Kuva alkukeväältä, joka pakotti miettimään modernin länsimaisen yhteiskunnan kuningashuoneen asemaa: kolmattakymmentä myssypäistä merikadettia soutamassa kahta laivaston antiikkista pelastusvenettä jäälauttojen keskellä kuninkaanlinnan edessä. Siinä harjoiteltiin kuninkaalliseen hääajeluun liittyvää meriretkeä historiallisella soutusluupilla.
Syytä harjoitteluun onkin, sillä edellinen veneretki 70-luvulla alkoi hiukan kiusallisesti: kun parikymmentä soutajaa veti ensimmäisen vetonsa, ei sluuppi suostunut liikkumaan laiturista. Joku luutnanttiraasu oli unohtanut avata Japanin keisaria kuljettavan kuninkaallisen aluksen peräköyden. Sitä ei tapahdu nyt, lupaan.
Nyt Kuninkaallisessa hovitallissa on laskettu kuninkaallisen hääsaattueen vauhtia ja päädytty 170 metriin minuutissa. Päätökseen on vaikuttanut myös suojelupoliisi, jonka mukaan ravi ei saa olla verkkaisempaa, koska silloin vaunujen vierelle jouduttaisiin komentamaan turvamiehiä juoksemaan mukana.
Hovitallin esitellessä häissä käytettävää vaunukalustoa tallialueen pihalla meni ensimmäinen kierros sekunnin liian hitaasti, mutta hovitallimestarin iloksi toinen yritys meni nappiin. Mitään ei jätetä sattuman varaan. Ei mitään.
Ruotsin hovin tiedotuspolitiikka on ollut aina tiukkaa. Nyt siihen verrattuna edesmenneen DDR:n sisäministeriön tiedotusosaston linja vaikuttaa Kuopion torilta. Yksittäisten työntekijöiden haastattelua on lähes mahdoton saada, ja jos sen saakin, mukaan tulee vähintään yksi hovin tiedottaja. Minulla oli kunnia saada peräti kolme päällystakkia hovipuotiin, jossa tarkoitus oli udella mitä siellä myydään. Häistä ei sitten puhuta! Tunnelma oli kuitenkin leppoisa.
Tuleva prinssi Daniel on ollut kuninkaallisessa koulutuksessa jo seitsemän vuotta, mutta ei tunnu olevan vielä hovin mielestä kypsä puhumaan toimittajille, vaikka kysymykset olisi esitetty etukäteen ja luvattu, ettei niistä poiketa.
Mutta nämä häät. Ne ovat kova juttu ja kaikkein kovin Ruotsin kuningashuoneelle, sillä ne ovat osa puolustustaistelua, joka vaikuttaa pitkän päälle aika toivottomalta. Kannatus on hiipumassa, vaikkakin hitaasti. Kuningashuonetta pitävät yllä mielikuvat, joissa muun muassa pitää olla oikeassa suhteessa ylhäistä etäisyyttä ja (lähes) kansanomaisuutta. Kuningashuoneen jäsenet eivät saa lausua pahoja asioita, ainoastaan hyviä. Ruotsin kuningas on Maailman luonnonsäätiön keulakuva ja hirvimetsällä lipsahtanut lausahdus siitä, että kyllä susiakin pitäisi joissain tilanteissa ampua, aiheutti pitkäaikaisen mediaalisen kriisin.
Kuningashuoneen jäsenet tekevät kylläkin osittain pitkääkin päivää vihkiessään laitoksia, johtaessaan kauppavaltuuskuntia, osallistuessaan seminaareihin ja hyväntekeväisyystilaisuuksiin. Unohtaa ei myöskään sovi virallisia valtiovierailuja, mutta ne on nähtävä myös osana hovin markkinointia. Samalla kuningashuone on mielenkiintoinen mutta epävirallinen osa Ruotsin valtiota. Kuninkaalla on toistakymmentä linnaa hoidettavanaan ja tietysti ne hevoset, vaunut ja paljon muuta joiden ylläpito maksaa. Palkollisiakin on pari sataa.
Omaisuuttakin kuninkaalla on ja tuloja mm. osakkeista. Ruotsin valtio myöntää kuitenkin budjetissaan avustusta, jonka nimi on apanage, mutta siitä ei ole mitään mainintaa lainsäädännössä. Ilkeämielinen hallitus saattaisi teoriassa pistää miljoonien eurojen rahahanat kiinni koska vain. Hovin hallintokin vain on, osana valtionhallintoa ilman mitään virallista asemaa. Laillisesti ei vallankumousta olisi helpompi tehdä, semminkin kun valtion päämiehellä ei sitä valtaa ole.
Tulevat häät ovat osa hovin eloonjäämisstrategiaa ja se näkyy monissa yksityiskohdissa. Esimerkiksi vihkimisen jälkeinen kiertoajelu on yli kaksi kertaa niin pitkä kuin oli kruununprinsessan vanhemmilla 1976. Tukholman keskustaan pystytetään jättinäyttöjä kaikille niille sadoille tuhansille, joilla ei ole mahdollisuuksia nähdä vilaustakaan hääparista. 1 500 toimittajaa ja kymmenet mediatalot, mm. Yle, välittävät tunnelmat ympäri maailmaa.
Kyynisesti voisi sanoa, että kuninkaallisten tehtävä nykyaikana on sama kuin eläintarhaan suljettujen valkoisten tiikereiden: lisääntyä. Samalla tehtävä on nykyisin yhä epäinhimillisempi kun jokaista liikettä seurataan. Norjassa sanotaan vihattavan kuningashuonetta mutta, että kuninkaallisia rakastetaan. Se, että rakastetaan onkin hovin ainoa tapa pysyä elossa.
Tulevan hääparin rakkautta ja sitkeyttä on koeteltu jo monta kertaa eikä loppua näy. Oli kuningaskunnasta mitä mieltä tahansa olisi toivottavaa, että tämä satu päättyisi onnellisesti. Että, jollei prinssi nyt saa puolta valtakuntaa niin saisi ainakin elää onnellista elämää perheenisänä kuningattarensa kanssa. Vaikkakin lasikaapissa.
YLE Uutiset / Petteri Väänänen, Tukholma