Annika Idström ehti tehdä uraa ohjaajana, valokuvaajana ja toiminnanjohtajana ennen kuin hän päätyi kirjailijaksi. Mutta kun ovi oli avattu, ei paluuta enää ollut. "Huomasin, että tää on nyt se työ, joka multa sujuu." Aiempia töitään hän ei tuntenut osaavansa.

Annika Idström kuvailee päätymistään kirjalliselle uralle "kuin olisi tullut kotiin". Vaikka uusi ura vaikutti vaikealta, tuntui kirjoitustyö myös valtavan luontevalta. Idströmillä ei ollut aiempaa kokemusta proosasta, mutta kirjoittaminen tuntui silti sujuvan heti. Haastattelussa Idström arvelee myllänneensä asiaa alitajuntaisesti ja sanomisen pakko tuntui niin valtavalta, että hän päätti uhkarohkeasti lopettaa kaikki muut työnsä ja ryhtyä kirjoittamaan ilman tietoa, tuleeko kirja koskaan edes julki.

Yksinhuoltaja elätti itsensä ja lapsensa työttömyyskorvauksella ja sosiaalituilla, sillä ilman aiempaa kirjallista näyttöä ei apurahoja voinut hakea. Osa ystävistä kummeksui Idströmin päätöstä heittäytyä taloudelliseen ankeuteen ja pyrkyä kirjailijaksi, kun kirjailijaksi halajavia riitti maassa muutenkin. Idström jaksoi kuitenkin uskoa itseensä ja niukkuuttakin kesti, kun tiesi tilanteen johtuvan omasta päätöksestä. Epävarmuuden sietäminen on hänen mukaansa muutenkin osa kirjailijan elämää.

Sanomisen pakosta syntyi Idströmin eikoiskirja Sinitaivas vuonna 1980. Varsinaisen läpimurtonsa hän teki viisi vuotta myöhemmin teoksellaan Veljeni Sebastian.

Annika Idström on kotoisin suomenruotsalaisesta perheestä, mutta hänen kirjojensa kieli on suomi. Vaikka koti oli ruotsinkielinen, syntyi suhde suomen kieleen varhain suomea puhuvan isoäidin kanssa. Idström sanoo jo koululaisena kirjoittaneensa aineita mieluiten suomeksi, eikä hän ole koskaan yrittänyt kirjoittaa kaunokirjallista tekstiä ruotsiksi.

Idström kuvaa kirjoissaan ihmisen sisäisiä maailmoja, alitajuntaa ja ahdistavia asioita. Hän arvelee, etteivät kirjailijan sisäiset aiheet paljon muutu. "Kun sanotaan, että kirjailija kirjoittaa aina sitä yhtä ja samaa kirjaa, niin kyllä se varmaan suurimmaksi osaksi pitää paikkansa."

Teksti: Elina Yli-Ojanperä