Metal Evolution osa 10 - Power Metal

Metal Evolution osa 10 - Power Metal

09.12.2012

Areena-sisältöä ladataan..
Jos soitin ei lataudu, voit katsoa klipin myös Areenassa

Areena-sisällön näkyminen vaatii Javascriptin päälläolon sekä Flash-liitännäisen

Power metallista kertova jakso käynnistyy goottivaikutteisella oopperahevillä.
Alan pelätä pahinta.
Kun aloin itse kuunnella raskaampaa rockia 1980-luvulla, tarkoitti power metal tavallista heviä rankempia yhtyeitä. Sellaista heviä, jossa oli enemmän voimaa, enemmän ytyä.

Bändejä kuten Savatage, Manowar, Overkill, Helloween, Metal Church, Sanctuary, Abattoir, Warlock ja Hallows Eve.
Kun Sam Dunn maalaa 2010-luvulla kuvan power metallista, kertoo hän sen olevan "metallin yliampuvin alalaji" samalla, kun teutoonit teutaroivat viikingeiksi pukeutuneina pahvimiekoilla Keski-Euroopan merkittävimmillä metallifestareilla Wackenissa ja Metal Campissa.
- Power metal on iisejä, helppoja ja iloisia melodioita, toteaa Metal Hammerin toimittaja Sandro Buti.
Minun power metallin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä.
Minulle sanoista power metal tulee ensimmäisenä mieleen amerikkalaisen Metal Churchin nimetön debyyttialbumi vuodelta 1984. Seuraavaksi amerikkalaisen Savatagen viides pitkäsoitto Hall Of The Mountain King.
Kumpaakaan yhtyettä Sam Dunn ei mainitse sanallakaan.

Metal Church - Metal Church (1984)

Sankarimetalli. Käkikellohevi. Kikkelihevi.
Termejä, joilla on suomeksi tavattu kutsua Dunnin kuvailemaa musiikkityyliä.
Power metal -termin käytössä on semanttinen ongelma.
Tässä ohjelmassa ei tunneta termiä Hero Metal.
Ehkä pitäisi määritellä genrerajat uusiksi.
Jakson sukupuuhun on kirjattu nimet Scorpions, Accept, Iced Earth, Kamelot, Manowar, Hammerfall, Dio, Rhapsody of Fire, Yngwie J. Malmsteen, Nightwish, Helloween, Primal Fear, Blind Guardian, Sonata Arctica, Stratovarius ja Dragonforce.
Minä ja Sam Dunn ymmärrämme power metallin eri tavoin.
Kuka lanseeraa Hero Metalin?

Savatage vuonna 1991 oli puhdasta voimaa.

Se, mitä Dunn kutsuu power metalliksi on kaukana siitä, minkä itse näen ja koen genren puitteissa.
Voimametallina.
Ronnie James Dio saa ansaitusti kunnioitusta muun muassa Kai Hansenilta (ex-Helloween/Gamma Ray), Blind Guardianin jäseniltä ja Radio Rockin Jone Nikulalta.
Arvostusta saavat osakseen myös Rob Halford, Iron Maiden, Scorpions ja Accept.
- Me kerroimme aina haastatteluissa olevamme rankempi kuin Scorpions, muistelee Acceptin solisti Udo Dirkschneider.
Saksalaisen Helloweenin vuosina 1987 ja 1988 julkaisemat Keeper Of The Seven Keys-albumit 1 ja 2 vaikuttivat suuresti tämän päivän power metallin - sankarihevin - syntyyn.
- Kun teimme ensimmäisen mini-albumimme, kuvailivat lehdet musiikkiamme tyyliin "Iron Maiden on speed", muistelee Helloweenin perustajajäsen Kai Hansen.
- Keeper-levyt vaikuttivat 90 prosenttisesti power metallin sointiin. Ilman niitä ei olisi esimerkiksi Stratovariusta tai Sonata Arcticaa, toteaa Sandro Buti.
Onko näin? Päätän tiedustella asiaa Stratovariuksen suurimmat laulut tehneeltä kitaralegendalta Timo Tolkilta. Hän vahvistaa asian.
- Ei olisi. Merkittävä vaikuttaja Ynkän ja Rainbown kanssa, Tolkki tunnustaa.

Tällaisessa iskussa Helloween oli livenä vuonna 1987.

- Kaikki sanoivat hevin olevan kuollut 1990-luvun puolivälissä, toteaa Sandro Buti.
Kun grunge teki läpimurron, niin se olikin. Näihin aikoihin saattoi itsekin todistaa Stratovariuksen soittamassa 30 hengelle Helsingissä.
Eikä metallin alennustila Suomessa rajoittunut pelkästään kotimaisiin kykyihin.
Minä muistelen sitä kertaa, kun olin katsomassa Udon soolobändin esiintymistä 6. helmikuuta 1998 Helsingin Tavastia-klubilla noin 60 muun katsojan kanssa. Konsertti huipentui siihen, kun joku yleisöstä heitti lavalle lakanan, jota Udo esitteli riemuiten yleisölle.
Lakanassa luki UDO - HAISTA VITTU.
Yhtä epäkunnioittavaa kohtelua ei saa osakseen ruotsalainen Yngwie Malmsteen. Päinvastoin, Sam Dunn on ihan paineessa odottaessaan kitarasankaria saapuvaksi italialaisen hotellin aulaan.
Se saa minut muistelemaan omaa tapaamistani herran kanssa Helsingin Hotelli Presidentissä.
Sitä ei voi unohtaa.
Saapuessani haastattelupaikkana toimivan Hotelli Presidentin ravintolamaailmaan käy nopeasti ilmi, että kitarajumala on reippaalla tuulella.
- Voitin eilen illalla 25 000 markkaa täältä kasinolta, hyvä meininki, Ynkkä selittää.
Panen merkille, että Ynkkä siemailee suomalaista ykkösolutta.
- Helvetti soikoon, manageri kielsi minulta vahvemmat alkoholit, alan kuulemma sekoilla liikaa. No, ehkä hän on oikeassa. Hei muuten, katsos näitä, eivätkö olekin hienoja?
Ranteissaan Ynkällä on kolme Rolex-merkkistä rannekelloa.
Illalla Tavastialla Ynkällä on muutakin esiteltävää, nimittäin vaimonsa Amber Dawn Malmsteen.
- Eikö minulla olekin kaunis vaimo, katsokaa nyt, juhlatuulella oleva Ynkkä tiedustelee Tavastian yleisöltä.
Kyllähän tuota kieltämättä kelpaa katsella helsinkiläisyleisön mölinän perusteella.
- Hän muuten osaa laittaa todella hyvää ruokaa, kitaristi muistaa lisätä.
Pariskunta oli naimisissa 1993-98. Myöhemmin ex-vaimo on antanut vähemmän mairittelevia lausuntoja entisestä aviomiehestään.(http://blabbermouth.net/news.aspx?mode=Article&newsitemID=73593)
Ynkän alkuaikojen kosketinsoittajan Jens Johanssonin panosta luonnehditaan merkittäväksi. Näköjään Johanssonin sukunimi on osoittautunut ylivoimaiseksi tekijöille, sillä hänet on ruudussa nimetty Jens Johannsoniksi.
- Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimet oikein, evästi Rumban edesmennyt alkuperäinen päätoimittaja Rami Kuusinen minua kun aloin kirjoittamaan Rumballe reilut 20 vuotta sitten.
Sitä ohjenuoraa olen jälleen yrittänyt noudattaa viime vuosina.

Yngwie Malmsteen esiintyi Helsingin Tavastia-klubilla 15. marraskuuta 1995. Tässä vaiheessa Jens Johansson oli jo liittynyt Stratovariukseen.

