Kerjääminen oli 1900-luvun alkupuolella osalle suomalaisista ainoa toimeentulon muoto. Kerjuulla käyneet kertovat kovista kokemuksistaan Elävän arkiston koosteessa.
Vuosisadan alussa nykyaikainen sosiaalihuolto oli vielä lapsenkengissään. Ensimmäiseen ohjelmaan haastateltu nainen joutui kiertämään kerjuupussin kanssa jo 7-vuotiaana isän sairastuttua.
Suomi oli kokenut joukkomittaista kerjäläisyyttä etenkin 1800-luvun katovuosina. Sisällissodan jälkeen ilmiö toistui, ja kolme ohjelman haastateltavaa kertookin kulkeneensa itsenäisyytemme alkuvuodet kerjuulla kouluikäisenä.
Kerjäläiset kuuluivat yhteiskunnan kuvaan myös 1930-luvun talouspulan aikana. Eero Rekosen haastattelema työmies joutui useamman vuoden ajan anelemaan perheelleen elantoa hyvätuloisempien ovilla.
1960-luvullakaan kerjäläisyys ei ollut vielä kokonaan hävinnyt. Kuuden lapsen 45-vuotias äiti kertoo vuonna 1965 käyvänsä yhä silloin tällöin pyytelemässä ihmisiltä lähinnä vaatteita. Aviomiehen pieni palkka ei tahtonut riittää ruokaankaan, ja sosiaaliapua saatiin vain sairastapauksissa.
Koosteen toinen ohjelma kuvaa 1910-luvun suomalaista köyhyyttä. Äärimmäisessä puutteessa elävän perheen lapset kävivät kerjäämässä jouluruuat lähikylistä. Pakkasella tietä tarpoessa järsittiin jäisiä voileipiä, ja taloon tullessa "seistiin oven suussa niin kuin koirat".
