Pelko aina vieraanamme

Pikkulapsena Hartolassa katselin kanttorilan ikkunasta kylän läpi ajavia autoja. Muistan pohtineeni maailman rajoja. Kerran pakkasin laukkuuni välttämättömyyksiä kuten hiuspinnin, nenäliinan, keksin ja lähdin maailmalle. Isä tavoitti minut hengästyneenä. En voinut käsittää mihin kaikki tiet johtivat, koska ne jatkuivat paljon pidemmälle kuin Seurojentalon nurkalle. Oli helpotus kun isä kertoi maailman olevan kuin pallo ja että kiinalaiset eivät tipu avaruuteen koska on maan vetovoima.

Minua kiehtoo lapsen ajattelussa uteliaisuus ja pelko ja niiden keskinäinen alituinen kamppailu. Miten uskomattoman hieno tunne on voittaa pelkonsa. Enää en kiipeäisi mökkikuusen latvaan tai sukeltaisi riippusillalta mutta tuntuu hyvältä kun olen sen kuitenkin tehnyt. Jännitän ja pelkään nyt toisia asioita ja tiedän miten lamaannuttavaa on, kun pelko saa yliotteen. Uskon, että pelon voittamisella on myös yhteiskunnalliset ulottuvuutensa.

Pelon mukava seuralainen on nauru. Kesäteatterin yleisön saa takuuvarmasti nauramaan kun joku toikkaroi näyttämöllä juovuspäissään ja laukoo totuuksia tai päästää pierun. Sovinnaisuussäännöt hallitsevat meitä yhä ja kapinointi niitä kohtaan saa meidät hyrisemään mielihyvästä. Yleisöpalstat ja keskustelulinjat saa taatusti juuri nyt kuumiksi kun uittaa sanojen joukkoon maahanmuuttaja, homo tai pakkoruotsi. Samasta sovinnaisuussääntöjen uhmaamisesta on kyse. Niin se ei kuitenkaan mene, että humalassa olisimme vapaita ja että sovinnaisuussäännöt joutavat romukoppaan. Niitä pitää tutkia, lajitella, osata säilyttää ja osata panna kierrätykseen.

Sääntöjen ja sanojen takana on erilaisia tunteita ja ilmiöitä. Kas siinä pulma: miten kääntää tosiasioiden ja tunteiden kyllästämät sanat politiikan keinoiksi! Minusta politiikan tehtävä on ottaa niskalenkki kollektiivisista peloista. Siitä on kysymys esimerkiksi sosiaaliturvassa. Kyse on erilaisten elämäntilanteitten riskien ottamisesta hallintaan ja siis pelkojen vähentämisestä. Pienennämme yhteisesti omia pelkojamme siitä miten meille käy, jos joudumme työttömiksi, sairastumme tai kun yhtäkkiä elämästä katoaa kaikki mielekkyys.

Pitkääkö politiikan jakaa, yhdistää vai monistaa kun se ratkoo pelkokerrointa?

Pakkoruotsikeskustelua ei ratkaista poistamalla sanaa pakko koska pakko-sanana monistaa ongelman. Pakkoruotsia seuraa pakkohistoria tai pakkomatematiikka. Kysymys on niistä oppiaineista, joita näemme tärkeäksi kaikkien opiskella, jotta voimme saada hyvän yleissivistyksen ja valmiudet ponnistaa elämässämme eteenpäin. Tässä on yleissivistävän ja tasa-arvoa edistävän koulutuksen ydin.

Ruotsinkielen opiskelulla on syynsä aivan kuten matematiikan tai historiankin. Yksi niistä on se, että osa meistä suomalaisista on aina puhunut äidinkielenään ruotsia. Ymmärtämättä jäämisen pelon hallitsemiseksi on hyvä, että meillä – puolin ja toisin – on jonkinlaiset tiedot ja taidot ymmärtää toistemme kieliä ja kielen takana olevia tietoja, taitoja ja tunteita. Tämä siksi, että tarvitsemme erilaisia keinoja ratkoa ja hallita eteen tulevia pulmia, joita on enemmän kuin mihin aika tai raha riittää.

Entä siis jos yrittäisimme yhdistää? Emme siis jakaisi rakkautta eri ja samaa sukupuolta olevien oikeudeksi. Emme jakaisi naapureitamme oikeiksi ja vääriksi suomalaisiksi ulkonäön, uskonnon tai kielen perusteella. Suhtautuisimme asioihin niin kuin lapsina: uteliaina ja nauttimalla pelon voittamisesta. Pelko on terveellinen asia, mutta sen ei pidä hallita meitä eikä pelolla pidä hallita. Aina voi myös nauraa itselleen.

Kommentoi Lähetä: