Kristiina Halkola tulkitsi vuonna 1982 väkevästi Elvi Sinervon novelliin perustuvan monodraaman, jossa nainen joutuu tuskaisasti punnitsemaan äitiyttä, työtä ja vaikuttamista. Uusi raskaus asettaa hänet kipeän valinnan eteen.

Katariina Lahden ohjaama yksinpuhelu perustuu Elvi Sinervon vuonna 1948 julkaiseman Vuorelle nousu -kokoelman niminovelliin. Kertomuksen nainen on työväen sivistysjärjestön opintosihteeri, ja hänen miehensä kaupungininsinööri ja poliitikko.

Avioparilla on takanaan vuosia työväenjärjestöissä ja vankilassa vakaumuksensa tähden. Vankeudenaikaiset harvat tapaamiset olivat naiselle "vuorelle nousuja", joissa hänet valtasi "yhteisen näkemisen ja eteenpäinmenon riemu".

Nainen on aiemmin kieltänyt halunsa tulla äidiksi, mutta ensimmäinen synnytys muuttaa hänen suhtautumisensa. Pian pariskunnalla on kaksi lasta. Nainen yrittää olla hyvä äiti, mutta kokee tuskaisesti riittämättömyytensä. Hän väliin vihaa parkuvaa lasta, väliin katuu asennettaan.

Yhteiskunnallisesti aktiivisen miehen mielestä vaimo on muuttunut tylsemmäksi "lastenkamariajattelunsa" myötä. Nainen iloitsee uudesta raskaudesta, mutta miehelle se ei ole mieleen. Hän ehdottaakin aborttia vedoten vaimon hermoihin ja fyysiseen heikkouteen. Hän arvelee myös naisen pakenevan äitiyteen vastuutaan yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta.

Nainen häkeltyy miehen ehdotuksesta. Entä jos hän haluaisikin pitää lapsen? No, sinähän sen päätät, mies sanoo. Tämän vakuuttavan kuuloinen järkeily alkaa kuitenkin tehota, ja nainen alkaa itsekin etsiä syitä raskauden keskeyttämiseen. Kun lääkärikin pitää toimenpidettä järkevänä, nainen taipuu miesten näkemykseen.

Sairaalassa nainen nukutetaan toimenpidettä varten, mutta hän herää horroksesta kesken toimenpiteen. Pahinta on kuulla lääkärin loukkaavat kokkapuheet naisen tavarasta. Abortin jälkeen mielessä pyörivät itsetuhoiset ajatukset.

Näytelmä päättyy naisen hiipiessä katsomaan muiden äitien synnyttämiä vauvoja. Loppu jää avoimeksi: hän vakuuttaa nyt voivansa "nukkua rauhassa".

Teksti: Jukka Lindfors