- Minun ja Ynkän yhteinen soundi lähti siitä, kun kuuntelimme kännissä klassista musiikkia, kuten Paganinia. Minä tapasin sanoa Ynkälle, että Paganini haisee, Bach on paljon kovempi, kosketinsoittaja muistelee.
Yllä olevan videoleikkeen aikoihin Johansson ei ole enää Yngwie Malmsteenin bändin jäsen.
Ehei, hän on liittynyt suomalaiseen, Timo Tolkin johtamaan Stratovariukseen.
Tolkin riskinotto ruotsalaisen kosketinsoittajan ja saksalaisen rumpalin Jörg Michaelin kanssa onnistuu. Aiemmin vähätelty power metal -pumppu saa massiivisen arvonnousun Suomessa. Toki siihen vaikuttaa aiempaa parempi tuotanto, paremmat laulut sekä enemmän luonnetta ja tunteita välittävä yhteensoitto.
- Jens Johansson teki saman hevissä kuin minkä häntä ennen teki Jon Lord Deep Purplessa, tehden kosketisoittamista uskottavan instrumentin metallimusiikissa, toteaa saksalaisen Rock Hard -lehden päätoimittaja Götz Kühnemund.
- Ynkkä ja Jens loivat sen, ettei kiippareita tarvinnut enää hävetä hevimusiikissa, toteaa myös kanadalaisen Brave Words & Bloody Knuckles-lehden päätoimittaja Martin Popoff.
Näihin aikoihin tulin tehneeksi useampia haastatteluja Stratovariuksen kanssa. Joskus läsnä oli useampikin jäsen, välillä vain Tolkki.

Stratovariuksen viides albumi Episode ilmestyi 24. huhtikuuta 1996. Tällä levyllä Stratovarius teki lopullisen läpimurtonsa Suomessa ja maailmalla. Levyä kuunnellessa ei ole vaikeaa ymmärtää miksi.

Kun yhtye viettää kultalevyjuhlia Destiny-albuminsa tiimoilta Helsingin Tavastia-klubilla 14. lokakuuta 1998 ennen nousemistaan lavalle, olen minäkin saanut kutsun ilmaisen viinan bileisiin.
Tokihan sellaisiin täytyy osallistua.
Juhlissa sidosryhmäläiset sekä useat tutut ja tuntemattomat yhtyeen lähipiiristä saavat kultaa ja kunniaa Destiny-kultalevyn muodossa.
Kyllä heidän kelpaa!
Yhtäkkiä kuulen nimeni mainittavan.
- Mitä vittua, kuten Havana Blackin laulusolisti Hannu "Guts" Leiden tokaisisi.
Tämä tulee kyllä täysin puun takaa.
Olen otettu, syvästikin.
Tämä on suurin, hienoin ja merkittävin tunnustus, jonka olen yhdeltäkään suomalaiselta artistilta tätä ennen ja tämän jälkeen saanut työni tiimoilta.
Joten kiitos Stratovarius, kiitos Timo Tolkki.
Onhan se hyvä, ettei näitä ole tämän jälkeen tullut, ettei tällaiseen vain tottuisi liikaa ja alkaisi pitää näitä itsestäänselvyytenä.
No niin, nyt ollaan päästy jo melkein 2000-luvulle ja saatu metalli pelastettua grungen kynsistä.
- Amerikkalainen Manowar toi barbaari-imagon takaisin, toteaa Sam Dunn ja tulee samalla kirjoittaneeksi palan historiaa jälleen uusiksi.
En ymmärrä, miten Manowar on tuonut barbaari-imagon takaisin heviin, jos vuonna 1980 New Yorkissa perustettu yhtye loi koko imagon?

Amerikkalaisen Manowarin neljäs - ja paras - studioalbumi Sign Of The Hammer ilmestyi 1984. Se oli sitä aikaa, kun Manowaria pidettiin vielä uskottavana metallibändinä.

On vaikea uskoa, että Manowar oli uransa alkuaikoina vielä uskottava metallibändi. Siinä oli voimaa ja yhtyeen kappaleet olivat komeita sekä jylhiä sävelteoksia.
Vielä 1987 kelpasi ylpeydellä ostaa noin sadan markan hintainen lippu yhtyeen Kulttuuritalon keikalle, mennä lavan eteen seisoskelemaan ja saada rahalle vastinetta.
Jossain vaiheessa urallaan yhtye muuttui parodiaksi itsestään, jonkinlaiseksi Spinal Tapin ruumiillistumaksi.
Yhtyeen alkuperäinen kitaristi Ross The Boss (ex-The Dictators) jättää Manowarin 1988. Silloin taisi kadota yhtyeen uskottavuuden rippeet.
Kun Manowar saapuu maaliskuussa 2013 Suomeen klubikiertueelle, on jäljellä enää hauras muisto.
75 euron hintaiset liput ovat myyneet loppuun jo aikoja sitten.
- Me halusimme olla askeleen pidemmällä kuin Judas Priest ja Iron Maiden. Manowarissa kaikki oli isompaa, muistelee Ross The Boss Dunnille.
Dunn haastattelee Ross The Bossia, koska Manowarin liideri, basisti Joey DeMaio on kieltäytynyt haastattelusta, vaikka Dunn on lentänyt varta vasten Sloveniaan Metal Campiin jututtamaan hevitähteä.

Näin eloisasti esiintyi Manowarin Joey DeMaio Seinäjoen Provinssirockissa 13. kesäkuuta 2009.

- Power metal, true metal, mitä se on? Mitä me ollaan? Minulle se on rokkia, heavy metallia, selittää Ross The Boss.
Itse olen päässyt jututtamaan Joey DeMaioa kaksi kertaa, kolmatta tuskin tulee.
DeMaiolla on tapana syytää kasa Manowar-krääsää - paitoja, korvatulppia, dvd:itä, levyjä sekä luvata matkoja Manowarin omille festarikeikoille - toimittajille ja kehua näitä metalliveljiksi.
Kyllähän siinä tuntee olonsa tärkeäksi.
Kun sitten kuulee, miten DeMaiolla on tapana panna rahat omiin liiveihin ja jättää muille metalliveljille - kuten bänditovereille ja Magic Circle -levy-yhtiönsä artisteille - vain rippeet (http://www.blabbermouth.net/news.aspx?mode=Article&newsitemID=99535), alkaa tilannetta ajatella uusiksi.
Sen jälkeen DeMaion metalliveljeys alkaa vaikuttaa pikemminkin hyväksikäytöltä.
Ja DeMaion tapa juoda kaljaa lavalla - rikkoa tölkki ja kaataa sisältö päälleen - yksinomaan nololta.
- Manowarin lavatouhu on homoeroottista machoilua, lataa Jone Nikula.
Metal Evolutionin kymmennessä jaksossa suomalaiset pääsevät sankoin joukoin oikein kunnolla esille. On Stratovariusta, Sonata Arcticaa ja Jone Nikulaa. Ei siis ihme, että Sam Dunn nähdään seikkailemassa Helsingin turistinähtävyyksissä. Tiiraillaan maisemia Suomenlinnan lautalla, kuvataan presidentin linnaa ja tuomiokirkkoa.
Nightwish on kuitenkin se, joka saa suurimman huomion.

Tältä näytti Nightwish ensimmäisessä televisioesiintymisessään 1999 TV1:n Lista-ohjelmassa.

- Nightwish nosti power metallin listaykköseksi, toteaa Sam Dunn.
Tämän jälkeen Dunn etsiytyy Esplanadin puistoon kesäaurinkoon jututtamaan Tuomas Holopaista.
20 vuotta aiemmin tässä samaisessa puistossa helsinkiläiset hevisankarit kokoontuivat sankoin joukoin viikonloppuisin juomaan viinaa ja sekoilemaan thrash-kioskin nurkilla.
Nyt ollaan huomattavasti sivistyneempiä.
- Minä halusin tehdä elokuvamusiikkia hevin muodossa, Holopainen selittää.
- Metallissa oli paljon naisia jo ennen minua, mutta ei sellaisia, joilla oli klassisesti koulutettu ääni, luonnehtii Tarja Turunen Nightwishin suosion salaisuutta.
Tottahan tuo on.
- Power metal herätti henkiin metallin traditiot 1990-luvulla, summaa Sam Dunn.
Se, mitä Dunn kuvailee power metalliksi saa minut puolestaan menettämään kiinnostukseni metallimusiikkiin.
Olkoon niin.
Yksi pitää äidistä ja toinen tyttärestä.

Saksalainen Doro Pesch lauloi jo rokkia, kun Tarja Turunen imi vielä äidin rintaa Kiteellä. Tässä Doro Warlock -yhtyeensä kanssa Lontoossa vuonna 1986.

Suomen Turussa 7. joulukuuta 2012,

Nalle Österman

Kommentit (2)

Kokonaisuudessaan kiehtova artikkeli, kiitos nostalgiakikseistä.

Rock hard, ride free!

>Pitkätukki Pe 1.3.2013, klo 18.07

Onneksi Jone Nikula paikkaa hienosti DeMaion poisjäännin.

