Säveltäjä Ilmari Mäenpää kuunteli KLANG-konsertin radiosta

Traditionaalista ja teräksenlujaa telaketjumodernismia

Kommentoi () Twitter
Säveltäjä Ilmari Mäenpää

Kuuntelen KLANG-musiikkisarjan konsertteja radion välityksellä. Nykyinen asuinsijaintini Kiimingissä, Perämeren nousumaalla, tuo mukavan välimatkan pääkaupungissa soitettuun legitiimiin uuteen musiikkiin. Säveltäjänä olen kiinnostunut kaikenlaisesta musiikista, ja suhtaudun kuulemaani avoimen uteliaasti. Taidemusiikki on aina altavastaajana nykyisen huomiotalouden temmellyskentillä. Huolimatta siitä, ja erityisesti juuri siksi, kaikki taidemusiikin esittäjät ja säveltäjät ansaitsevat kiitoksen työstään. Odotan mielenkiinnolla, millaisia tunteita tulevat konsertit minussa herättävät.

Syksyn ensimmäisen konsertin avasi Jukka Tiensuun fanfaarinomainen Hei!. Teos muodostui eri soitinten repliikeistä muodostuvista kaikukuvista. Sävellys ei tuntunut kehittyvän, mutta sai aikaan mielenkiintoisen olotilan. Kaikutekstuurit ovat tuttuja aiemmistakin Tiensuun teoksista. Tervehdystä kesti vain hetken, kunnes teos jo loppui. Pidempäänkin olisin kuunnellut, sillä sointimaailma oli miellyttävä. Olisiko viimeinkin niin, että uuden musiikin paljon puhuttu diversiteetin lisääntyminen on sittenkin totta? Tiedetään, että luonnossa monimuotoisuuden vähentyminen johtaa lopulta ekokatastrofiin.

Illan tilausteos Timothy Pagen The Center Cannot Hold oli kuin puro, jossa ajelehti kaikenlaista: puunkappaleita, pullonkorkkeja, kuminauhoja, havunneulasia ja muuta omituista roinaa, kaikki samassa virrassa. Soittimien tekstuuria kommentoiva lauluääni jäi ainakin radiokuuntelussa harmillisesti taka-alalle. Käsiohjelmassa mitä ilmeisimmin olleet laulun sanat olisivat toki tukeneet kuulokuvaa. Virta oli teoksessa läsnä eri soittimilla toteutettuna asteikkomaisina kulkuina. Mietin herkeämättä mikä teoksessa oli uutta. En löytänyt vastausta.

Klang-konsertti

Enno Poppen Holz edusti puhdasoppisinta traditionaalista modernismia. Jos asiaa haluaa demonstroida käytännössä, testiin käy hyvin juuri postiluukkuun tippunut sanomalehti. Lehti leikataan t a r k a s t i noin parin millin siivuihin, ehkä mieluiten spiraaliksi, kultainen leikkaus toimenpiteen ohjenuorana. Silput säkkiin, viisi minuuttia vatkausta ja lopullinen teksti on valmis luettavaksi. Holz-teoksen ilmaisu kuulosti absoluuttisen sattumanvaraiselta, vaikka teos varmasti onkin syntynyt tiedemiesmäisellä tarkkuudella. Kiehtovia sointivärejä ja tunnelmia teoksesta kuitenkin löytyy, neljäsosasointimaailma on sinänsä aika mielenkiintoinen matkakohde. Kovasti toivon, että muusikot viihtyivät tarkkuutta vaativaa teosta harjoitellessaan. Poppe oli hauskasti laittanut selkeän loppusävelen solistiselle klarinetille. Ehkäpä siksikin, että yleisö tietää milloin tulee taputtaa.

Radion kamarikuoro oli harjoitellut huolellisesti uuden kappaleen illan konserttiin. Peter Ablingerin teos Studien nach der Natur oli uutta kuoromusiikkia. Teosta kuunnellessa minulle ei kuitenkaan selvinnyt, miksi minun piti teoksen keskellä odottaa useita, lähes puolen minuutin taukoja, joissa kuulin lähinnä vain askeleita. En tiedä selitystä siihen, mutta kuvittelin kuoron tekevän monenlaista hauskaa visuaalista temppua, akrobatiaa ja ilmettä. Mietin, että monipuoliselle ihmisäänelle kirjoitettaessa, säveltäjä olisi voinut tutkiskella vaikkapa virtuoosisesti tarinaa kuljettavaa beatboxaajaa.

