Katoaako vasemmisto Suomesta?

Kesällä pidetyt puoluekokoukset eivät näytä tuoreiden mielipidemittausten mukaan juurikaan muuttaneen puolueiden kannatuslukuja.

Vaikka median päähuomio kohdistuukin kolmeen suurimpaan puolueeseen, ei niiden keskinäisellä järjestyksellä ole suurtakaan merkitystä politiikan sisällön kannalta.

Kolmen suurimman puolueen asetelma muistuttaakin tuttua tuolileikkiä: kun musiikki lakkaa, yksi jää ilman pallia. Oppositioon jäävä puolue vapautuu vaalilupauksistaan eikä hallituspuolueidenkaan tarvitse niistä pitää kiinni koska päätöksethän syntyvät aina kompromissien tuloksena.

Suomessa on poliittinen järjestelmä, jossa äänestäjällä ei juuri ole kuluttajansuojaa. Hän ei voi etukäteen tietää, millaiselle hallituskokoonpanolle, millaiselle hallitusohjelmalle ja millaiselle politiikalle hän äänestäessään antaa tukensa.

SDP:n ja Vasemmistoliiton yhteenlaskettu kannatus on tällä hetkellä alle 30 prosenttia. Jos Vihreät lukeutuisivat vasemmistoon - kuten useimmissa muissa maissa on tapana - yhteenlaskettu kannatus jäisi silti 40 prosentin tienoille. Kaikissa muissa pohjoismaissa tällainen punavihreä allianssi joko on hallitusvallassa - kuten Norjassa ja Islannissa - tai lähtee suosikkina tuleviin vaaleihin - kuten Ruotsissa ja Tanskassa.

Mutta Suomessa tällaista allianssia ei ole. Suomessa on SDP, joka on tottunut tekemään yhteistyötä Kokoomuksen ja Keskustan kanssa. Suomessa on Vihreät, joille kelpaa liittolaiseksi kuka tahansa. Ja Suomessa on kutistuva Vasemmistoliitto, jolle puolestaan ei kelpaa kukaan - paitsi jos muut hyväksyvät sen itsensä asettamat tavoitteet. Tosin Paavo Arhinmäki puhui viikonloppuna punavihreän yhteistyön puolesta - haukuttuaan ensin vihreät maan rakoon.

Jos vasemmiston ideana on haastaa porvarillinen politiikka, se voi toteutua vain siten, että luodaan allianssi, yhteinen vaaliohjelma tai vaalitavoitteet, joille pyritään saamaan enemmistö eduskuntaan ja sen varaan rakentuva hallitus. Äänestäjille tarjotaan vaihtoehtoinen ohjelma ja jos sen takana olevat puolueet saavat enemmistön, ne muodostavat hallituksen ja ryhtyvät toteuttamaan ohjelmaansa.

Ratkaisevassa asemassa on tietysti SDP suurimpana mahdollisen punavihreän allianssin puolueena. Se ratkaisee, haluaako se haastaa porvarillisen politiikan vai osallistua sen toteuttamiseen yhtenä keskustapuolueena. Pahoin pelkään, että SDP:n keväinen ärhäköityminen tähtää vain kannatuksen nostoon, jotta hallitusyhteistyö kokoomuksen tai keskustan kanssa olisi mahdollinen. Vaihtoehto olisi sosialidemokratian aateperintöön nojaavan mutta modernin punavihreän allianssin luominen. Valitettavasti mikään ei oikein siihen viittaa.

Entä Vasemmistoliitto?

Jyväskylässä pidettiin puoluekokous, joka puolueettomienkin todistajien mukaan oli hengeltään hyvä ja iloinen. Mitään ihmeempiä jännitteitä kokouksessa ei nähty. Tasaisimmat äänestykset koskivat varapuheenjohtajien numerointia ja turkistarhausta. Niukalla enemmistöllä syntynyt turkistarhauksen vastainen kannanotto tuskin lopettaa turkistarhausta mutta se saattoi haudata Vasemmistoliiton haaveet kansanedustajapaikasta Pohjanmaalla.

