemuksesta. Pimeyttä ei jatku ikuisesti, vaan sitä seuraa väistämätyä uusi aamu. Tuo Aito läheisyys ja nähdyksituleminen tuntuvat tänään sanoin kuvaamattoman koskettavilta!

On liikuttavaa nähdä näiden miesten aidosti, herkästi ja todesti - kohtaavan omaa elämänhistoriaa, jota ei ole voinut itse valita. Aikuisena he valitsevat, miten katsovat nuorta itseään. Hellästi - ymmärtäväisesti, korjaavasti!

Franz puhuu hienosti juuri läheisyydestä veljesten sivulla nähtävässä kuvavuoropuhelussa: "Koskettavimpia hetkiä oli Espanjassa isän ja Kimin kanssa otetut yhteiset kuvat. Niissä aisti sen halun ja jännitteen välisen ristiriidan, että me halutaan olla siinä, mutta kaikilla on vähäsen se tunne, että ”tämä ei ole tuttua eikä normaalia”, se pehmeä oleminen. Faija otti huomioon paljon enemmän. Se nuori faija teki mitä lystäsi. Vastuuta on tullut lisää. Sain tutustua häneen uudella tavalla."

Lähettänyt käyttäjä

Voimauttava valokuvaaminen on todella hieno menetelmä ja Miina osaa tehdä työtään todella todella hienosti ja aivan ihanalla lämmöllä ja tunnetaidolla ja myös luennoida siitä niin hienosti, erittäin karismaattisesti, lämpimästi ja mielenkiintoisesti (kuulin kerran hänen luentonsa koskien voimauttavaa valokuvausta ja olin erittäin vaikuttunut siitä mistä ja millä tavoin hän luennoi).

Lähettänyt käyttäjä

Valokuvaamisen psykologian pohtiminen on mukavaa puuhaa, mutta sen kutsuminen menetelmäksi tai tekniikaksi saa sen vaikuttamaan psykiatrialta, mitä se ei ole. Tässähän ei ole kyse hoitomuodosta, vaan harrastuksesta. Tällainen kriittinen näkökulma tähän väliin.

Hei, kyllä kyseessä on myös ammatillinen, hoidollinen menetelmä, jolla on oma eettinen ja dialoginen viitekehyksensä, ja jonka soveltamiseen tarvitsee koulutuksen. Sitä käytetään laajasti sosiaali-, terveys- ja opetusaloilla, myös psykiatriassa. Valokuvan voimaa -sarjassa voimauttavan valokuvan menetelmää on käytetty perheiden omaehtoisen identiteettityön välineenä. Tosin hekin ovat saaneet siihen paljon ohjausta ja tukea, joka ei näy jaksossa - siinä mukana vain kapea siivu koko prosessista. Kas täältä saat halutessasi taustaa menetelmästä:http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/12/08/valokuvan-voimaa-sarja sekä www.voimauttavavalokuva.net. Tervetuloa myös seuraamaan Vantaan taidemuseon Maailman ihanin tyttö ja Valokuvan voimaa -näyttelyiden oheisohjelmaa. Seuraava, ammatillinen seminaaripäivä, jossa menetelmään voi tulla tutustumaan, on tarjolla ma 31.3. (Vapaa pääsy). La 8.3. myös Susanna Haaviston Maailman ihanin tyttö – Valokuva soi -musiikkiteoksen konsertti sekä opastuskierros näyttelyihin.

Lähettänyt käyttäjä

Tämä on niin ihana ohjelma! Olen liikuttunut joka kerta ja saanut paljon ajattelemisen aihetta. Tuleehan tälle jatkoa? Hyvä, elämänmakuinen ohjelma, joka lisää ihmisten hyvinvointia.

Lähettänyt käyttäjä

Olen vaikuttunut, kuinka upeita avoimia ihmisiä olette saaneet mukaan. Etenkin Roosan herkkyys sai sydämen sulamaan. Ja Miina, teet upeaa työtä!

Lähettänyt käyttäjä

Ihana ohjelma tytöistä Miina! Uskon ,että avullasi tytöt oikeasti oppivat vihdoin kohtaamaan toisensa tasavertaisina ja rakkaina toisilleen! Kultainen kiitos!

Lähettänyt käyttäjä

Ohjelma on hyvä ja myös menetelmä varmasti. Minä ahdistuin, koska nurkassa pölyttyy valokuvalaatikko- kuvia eroon johtaneesta 30 vuotta pitkästä liitosta.Siis melkein koko elämästä. En uskalla avata laatikkoa.

Liikuttavaa siskojen jaksossa oli kummankin vilpitön kaipuu saada toisen hyväksyvää ja rakastavaa katsetta. Suuri erilaisuus reagointitavoissa kuitenkin oli johtanut loukkaantumisiin ja molempien kokemukseen siitä, että sisko katsoo kritisoiden. Valokuvaprosessin idea oli vain palauttaa turvallisuutta, kokemusta hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta omana itsenä sekä kykyä tulkita toista irti omista tarpeista, enemmän sen toisen omilla ehdoilla. On tärkeää, ettei kukaan koe olevansa syytettynä menneistä tapahtumista. Kohtaamisen idea on luopua tällaisesta hyvittämisen periaatteesta ja vaan antaa sille toiselle sellainen kokemus nähdyksi tulemisesta, kuin hän kaipaa. Tässä taidettiin astua aika iso askel. Roosa teki valtavan tunnetyön laittaessaan oman haavoittuvuutensa syrjään ja kannattelemalla isosiskoa, jotta "ei tekisi tälle mitään harmia". Roosan vilpittömyys sai Vilman kokemaan itsensä turvalliseksi, jolloin Roosa lopulta sai juuri niitä asioita siskoltaan, joita kaipasi. Mutta hän ei olisi saanut niitä melko varmasti vaatimalla vanhaan malliin. Taka-ajatus tällä kaikella näkemällämme tietysti on, että me kaikki kanssakatsojat voisimme saada tästä jotain omiin perheisiimme. Kollektiivista suomalaisen yhteiskunnan tunnetaitojen parantamista...:)

Railikyllikille: Ymmärrän ihan täysin, mitä tarkoitat! Ne valokuvat tuovat sen kaiken niin voimakkaasti sinulle takaisin. Eletyn onnen ja viattoman, rakastavan toiveikkuuden, menetykset, surun ja etääntymisen kivun. Silti varmasti joskus vielä voisi olla tärkeää ja korjaavaa palata niihin ja myös joku muu perheenjäsen saattaa kaivata ja tarvita niitä omaan surutyöhönsä. Saat rauhassa odottaa, kunnes tunnet olevasi siihen valmis. Jos yksin se tuntuu liian isolta avaukselta, voi laatikon kanssa tulla myös työpajaan, jossa saa toisten arvostavat ja lohdulliset peilit jakamaan omaa kärsimystä ja iloa - sekä löytämään kipeiden asioiden välille ilmaa ja toisin katsomista.

Lähettänyt käyttäjä

Taas upea jakso takana. Miten paljon jääkään jakamatta tunteita kun ihmiset eivät puhu kanssaihmisille ja läheisille mieltä painavista asioista. Puhumattomuudesta seuraa niin herkästi perheen sisälläkin välien rikkoutumista, katkeruutta ja väärinymmärrystä.

Lähettänyt käyttäjä

Kiitos tuosta isän ja tyttären suhdetta käsittelevästä jaksosta tekijöille ja jaksossa esiintyville ihmisille. Sain monta oivallusta liittyen omiin lapsuudenperheen ihmissuhteisiin liittyen. Olen jaksossa esiintyneen Johannan ikäinen ja oma isäni kuoli jo kymmenisen vuotta sitten. Vaikka ongelmat eivätkä ihmiset olleet samanlaisia, oli opettavaa ja mielenkiintoista ja koskettavaa katsoa ulkopuolelta tilanteita ja kohtauksia ja samalla niihin pystyi samaistumaan. Sain tavallaan täysin vieraiden ihmisten kautta mietittyä omaa isäsuhdetta ja isää. Ymmärsin ehkä jotain muistakin läheisistä suhteista. Tälläinen jakaminen tuntui tosi arvokkalta. Kiitos!

Lähettänyt käyttäjä

Ohjelmassa oleva lapsuudenystävä Erkki Saastamoinen on isäpuoleni ja toivoo Hannun ottavan yhteyttä häneen. Yhteystiedot saa mnulta kirsi.bergstrom@gmail.com

Lähettänyt käyttäjä

Tämä sarja on ollut itselleni monella tavalla merkittävä. Olen jaksojen jälkeen miettinyt paljon suhteita lapsiini ja omiin muihin sukulaisiini. Tänään sain lisäksi täysin yllättäen fb-viestin serkultani, jota olen tavannut viimeksi noin 50 vuotta sitten aivan pikkutyttönä! Hän halusi olla yhetydessä sukulaisiinsa. Puhuimme vanhasta valokuvasta, jossa oli kolme serkusta, minä, hän ja kolmas samanikäinen serkkumme, kaikki tyttöjä noin vuoden ikäisinä vierekkäin rattaissa istumassa. Mietin,mitä perheillemme mahtoikaan tapahtua, että välit tämän serkun perheeseen katkesivat täysin. Vanhempani ovat kuolleet, joten heidän kanssaan en asiaa pääse enää puhumaan. Toivottavasti pääsen nyt asiaa tämän serkun kanssa selvittämään jos vaan rohkeus meillä molemmilla riittää. Kiitos sarjasta!

Lähettänyt käyttäjä

Uskomaton kokemus käydä ensiksikin jo kolme kertaa näyttelyssä Myyrmäessä saati seurata Teemalla tämä huikea tv-sarja ! Lämpimät kiitokset ohjelmaan osallistuneille rohkeudesta esiintyä estotta omilla kasvoillaan! KIITOS MIINALLE!

Lähettänyt käyttäjä

sana, koskettava, sai uuden merkityksen. ei "realitya", vaan realitya. lohdullista nähdä muidenkin olevan samankaltaisissa tilanteissa - selviytyen ja lähentyen.

tästä tuli kipinä oman prosessini aloittamiseen.

kiitos.

Sivut