Pink Twins -kaksikon sävellys Before Forever kertoi tarinan. Tarina pulputti eteenpäin ja huipentui värikylläiseen, paksuun tekstuuriin, johon olisi paha lisätä mitään, mutta jonkun sävelen olisin voinut jättää väliin. Pink Twins on innovatiivinen parivaljakko, jonka teoksissa on myös kiehtovia visuaalisia piirteitä.

Misato Mochizukin Voilages tuotti soinnillisen verhon, johon luotiin figuureja väreillä. Teos eteni, sillä pulssi potki määrätietoisesti taustalla. Teoksessa oli pieniä pyöriviä motiiveja, jotka hyrräsivät omiin tahteihinsa. Verhon mutkamaisesta tekstuurista tuli lopulta väripyöriä, värit sekoittuivat additiivisesti. Pyörivä liike hidastui, värit vähenivät. Piano tuotti pulssia, tekstuuri eteni kohti vaakatasoa, pitkiä linjoja, viiltäviä värejä. Kuljettiin vertikaaliseen tilaan, pianon pulssi loppui, tarjosi ja muutaman kilahduksen ylhäältä. Toisinaan musiikki voi olla matka, silloin siinä on kuulijan löytämä kerronnan kaari.

Joukahaissoundi kuuluu Veli-Matti Puumalan teokseen Apostrophe. Hauskaa kuulla konsertissa teema, joka viittaa aivan muualle kuin tässä konsertissa kuultaviin teoksiin. Kyseessä oli säveltäjän mukaan vanhan virsimelodian vapaa variaatiomuoto. No, pian tulee kiire hajottaa perinteisiin nojaava tematiikka ja teos etenee kohti sointiväritystä. Teema palaa teoksen aikana takaisin useita kertoja. Teos oli piristävää kuultavaa.

Kun kokki kippaa ruokaan kaikki mausteet, syntyy musiikillinen teos kuten Beat Furrerin Voices-still. Teos on mausteinen ja värikylläinen, jopa niin värikylläinen, että kaikesta syntyy yhdessä harmaata: betoniviidakko, jossa ihmisäänet luovat eloa karuun ympäristöön. Tekstuuri on välillä ohutta ja pizzicatot huutavat dramaattista volyymihuipentumaa. Teos kokosi onnistuneesti illan estetiikan nippuun. Uuden musiikin kaikkein stereotyyppisimpiä draamallisia ratkaisuja ei teoksesta juuri löydy, siis esimerkiksi sellaista, jossa säveltäjä kiihdyttää tai hidastaa tekstuuria rubatomaisesti. Tai vaikkapa korkean ja matalan äänen vuoropuhelu – kling klang alhaalla, klang kling ylhäällä, väliin pari paksua klusteria ja meno jatkuu.

Klang-konsertti
Konsertin monimuotoisuus oli kuulemani perusteella hälyttävän suppea. Ajattelin tehdä testin, missä laitan jokaisen konsertissa kuullun kappaleen soimaan yhtäaikaisesti. Kokeilen millaista olisi tehdä teos, jonka polttoainetta ovat muiden teokset. Tätä ei ymmärrettävästi voida esittää julkisesti, mutta jokainen voi sitä halutessaan kokeilla. Oletan lopputuloksen muistuttavan vahvasti sitä, miltä moni konsertissa kuultu teos tarjosi yksinäänkin.

Radio on ollut musiikin etävälittämisen kuningas jo vuosisadan. Radiota kuunnellaan autoissa, kävellessä, touhutessa, suihkussa ja aivan kaikkialla. Radio on yhä etäkuuntelun ykkösväline ainakin kuulijoiden määrässä. Heikkoutena itselleni on sen rajoitettu mahdollisuus välittää konserttiin muuten niin olennaisia tunnelmia jousikäden liikkeestä vieruskaverin penkissä röhnöttämiseen. Keskityn blogissani kuitenkin vain kuulokuvaan ja odotan mielenkiinnolla seuraavaa konserttia.

Teksti: Ilmari Mäenpää
Ilmari Mäenpään kuva: EJ Posti - Kuvat: Jukka Lintinen / YLE

Lisää samankaltaisia: Ilmari Mäenpää KLANG

Twitter

Kommentit

RSO:n tulevia konsertteja

Seuraava Edellinen

Lisää konsertteja ›

Muualla Yle.fi:ssä