Väestönkasvun ja muuttoliikkeen myötä Suomessa kipuiltiin 1970-luvulla asuntopulan kourissa. Reportaasissa perehdytään ahtaasti asuvien perheiden arkeen ja ongelmiin. Miten sujuu elämä viiden hengen perheessä alle 30 neliön talossa, jossa ei ole keskuslämmitystä eikä juoksevaa vettä?

"Köyhät ihmiset ja huonot asunnot löytävät aina toisensa", sanailee toimittaja Kun asuminen ahdistaa -reportaasissa. Ohjelmassa haastatellaan kuuden perheen äitejä ja lapsia, jotka asuvat erittäin ahtaasti. Moni on odottanut jo vuosia kaupungin asuntoa, sillä vapailla markkinoilla hinnat ovat liian kovat. Etenkin yksinhuoltajilla tuntui olevan mahdotonta löytää kohtuuhintaista asuntoa.

Reportaasi on kuvattu vuonna 1972 Tampereella Tammelassa ja Pispalassa. Asunnot ovat pääosin huonokuntoisia purku-uhan alaisia puutaloja, joissa ei ole lämmitystä, juoksevaa vettä, saatika ilmastointia.

Puutaloidylli on kaukana ohjelmassa haastateltavien ihmisten arjesta. Etenkin talvi koetteli asukkaiden jaksamista. Haastattelussa pikkutyttö Anita, toteaa mm, että "ei ole mukava asua täällä, kun on aina kylmä ja pakkanen". Anitan unelmakodissa olisi patterit ja tilaa leikkeihin.

Ohjelman tekoaikaan vuonna 1972 puolitoista miljoonaa suomalaista asui ahtaasti, vähintään kaksi henkeä samassa huoneessa. Hyvin ahtaasti, vähintään kolme henkeä samassa huoneessa, asui noin 300 000 suomalaista.

Teksti: Heidi Sommar