>Jooh Ma 10.12.2012, klo 03.16

Juttuun liittyvä henkilö

Björn "Nalle" Österman

syntynyt 20.6.1973

1989 ensimmäinen lehtijuttu Rumbaan, 15-vuotiaana.

Avustanut tämän jälkeen lehtiä kuten Suosikki, Hymy, Soundi, Rytmi ja Hufvudstadsbladet.

Levyttänyt rumpalina yhteensä viisi albumia Gandalf-, Chaosbreed-, Spürma- ja Sonic Roots-yhtyeiden kanssa.

2011 ensimmäinen kirja, Härmägeddön - vuoteni suomirockissa (Like).

Nykyään vapaa toimittaja-kirjailija ja eläköitynyt muusikko.

nalleosterman.blogspot.com

facebook.com/naltsu

facebook.com/suomirock

Uusimmat

  • Tuure Kilpeläinen pohtii ulkopuolisuutta

    Tuure Kilpeläinen oli halunnut mukaan Hetkiä Kalliossa -sarjaan siitä lähtien, kun oli nähnyt Eero Raittisen Purple Rain -vedon. Mahdollisuus koitti sarjan toisella kuvauskierroksella. Kilpeläinen halusi versioida tässä päivässä kiinni olevaa ja tuoretta musiikkia.
  • Samaen hyvä päivä M1-studiossa

    Ylen M1-studioon laulaja-lauluntekijä otti mukaan jousikvartettinsa, joka koostuu Helsingin Kaupunginorkesterissa sekä Radion Sinfoniaorkesterissa soittavista muusikoista. Yleisön edessä taltioidussa sessiossa kuullaan lauluja Koskisen neljältä sooloalbumilta.
  • Sallan ja Miron suomenkieliset suosikit

    Jos yhtyeen nimi on pitkä, täytyy sen kasaaman Viikonloppulistankin olla mittava. Näin tuumasivat Sallan ja Miron matka maailman ympäri -yhtyeen Salla-Marja Hätinen ja Miro Palokallio kun pistivät kasaan kuusikymmentäseitsemän suomenkielistä kappaletta sisältävän soittolistansa.

Suosituimmat

  • TÖRKEÄÄ! Fintelligensin tuotanto on kopioitu 1930-luvulta, katso tunnustusvideo!

    Fintelligensin riimivirta ei olekaan niin loputon kuin Elastinen ja Iso H ovat antaneet ymmärtää, paljastui Emma-gaalassa. Kaksikko on plagioinut surutta savolaisen kansanmuusikon tuotantoa jo vuosia. Iso H myöntää, että uran alussa nuoria räppäreitä kiinnosti enemmän bilettäminen kuin studiotyöskentely, joten omien sanoitusten tekemiseen ei ollut osaamista eikä aikaa. Kaikki Emma-gaalasta osoitteessa www.yle.fi/emmagaala [1]. [1] http://www.yle.fi/emmagaala
  • Paula Vesala (kuva: Yle)

    Shokkipaljastus! Paula Vesala myöntää: ”Koskaan en ole riviäkään kirjoittanut”

    PMMP:n Paula Vesala ja Mira Luoti myöntävät, että bändi on ollut laskelmointia alusta saakka. Biisien tekemiseen naiset eivät ole koskaan osallistuneet millään tavalla, paljastui Emma-gaalassa. Taloudellisen hyödyn toiveessa naiset suostuivat antamaan kasvot huonona pitämälleen musiikille. ”Vaadittiin osuuksia biiseistä, että pystytään nettoamaan”, Vesala tilittää. Naiskaksikko syrjäytti PMMP:tä edeltäneen epäonnisen poikaduon, joka on jäänyt täysin unholaan. Kaikki Emma-gaalasta osoitteessa www.yle.fi/emmagaala [1]. [1] http://www.yle.fi/emmagaala
  • "New Yorkissa esiintyy varmasti tuhat bändiä joka ilta"

    Maailmasta tuskin löytyy toista kaupunkia, jossa olisi yhtä valtava tarjonta musiikin suhteen kuin New Yorkissa, laulaja Janita arvelee. Hyvät bileet löytääkseen täytyy kuitenkin olla itse aktiivinen ja ottaa tapahtumista selvää.
Muualla Yle.fi:ssä