Mediakommentti: Vapaa media

Suomalainen lehdistö on maailman vapainta ja se tuottaa poliittisia ruumiita aikaisempaa enemmän. Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksiin mukaan Pohjoismaissa sekä Hollannissa ja Sveitsissä yleisö voi nauttia maailman riippumattomimmasta mediasta.

Lehdistömme vapauden historia on lyhyt. 1950-luvulla Urho Kekkosen käydessä vaalitaistelua keinot olivat amerikkalaistyylisen rajuja ja henkilöön käyviä, eikä tarinoista puuttunut naisia tai viinaa. Kun Kekkosesta tuli presidentti ja valta-asema vahvistui, media suomettui hymistelemään yya-hengessä. Koiviston kaudella, odotettiin poliittisen keskustelun vapautumista, mutta jahkailuksihan se meni. Koivisto oli avannut jo 60-luvulla kotinsa ovet ja perheen mopsistakin tuli julkkis, mutta presidenttinä hän halusi pitää politiikan kovasta ytimestä sopulilaumaksi nimittämänsä median loitolla.

1980-luvulla mediailmasto muuttui ja poliitikot oppivat esiintymään ja hakemaan julkisuutta yksityiselämästään kertomalla. Poliitikkojen toilailuja alettiin käsitellä rohkeammin ja Martti Ahtisaari pudotti presidentti-instituution jalustalta.
Suomalaiset poliitikot ovat päässeet julkisuudessa aika helpolla, mutta nyt meno on muuttunut ja puhutaan jopa uhreista ja pääkalloja metsästävistä toimittajista.

Arja Alhon tai Anneli Jäätteenmäen ministerieroissa on yhteistä paljon. Naisten saama positiivinen julkisuus muuttaa hetkessä suuntaa ja eroon johtaneessa kohussa katse kohdistuu henkilöön ja poliittiset taustat jäävät katveeseen.

Toimittaja Heikki Saaren Median jahtaamat - kirjassa kertovat poliitikot heihin kohdistuneesta mediakohusta. Osa jutuista tuntuu selittelyltä ja joitakin tarinoita lukiessa jää miettimään, onko median mittasuhteet vinkasahtaneet ja katse kohdistunut liikaa salatuimpaan - yksityisyyteen.

Syystä tai syyttä mediakohun keskelle joutuneiden kannalta kohtuuttomalta tuntuu asioiden loputon vellominen. Tiedotusvälineet ovat nykyisin mediaa mediasta. Juttuja tehdään samoista aiheista ja lainataan paljon ja jopa virheet monistuvat. Eero Heinäluoma on huolissaan siitä, että media on niin samanmielinen. Hän kaipaa yksityisajattelijoita laumaan.

Me toimittajat haluamme, että poliitikot näyttäisivät mielipiteensä ja erimielisyytensä, mutta miksi emme ole itse moniäänisempiä?
Poliitikkojen virheiden uutisoinnista on tullut päivittäisdraamaa, jossa on selkeät hyvikset ja pahikset kuin fantasiaromaaneissa. Kohteeksi joutuneen on vaikea muuttaa roolitustaan.

Piispan virasta eronnut Ilkka Kantola ihmettelee, millaista tiukkaa moraalia ja ihmiskäsitystä edustavat iltapäivälehdet uutisoidessaan seksiskandaaleista. Kantola kysyy, pitääkö julkisuuden henkilön olla esikuvallinen jopa täydellinen. Pelottavinta tässä kehityksessä on se, että kuka haluaa enää politiikkaan. Täydelliset ihmisetkö tai ihmiset jotka eivät tunne syyllisyyttä tai häpeää, sillä media ei anna armoa.

Mediakohut ovat tuottaneet poliittisia ruumiita.
Suomalainen mediailmasto muuttui 1980-luvulla. Kekkosen aika päättyi, mutta Koivistokin oli odotettua varautuneempi politiikasta kertoessaan. Julkisuuteen hän suhtautui myönteisesti ja päästi jo 60-luvulla toimittajat kotiinsa ja perheen mopsistakin tuli julkkis. Martti Ahtisaari pudotti presidentti-instituution jalustalta. Hyssyttely ja salailu loppui.

Anna-Liisa Haavikko

Kommentoi Lähetä: