Japanilaiset itsepuolustus- ja taistelulajit tasapainottelevat taiteen ja taistelun välimaastossa. Vaikka historiallisten lajien oppeja ei enää voi soveltaa suoraan arkielämään, niitä harjoitetaan yhä. Kaikille budo-lajeille on yhteistä pyrkimys mielen ja kehon tasapainoon.

Jousiammunta kyudo ja miekkailulajit kendo ja iaido ovat budo-lajeista vanhimpia ja nykymuodossaan selkeästi taiteellisimpia. Kyudossa ja iaidossa korostuvat erityisesti liikesarjojen muodot ja niiden harjoitteluun vaadittava keskittyminen ja omistautuminen.

Siinä, missä iaidoa ja kyudoa harjoitellaan pääasiassa yksin, perustuu kendo kaksintaisteluun. Kendon taustalla vaikuttavat muinaisten samurai-sotureiden pyrkimykset vapautua pelosta ja kohdata kuolema rauhallisin mielin.

Karate, judo ja aikido ovat taisteluelokuvista tuttuja lajeja ja muistuttavat kenties eniten sitä mielikuvaa, joka kamppailulajeista yleensä on. Ne ovat itsepuolustuslajeja, ja kaikkien kolmen harjoittajat painottavat, ettei opittuja taitoja ole tarkoitus hyödyntää hyökkäysmielessä.

Karate-opettaja Willy Ortiz muistuttaa, että karatessa on kyse myös tasa-arvoisuudesta:

”Jokainen, niin mustan kuin valkoisenkin vyön omistaja, ansaitsee kunnioitusta kilpailussa, sen jälkeen ja kadulla.”

Judo oli 1800-luvun lopulla ensisijaisesti poliisien kamppailulaji ja pakollinen oppiaine kouluissa. Judolle tyypillisiä liikkeitä ovat erilaiset heitot, joiden tarkoituksena ei kuitenkaan ole satuttaa vastustajaa.

Budo-lajeista nuorin, aikido, syntyi kun japanilainen Morihei Ueshiba huomasi kyseenalaistavansa absoluuttisen häviämisen ja voittamisen. Hän halusi kehittää lajin, jossa on vain voittajia, ja joka opettaisi paitsi kehon, myös mielen hallintaa. Näin syntyi aikido, jossa yhdistyvät sekä aseettomat että aseelliset taistelutekniikat.

Teksti: Elina Rimpiläinen