Mediakommentti: Hatut ja myssyt

Hatut ja myssyt ovat olleet viime päivien pakkasissa tarpeen. Pienen kansan kohtaloissa päähineen valinnalla on ollut merkitystä.

Alkutaival meni hattujen hallitessa ja viimeiset vuosikymmenet myssyt ovat olleet niskan päällä joskin jo onnahdellen. Urho Kekkonenkin oli nuorena ensin innokas hattu ja sitten sotien melskeissä vaihtoi päähineen ja ryhtyi vähintään yhtä innokkaaksi myssyksi.

Tasavallan presidentti Tarja Halonen on tyylipuhdas myssy, ulkoministeri Alexander Stubb taas enemmän hattumiehiä. Ulkoministeriö julkaisi hiljattain 40-sivuisen näkemyksen siitä millaisia haasteita Suomen ulkopolitiikka kohtaa vuonna 2020 ja sitä ennen. Siinä sanotaan, että ”Nato on keskeisessä asemassa varauduttaessa uusiin uhkiin. Naton tavoitteet kansainvälisen vakauden ja turvallisuuden edistämiseksi sopivat yhteen Suomen ja EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Nato-jäsenyyden tulee siksi säilyä todellisena vaihtoehtona.” Tarkoitusperiltään vaikuttaa aivan hattumaiselta tekstiltä.

Wikileaksin vuodoista on kohistu viime päivät ja media on ollut keskeisesti mukana. Luottolehtiä asiakirjojen julkaisussa ovat olleet The New York Times, The Guardian, Le Monde, El Pais ja Der Spiegel. Vahvistaako tämä menettely perinteísen median roolia on vielä arvoitus, sillä maailman johtajat ovat yksimielisesti tuominneet vuodot. Luottamus taas on yksi median keskeisistä toimintapilareista.

Monien kohistujen paljastusten joukossa ovat olleet paitsi luonnehdinnat Venäjän autoritaarisesta hallitsemistavasta, niin myös Suomen ja Ruotsin mahdollista Nato-jäsenyyttä koskeva diplomaattiviesti, jossa amerikkalainen suurlähettiläs Michael Wood katsoi Ruotsin olevan jo erittäin lähellä Natoa, mutta epäili silti Suomen ja Ruotsin olevan ”skeptisiä ja idealistisia” maita, joiden mukanaolo ei kenties olisi edes hyväksi Natolle. Ilmeisesti puhtaasti myssypäiset maat eivät siis USA:ta kiinnosta, vaan hattu on ensin vedettävä hyvin korville.

Hatut olivat Ruotsissa vallassa 1700-luvun puolivälin molemmin puolin ja tappiollinen ´Hattujen sota´ Venäjää vastaan käytiin vuosina 1741-1743. Hatut olivat sekoitus kovaa kansallista linjaa ja seikkailupolitiikkaa. Erityisesti hatut pelkäsivät Venäjän kasvavaa vaikutusvaltaa. Myssyt puolestaan edustivat varovaista neuvottelulinjaa, heitä pidettiin vähän torkkuvina poliitikkoina ja he saivatkin hattujen sotaretkien jäljiltä velkaiseksi jääneen valtion talouden lopullisesti kuralle. Tilanteen ratkaisi vuonna 1772 Kustaa III, joka kaappasi itselleen kaiken vallan.

Hatuista ja myssyistä on historian saatossa ollut erilaisia versioita; 1900-luvun alkupuolella Suomessa puhuttiin perustuslaillisesta ja myöntyväisyyslinjoista, 1930-luvulla raja meni Saksan vanavedessä kulkeneiden Suur-Suomen havittelijoiden ja maltillisten välissä, sotien jälkeen Paasikiven-Kekkosen idänpolitiikan kannattajien ja yya-sopimusta kritisoineiden keskeltä.

1980-luvulla alkaneen avautumisen aikakaudella rajanveto hattujen ja myssyjen välillä ei ole kuitenkaan helppoa. Lasse Lehtinen yritti sitä muutama vuosi sitten ja totesi, että nykypäivän hatut kyllä huolehtivat Suomen Naton jäseneksi nauttimaan sen viidennen artiklan turvatakuista. Hänen mielestään nyt on taas hattujen vuoro, myssyt ovat hallinneet jo liian kauan.

Suomi on mukana syvenevässä EU:n puolustusyhteistyössä nopean toiminnan joukkoja muodostettaessa ja Suomi on mukana Afganistanissa Nato-johtoisessa operaatiossa. Itsenäisyyden vaaliminen on näinäkin aikoina monimutkainen asia. Ymmärtämistä ei helpota Naton ja Venäjän lähentyminen. Voi kuulostaa ristiriitaiselta, mutta rauhannobelisti Martti Ahtisaari pitäisi Nato-kannattajana lukea hattu-leiriin. Entä puhemies Sauli Niinistö – onko hän hattu vai myssy?

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Juha Kulmanen

Kommentoi Lähetä: