Mietteitä kulttuurista

Olen tämän syksyn aikana tavallista enemmän miettinyt kuka minä olen. Mietiskelyni liittyy (tietenkin) vellovaan keskusteluun suomenruotsalaisuudesta. Sen ohella tuli mietittyä miten ns polkuriippuvuus toimii. Aamulla herätessäni olin ymmärtänyt että aiheet liittyvät toisiinsa.

Jos jätämme sivuun aikaisemmat historian vaiheet ja aloitamme suomenruotsalaisen polkuriippuvuuden erittelyn vuoden 1917 tapahtumista, piirtyy – minun mielestäni – seuraavanlainen kuvio.

Suurruhtinaskunta oli sisällissodan aattona jakautunut poliittisesti kuuteen leiriin, joita lähinnä kuvaisin näin:
Autoritaariset fennot olivat Venäjän väliaikaisen hallituksen kannalla. Heille oli ominaista että he olivat oppineet luottamaan Pietarin vallanpitäjiin poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi ja siksi he luottivat myös Kerenskiin.

Isänmaalliset fennot olivat itsenäisyyden kannalla. Heistä ehkä mielenkiintoisin oli Tekla Hultin. Tässä pyrkimyksessään he ajautuivat yhteistyöhön kolmannen ryhmittymän eli ruotsinkielisten aktivistien kanssa.

Aktivistit olivat ennen kaikkea ryssävihan läpitunkemia ja suurin osa heistä oli vahvasti svekomaanisia.

Alkiolaiset maalaisliittolaiset muodostivat oman leirinsä. He olivat suomenmielisiä mutta samalla populistisen herravihan läpitunkemia.
Viidentenä ryhmänä oli sosialidemokraatit jotka olivat vuoden 1916 eduskuntavaalien jälkeen valtansa huipulla ja heidän johdollaan saavutettavan itsenäisyyden kannalla. Puolueen rivejä hajottivat kuitenkin pinnan alla vahvistuvat epäilyt demokraattisen vallan toimivuudesta.

Lopuksi oli ruotsinkieliset ja taantumukselliset svekot Wreden ja Estlanderin johdolla. He olivat jo toista vuosikymmentä epäilleet suomalaisen demokratian tarkoituksenmukaisuutta.

Jo valtalain käsittelyn yhteydessä autoritaariset fennot ja taantumukselliset svekot löysivät toisensa, mutta jäivät alakynteen. Syksyn vaalien jälkeen ja vielä selkeämmin sisällissodan aattona kaikki fennot, taantumukselliset ja aktivistiset svekot sekä alkiolaiset populistit ajautuivat punaisia kohtaan tuntemastaan inhon ja pelon vuoksi valkoiseen liittoon. Siitä syntyi vahva kaksikielisyyden suomalainen polku, jonka tasavaltalaisuus ja kielellinen vapaamielisyys voitiin seuraavina vuosikymmeninä turvata kriisitilanteissa työväenliikkeen äänillä.

Tämä liitto voimistui vielä talvi- ja jatkosodissa ja muotoutui siten itsenäisen Suomen poliittiseksi päälinjaksi.

Seuraava vaihe tässä polkuriippuvuudessa nousee esiin suomalaisen myöhäisen hyvinvointivaltion murroksessa ja liittyy peruskoulun kieltenopetukseen. Mielenkiintoisinta vuoden 1968 hallituksen päätöksessä on, että pakollisen suomen- ja ruotsinkielen opetuksen rintama on melkein täydellinen toisinto historiamme ehkä isänmaallisimmasta päätöksestä eli valtalain hyväksymisestä. Merkittävin ero tässä on että taantumukselliset svekot – vähän kyllä muristen – olivat mukana tässä Reino Oittisen ja Gösta Cavoniuksen valistuksen ja kielisovun operaatiossa.

Tämä suuri tasavaltalais-sivistyksellinen linja on nyt – taas kerran – murtumassa. Intohimot ja kielenkäyttö muistuttavat jo vuoden 1917 syksyä. Linja murtuu nyt monesta syystä, mutta pääasiallisin syy on siinä että usko tasa-arvoisen ja tasavaltaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan rakoilee.

Minua se koskettaa erittäin tunnepohjaisesti ja kahdella tavalla. Olen yhtä suomalainen kuin kuka tahansa suomalainen. Olen riemastunut Veikko Hakulisen voitosta Sixten Jernbergistä ja surrut kun Juha Mieto hävisi Thomas Wassbergille. Ja tähän historiaan kallistuvien vertailujen jatkoksi voisi lisätä lauantaisen sählyn maailmanmestaruuden loppuottelun.

Mutta se koskettaa minua myös voimistuvana ja pahaenteisenä ennakkotunteena lähestyvästä hyvinvointiyhteiskunnan syvästä kriisistä. Tämä yhteiskuntamalli kasvoi esiin nimenomaan vaihtoehtona ahtaita luokkanäkemyksiä noudattavalle ja tuhoisaksi osoittautuneelle politiikalle. Sille luokkaetujen tielle on jo palattu tulonjaon puitteissa.

Max Planck –instituutin entisen johtajan Fritz Scharpfin vetämä tutkimusryhmä on hyvin vakuuttavasti osoittanut, ettei hyvinvointiyhteiskunta kestä maailman kyberavaruudessa kiertävien pääomien paineita. Siitä syystä malli myös hajoaa.
Olemme kulkeneet vaikeata polkua valtalaista läpi sisällissodan helvetin. Olemme kuolleet suomeksi ja ruotsiksi rintamilla ja olemme yhdessä rakentaneet tämän maan. Siksi meidän tulisi kyetä ratkaisemaan tämäkin ongelma yhdessä. Kielenkäyttö viittaa kuitenkin siihen että kansallinen yhteenkuuluvuuden tunne, josta Tekla Hultin niin kauniisti puhui kesällä 1917, hajoaa samaa tahtia kuin euro murenee. Ja ongelma on siinäkin, että pääomavirtojen suitsemispäätöksiä pitää osata tehdä tehokkaasti – ja kansainvälisesti.

Siihen kukaan ei usko ja voimattomuudesta nousee – niin kuin aina aikaisemminkin – viha. Mutta uskooko joku, että tätä vihaa voidaan taltuttaa luopumalla pakollisesta ruotsinkielen opetuksesta.
Jos uskoisin luopuisin ilolla.

Kommentoi Lähetä: