Muuttuuko kansanedustaja ja mihin suuntaan?

Hahmottelin mielessäni vuosia sitten kansaedustajan työnkuvaa ja ajankäyttöä. Lähtökohta on, ettei varsinaista työ- tai vapaa-aikaa ole mutta jaksamisen vuoksi on pakko osata irrottautua ja repiä aikaa itselleen, läheisilleen ja uudistumiskyvylleen.

Kolmasosa ajasta olisi hyvä käyttää eduskuntatyöhön, joka palvelee lainsäädäntötyötä: istuntoihin, valiokuntiin, ryhmäkokouksiin ja asioihin perehtymiseen. Kaikkea ei voi hallita mutta kaikesta on tiedettävä jotain ja ainakin tiedettävä kuka tietää.

Kolmasosa kuuluu kansalaisille. Tämä tarkoittaa erilaisia tapaamisia, vierailuja, toimimista järjestöissä ja kunnallisissa elimissä unohtamatta elinkeinoelämää. Toimimalla ja verkostoitumalla pitäisi saada hyvä tuntuma koko yhteiskunnan kirjoon. Enää ei tarvitse hoitaa yksittäisten ihmisten asioita samalla tavalla kuin ennen, mutta sitäkin tapahtuu. Kansan edustajan työtä on soittaa viranomaisille, selvitellä asioita ja auttaa ihmisiä ja järjestöjä löytämään oikeat tahot ongelmiensa ratkaisemiseksi tai asioittensa edistämiseksi.

Niin, ja loppu kolmasosa kuuluu julkisuudelle ja kansainvälisyydelle. Kyse on kolumnien kirjoittamisesta, bloggaamisesta, puhetilaisuuksista mutta myös kansainvälisestä verkottumisesta. Hyvä kansanedustaja on perillä Euroopan Unionista, pohjoismaisesta yhteistyöstä, kansainvälisestä keskustelusta ja eri maitten tavoista ratkaista ongelmiaan. Se edellyttää matkustamista, lukemista, kielitaidon kehittämistä ja uskallusta puhua ja ottaa kontaktia.

Yhtä tapaa tehdä kansanedustajan työtä ei ole. Olen vakuuttunut, ettei voi valita pelkästään yhtä osa-aluetta. Tai voi - ja siksipä eduskuntatyö on muutostilassa. Kyse ei ole vain vaalirahoituksesta ja erilaisista kytköksistä, vaan myös yhä armottomammasta julkisuudesta ja siitä mitä julkisuudessa on ja mitä sieltä jää piiloon.

Ilman muuta kansanedustajaksi pyrkivällä pitää olla asioita, joita haluaa ajaa. Kansanedustaja edustaa kuitenkin myös puoluettaan, sen arvoja, tavoitteita ja toimintakulttuuria. Vaikka varsinaisen kansanedustajan työn oppiminen vie aikaa, perusvalmiudet on oltava. Kansan edustaja voi mainiosti olla mistä tahansa yhteiskunnan alueelta mutta joku kosketuspinta pitää olla yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja kykyyn käydä yhteiskunnallista keskustelua puhumattakaan, että on tunnettava yhteiskunnan rakenteet ja toimintamekanismit.

Mistä sitten turhautuminen? Siitä, ettei halua olla ostettu kansanedustaja. Siitä, ettei yhteiskunnallisella osaamisella ole juuri mitään merkitystä. Siitä, ettei tule kuulluksi ryhmässään eikä pysty ajamaan itselleen tärkeitä asioita. Siitä, etteivät lukemattomat työtunnit asioihin perehtymisessä, lakiesitysten muokkaamisessa ja pitkissä istunnoissa kiinnosta ketään. Siitä, että julkisuus on kiinnostunut tunteista, ihmisestä ja tästä hetkestä kun politiikka on asioita, pitkiä kaaria ja joukkuetyötä. Siksi, että kokemus ja asiantuntemus jäävät uusien kasvojen ja hyvin pukeutuneitten jalkoihin ja ettei sille anneta muualla yhteiskunnassa arvoa. Siksi, että kansainvälinen osaaminen luokitellaan huikentelevaksi elämäntyyliksi ja matkustushaluksi. Siksi, että näyttäytyminen ja esittäminen riittää. Siksi, että ihmiset ovat sittenkin niin laiskoja ottamaan selvää ja olemaan kriittisiä sen suhteen, mitä heille tarjotaan.

Entisen pääministerin entinen puoliso sanoi pääministeriydestä sen olevan painajainen Elm Streetille. Joku voisi sanoa kansan edustamisen olevan Mission Impossible, mahdoton tehtävä. Silti se on myös haasteellinen, palkitseva ja unelmien työtehtävä demokratian, siis kansan vallan, palveluksessa. Ehkäpä demokratia jossain lööppien, hallinnon, asiakirjojen ja organisaatioiden kätköissä sittenkin luuraa.

Kommentoi Lähetä: