Vuonna 1998 valmistuneessa henkilökuvassa Pentti Saarikosken (1937-1983) läheiset pohtivat, millainen mies hän oikein oli. Arkistohaastatteluiden ansiosta myös Saarikoski itse saa puheenvuoron.

Modernin lyriikan ihmelapsen, kulttuuriradikaalin ja käännöksillään jopa tieteentekijän elämää ja teoksia arvioivat ohjelmassa hänen veljensä, kaksi vaimoaan, koulu- ja opiskelutoverinsa, tutkija sekä muutama lähiystävä.

Yksi on kaikille selvää: Saarikoski itse kasvatti tietoisesti omaa kulttiansa julkisuuden avulla. Hänelle ei tuottanut tuskaa juosta tv-kameran edessä setelinippu kädessä ulos Suomen Pankista ja suunnata ystävien kanssa ravintolaan. Toisaalta pintajulkisuus näytti hänelle myös varjopuolensa ja aiheutti kärsimystä.

Keskeinen osa Saarikosken julkista kuvaa oli reipas ja häpeilemätön tapa käyttää alkoholia. Ystävä kutsuu häntä "uuden ajan mannekiiniksi" - jos kohta jo elävänä legendana elämisen perinteetkin ikään kuin vaativat julkijuomista. Lähin vertailukohta oli Eino Leino - häneen Saarikoski itsekin sanoo tunteneensa läheisyyttä vaikkapa naisasioissa.

"Meillä on molemmilla Leinon kanssa ollut vaikeuksia naisten kanssa - tai en minä nyt tarkoita vaikeuksia naisten kanssa, vaan elää porvarillisesti naisten kanssa."

Runsas alkoholinkäyttö oli osa myös laajempaa aikalaiskulttuuria. Yhteiskunnallisesti suuntautuneella kulttuuripersoonalla riitti olalletaputtelijoita - ja myös juottajia. "Eräät esimerkiksi maalaisliiton viinankäyttäjät kostuttivat Saarikoskea runsaasti. Eikä vasemmisokaan aivan raitista ollut."

Saarikoski itse nitoo alkoholinkäyttönsä herkkyyteen, avuttomuuteen ja perinnöllisyyteen. "Sitä keksii konstin käyttää alkoholia herkkyyden torjumiseen." Läheiset puolestaan katsovat, että hänen alkuaikojen demonstratiivinen julkijuomisensa oli roolikäyttäytymisen väline.

M. A. Numminen kertoo herkullisen esimerkin eräästä Saarikosken viimeisten vuosien ulkoiseen habitukseen liittyvästä seikasta. "Ostin 70-luvulla Tbilisistä Pentille gruusialaisen huopahatun. Pentti todella mieltyi tähän hattuun, hän halusi näyttää vanhalta ja viisaalta, antoi partansa rehevöityä jne. Kyllä hän tiesi, että hän kuolee nuorena."

Muutettuaan Ruotsiin hänen legendansa kasvoi entisestään. Harvat vierailut Suomessa saivat suurta julkisuusarvoa, mistä hän ei enää nauttinut. Kaksi viimeistä kesäänsä hän vietti Valamon luostarissa, jonka iloitsi olevan "ainoita paikkoja Suomessa missä ei tarvinnut olla Pentti Saarikoski".

Eletystä elämästä ja julkisuuden paineista huolimatta Saarikosken työtahti pysyi loppuun asti kovana.

"Kyllä kaikki on suunniteltu ainakin 50-vuotispäivään asti. Mä oon ikäänku sinne puitten oksille ja omiin koloihinsa asettanut ne työt, jotka mä nyt tiedän pystyväni tekemään, jotka aion tehdä."

Teksti: Petra Himberg