Kokouksen kielteinen ydinvoimakanta ei ollut kovinkaan suuri yllätys, jo puolueen ensimmäinen ohjelma vuodelta 1990 sisälsi vaatimuksen ydinvoimasta luopumisesta asteittain. Kokonaan toinen asia on, että puolueen ay-siipi on koko ajan toiminut ja toimii edelleen ydinvoiman lisärakentamisen puolesta.

On itse asiassa opettavaista vertailla nyt hyväksyttyä ohjelmaa kahdenkymmenen vuoden takaiseen. Uudessa ohjelmassa näyttää korostuvan jonkinlainen ekologismi aikaisempaa paljon voimakkaammin. Joitakin kannanottoja vuodet ovat myös pyöristäneet. Kaksikymmentä vuotta sitten vaadittiin kirkon eroa valtiosta, nyt tyydyttiin vaatimaan elämäntapatietoa uskonnonopetuksen sijaan. Kaksikymmentä vuotta sitten vaadittiin armeijan supistamista, nyt annettiin tuki asevelvollisuusarmeijalle. Kaksikymmentä vuotta sitten haluttiin karsia presidentin valtaoikeuksia, nyt sellainen vaatimus torjuttiin. Parinkymmenen vuoden takainen kansalaistuloa koskeva kannanottokin ulottui pidemmälle kuin uusi perustuloehdotus ja tuolloin uskallettiin kritisoida myös ay-liikettä.

Vasemmistoliitossa ei enää ole ”enemmistöä” ja ”änkyröitä” entiseen tapaan. Uudenlainen jakolinja tuli parhaiten esiin ehkä puoluesihteeriäänestyksessä, jossa vanhan puoluesihteerin haastaja sai noin 30 % äänistä. Valistuneen arvauksen mukaan haastajan, anarkistinakin mainetta niittäneen Reko Ravelan kannatus tuli kahdesta perusjoukosta: radikaalia kansalaisaktivismia lähinnä teoriassa ihailevilta nuorilta ja vanhoilta käytännön änkyröiltä. Kumpikaan joukko ei viitoita Vasemmistoliiton linjaa, mutta vaikuttaa siihen ja pakottaa Arhinmäen tasapainoilemaan realismin ja populismin välisellä kannaksella.

Vasemmistoliiton sisäisen perhe-elämän harmonisuus ei näy sen kannatusluvuissa. Jotenkin tulee kuva, että puolue puhuu sisäänpäin, ikään kuin vakuuttaa itse itseään. Kokouksen hyväksymä tavoiteohjelma on runsas valikoima eritasoisia poliittisia tavoitteita, eräänlainen punavihreän politiikan tarjoustalo. Miten mahtaa tavara mennä kaupaksi, sillä hintoja ei ole pantu mihinkään näkyviin. Vasemmistoliiton tavoiteohjelman parasta ennen- päivämäärä on sijoitettu niinkin pitkälle kuin vuoteen 2015, eli yli seuraavienkin eduskuntavaalien.

Ohjelmassa ei juuri lainkaan hahmotella MITEN ohjelma toteutettaisiin, vaikka siinä hyvinkin yksityiskohtaisesti kuvataan MITÄ pitäisi tehdä. Kahdeksan prosentin kannatuksella toimivalle puolueelle tämä on aikamoinen uskottavuusongelma. Oletan ihmisten noin yleisesti tietävän, että Vasemmistoliitto haluaa parempaa sosiaaliturvaa, työtä työttömille ja monenlaista muuta hyvää. Ihmiset ovat monista asioista Vasemmistoliiton kanssa periaatteessa jopa samaa mieltä. Mutta ihmiset eivät näytä uskovan, että nuo tavoitteet toteutuisivat Vasemmistoliittoa äänestämällä. He äänestävät demareita, vihreitä tai perussuomalaisia. Tai jättävät äänestämättä.

Tällä hetkellä todennäköisimmältä näyttää, että Vasemmistoliitto putoaa jo ensi keväänä neljänneltä sijaltaan vihreiden ja ehkä perussuomalaistenkin taakse viidenneksi tai kuudenneksi. Jatkopestin saaneella Paavo Arhinmäellä ja muulla puoluejohdolla on melkoinen urakka edessään, jos he aikovat pitää ensi kevään vaalien tappioluvut edes siedettävinä.

Matti Hokkanen, Vasemmistoliiton entinen ministeriavustaja

Kommentoi Lähetä: