Pesäpallon kehittely lähti liikkeelle Jyväskylän koulussa harrastetusta perinteisestä kuningaspallosta. Tahko Pihkalan ensikokemus lajista oli masentava: hän paloi ja sai osakseen pilkkaa. Pesäpallon tulevaa isää jurppi, että yritteliäisyys palkittiin näin surkealla tavalla.

Vanhassa kuningaspallossa oli myös ongelmana, että voiton peri se puoli, joka jäi viimeksi sisävuoroon. Voittoperusteet oli muutettava ”järjellisemmiksi”, Pihkala sanoo vuonna 1976 tehdyssä haastattelussa.

Vuonna 1907 Pihkala näki ensi kertaa amerikkalaista baseballia. Hän ihmetteli, miten niin yksitoikkoinen laji saattoi olla niin suosittu, sillä peli oli hänestä lähinnä syöttelyä. Mutta kun amerikkalaiset sinnikkäästi väittivät baseballia koko yleisurheilunsa pohjaksi, Pihkala ”sinisilmäisenä” uskoi ja alkoi kehitellä kotimaista pallonlyöntipeliä eteenpäin tunnetuin tuloksin. Vuosikymmenien jälkeen hän kuitenkin myöntää pesäpallon heikkoudet koulupelinä: siinä on mahdottoman helppo pinnata, ja se on muodostunut taidokkaiden, sorminäppärien pelaajien lajiksi, josta ”poropeukalot eivät paljon kostu”.

Vuonna 1915 esitelty pitkäpallo oli Pihkalan ensimmäinen yritys kehittää kuningaspallon pohjalta uusi laji. ”Se omaksuttiin siinä uskossa, että minä siihen aikaan ymmärsin urheilusta jotain”, Tahko leukailee vuonna 1977 tehdyssä ohjelmassa. Häntä itseään pitkäpallo ei kuitenkaan tyydyttänyt, ja niin Tahko jatkoi kehittelytyötä, jossa mukana olivat etenkin jyväskyläläiset. Pesäpallon ensimmäiset näytösottelut pelattiin vihdoin marraskuussa 1920 Helsingin Kaisaniemessä. Suojeluskuntien urheilujohto hylkäsi pelin ensin murska-äänin, mutta kun suojeluskuntaväki vuotta myöhemmin pääsi itse kokeilemaan uutuutta, laji otettiin järjestön ohjelmaan riemumielin.

Pesäpallon viettäessä 70-vuotisjuhlaa 1992 Antero Viherkenttä kokosi tiiviin historiikin lajin siihenastisista vaiheista. Katsauksessa nähdään mm. kenttäkaavioiden kehitystä kuningaspallosta alkaen sekä valokuvia pesäpallon varhaisilta vuosikymmeniltä. Pioneeripelaajien asukokonaisuuteen saattoivat kuulua mm. polvihousut, lippalakki ja sukkanauhojen pitelemät sukat. Naiset pelasivat hame päällä, täyspuisella mailalla ja nahkapallolla. Ohjelmassa haastateltu Senni Haukiala pelasi tyttökoulussa isän tekemällä räpylällä, joka oli kehitelty vanhasta nahkakäsineestä pehmusteita lisäämällä.

Jyväskylän Kirin pesislegenda Eino Kaakkolahti kuvailee 1950-lukua vuosikymmenenä, jolloin notkeus, nopeus ja taktiikka monipuolistivat peliä ”huimalla tavalla”. Puna-Mustien Erkki Heikkilästä se merkitsi kuitenkin samalla yksilöllisyyden vähenemistä. Neljäkymmenluvulla merkit annettiin housunkohautuksin, hymyin ja korvanrapsutuksin, ja pelaajat saivat tehdä ratkaisut itse. ”Hauskempi peli loppui silloin, kun taktiikkaa ruvettiin kehittämään.”

Teksti: Jukka Lindfors