Kuilun yli

Asuin 80-luvun loppupuolella kuukauden Firenzessä. Paikallisista nähtävyyksistä yksi merkittävin on tuomiokirkko – Duomo – ja sen kupoli.
Lattiassa kupolin alla on varhaisrenessanssin harrastama valeperspektiivi, joka luo ihmeellisen näkymän kun katsoo kupolin huipusta alas. Lattian valeperspektiivi jatkuu – hyvin symbolisesti – helvetin syvyyksiin asti, ja ihminen liikkuu hauraassa elämässään – kuin ilmassa – tämän kuilun yli.

Tulin ajatelleeksi tätä näkymää istuessani toissaviikkolla bussissa matkalla hallituksen budjettiriiheen, jossa – sivuhuomautuksena lisättäköön – ei ollut paljon riiheen kuuluvaa puintia. Tilaisuus on enemmän keino kohdistaa julkisen sanan huomiota toivottuihin asioihin kuin vakavaa yhteiskunnallista pohdintaa.
Duomon valeperspektiivi juolahti mieleeni monesta syystä. Ensimmäinen niistä oli ILO:n erittäin huolestuttava raportti nuorisotyöttömyydestä. Muut aiheet kumpusivat kesälukemisistani. Yksi tärkeimmistä oli David Ekbladhin kirja suuresta amerikkalaisesta missiosta tai tehtävästä – The Great American Mission.

Etenkin meille 60-lukulaisille suuri amerikkalainen missio kuulostaa vähän pahaenteiseltä. Kirja kertoo kuitenkin poikkeuksellisen mielenkiintoisesti sellaisesta amerikkalaisesta missiosta, joka historian arvaamattomien käänteiden kautta on kuivunut tyhjiin.
On yleinen uskomus, ja minäkin uskoin niin, että sekatalous tai sosiaalinen markkinatalous on ruotsalainen tai saksalainen keksintö ja että kunnia kuuluu joko sosialidemokraatti Per-Albin Hanssonille tai kristillisdemokraatti Ludwig Erhardille. Kirja paljasti että kunnia kuuluu ainakin yhtä paljon Eugene Staleylle, vanhalle amerikkalaiselle ”newdealerille”.

Staley kuului siihen kaartiin joka toimi Tennessee Valley Authorityssa eli oli mukana Tennessee-joen modernisaatioprojektissa. Se puolestaan kuului Franklin Rooseveltin presidenttikauden suuriin ja ehkä utopistisiinkin muutosyrityksiin.

Vuonna 1939 ilmestyneessä kirjassaan Maailmantalous murroksessa, World Economy in Transition, Staley kuvaa tasapainoisen ja sosiaaliseen markkinatalouteen perustuvan murroksen, jossa juuri demokraattiset ihanteet ovat maailmantalouden rakenteellisena selkärankana.

Virkaanastujaispuhessaan 1949 Harry Truman yritti tehdä tästä ihanteesta todellisuutta ja esitti ns. point four-ohjelmansa. Se sisälsi kauniin ja – sanoisin lähes – humanistisen näkemyksen maailmantalouden tasapainoisesta kehityksestä kansainvälisen, Marshall-tapaisen, avun turvin. Ei siis mikään ”paha” suuri amerikkalainen missio.

Mutta miten kävikään? Yhdysvaltain republikaanit eivät tästä avustussuunnitelmasta pitäneet. Vuoden 1952 vaalikampanjassaan he nostivat esille tunnuksen ”Kauppaa, ei avustusta”, Trade, not Aid. Tultuaan valituksi presidentiksi Dwight D. Eisenhower romutti koko suunnitelman.

Miksi näin kävi?

Taustalla on tietenkin republikaanien ja neoliberaalien valtionvastaisuus. Siinäkin on joskus järkensä, mutta kylmän sodan oloissa kaikki kärjistyy ja vääntyy pahemmaksi kuin kuuluisi olla. Kilpavarustelu kiihotti pakonomaiseen taloudelliseen kasvuun ja geopoliittiseen kilpajuoksuun. Yhdysvallat löysi itsensä Guatemalasta, Vietnamista ja autoritaarisen demokratian teoriassa. Neuvostoliitto löysi itsensä Unkarista, Tšekkoslovakiasta ja Brezhnevin doktriinista.

David Ekbladhin kuvaama suuri amerikkalainen missio oli siis jotain aivan muuta kuin mitä syntyi sodanjälkeisen Bretton Woods-järjestelmän sortumisen jälkeen. Tarkoituksena oli luoda sosiaaliseen markkinatalouteen perustuvaa globalisaatiota eikä neoliberaalista. Siksi meillä on nyt sellainen versio globalisaatiosta, jossa heikommat jäävät pahasti jalkoihin. Maailmanlaajuisesti tämä osa näyttää nyt kuuluvan nuorisolle.

Matkalla hallituksen budjettiriiheen ajattelin siis nuorisotyöttömyyttä ja koin että liikumme hauraan taloususkon turvin ammottavan kuilun yli.

Siksi Firenzen Duomon kupoli tuli mieleeni. Ja perspektiivi helvettiin.

Valeperspektiivikö?

Nils Torvalds / Ajankohtaisen Ykkösen kolumni 31.8.2010 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: