Miten älyn ylijäämä muuttaa maailmaa?

Mitä tapahtuu, kun yhä useammalla meistä on pääsy internetiin, katsomme yhä vähemmän televisiota, ja sen sijaan haluamme osallistua, tehdä ja vaikuttaa?

Hyvää tapahtuu, sanoo amerikkalainen kirjailija ja media-asiantuntija Clay Shirky. Syntyy wikipedioita, ihmisten pelastaminen katastrofialueilta nopeutuu, yhteiskunnat muuttuvat avoimemmaksi, Shirky kirjoittaa.

Hän käsittelee ilmiötä tuoreessa kirjassaan Cognitive Surplus - Creativity and Generosity In a Connected Age. Käännettäköön cognitive surplus tässä suomeksi älyn ylijäämäksi.

Älyn ylijäämä on maailmanlaajuinen resurssi, joka on yhä paremmin kanavoitavissa itseämme ja muita hyödyttäviin projekteihin, on se sitten osallistumista keskusteluihin Facebookissa tai oman asuinalueen epäkohtien raportoimista viranomaisille. Tämä on mahdollista, kun yhä useampi meistä pääsee verkkoon, ja yhä useampi haluaa käyttää vapaa-aikansa aktiiviseen toimintaan verkossa.

Näistä osallistumisen palasista syntyy suuria kokonaisuuksia - kuten Wikipedia - joilla on kestävää arvoa. Shirky kuvaa murrosta näin:

"Kaksi tärkeintä muutosta, jotka auttavat meitä pääsemään käsiksi älyn ylijäämään, ovat jo tapahtuneet. Ensinnäkin, maailman koulutetulla väestöllä on biljoona tuntia vapaa-aikaa vuodessa. Toisekseen, media on tullut kansalaisten pariin niin, että tavalliset ihmiset voivat käyttää vapaa-aikaansa verkossa sellaisiin asioihin, joista he välittävät. Näiden kahden, viime vuosituhannen mediamaisemaan verrattuna suuren muutoksen hahmottaminen, on vasta alkua sen ymmärtämisessä, mitä tapahtuu tänään, ja mikä on mahdollista huomenna."

Tutkimukset osoittavat, että internetin parissa kasvaneet nuoret vierastavat viestintävälineitä, jotka perustuvat vain yhdensuuntaiseen viestintään - siis malliin, jossa heille kerrotaan, miten asiat ovat, ilman, että he voivat osallistua. Toisekseen, ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, nuoret sukupolvet katsovat vähemmän televisiota kuin vanhemmat. He käyttävät vapaa-aikaansa muuhun - paljolti verkossa toimimiseen.

Shirky kuvaa muutosta esimerkkien kautta. Yksi vaikuttavimmista on tarina Ushahidista, palvelusta, joka auttoi kansalaisia jäljittämään etnisen väkivallan purskahduksia Keniassa vuonna 2008. Kenian hallitus kielsi mediaa kirjoittamasta väkivaltaisuuksista, mutta Ory Okolloh, kenialainen poliittinen aktivisti, bloggasi silti tapahtumista.

Okolloh pyysi lukijoitaan lähettämään sähköpostia ja kommentteja väkivallasta, jota he näkivät. Metodi osoittautui niin suosituksi, että hänen blogistaan tuli olennainen lähde Kenian tilanteen raportoijana. Okolloh alkoi haaveilla palvelusta, joka koostaisi kansalaisjournalistien kirjoitukset ja paikantaisi ne kartalle. Hän sai palvelun pystyyn parin ohjelmoijan avulla, ja se sai swahilinkielisen nimen Ushahidi, joka tarkoittaa suomeksi todistajaa.

Ushahidista tuli tärkeä lähde Kenian väkivaltaisuuksien raportoinnissa tilanteessa, jossa tavallisesti turvaudutaan hallituksen tiedotteisiin tai valtavirtamedian raportteihin. Näiden vaalien aikaan Keniassa ammattilaiset eivät kuitenkaan kirjoittaneet tilanteesta, poliittisista syistä tai sensuurin takia, Shirky kertoo.

Amerikkalainen Harvardin yliopisto tutki myöhemmin Ushahidin vaikutusta ja vertasi sivuston raportointia valtavirtamedian tietoihin. Tutkimuksen mukaan Ushahidi kertoiväkivaltaisuuksista heti niiden alettua ja onnistui raportoimaan erityisen hyvin laajoilta maantieteellisiltä alueilta. Uutisoinnin perusteella järjestöt pystyivät kohdistamaan avun sitä tarvitseville alueille.

Sittemmin Ushahidi on kehittynyt kansainväliseksi palveluksi, joka on raportoinut väkivaltaisuuksista Kongossa, ollut mukana ehkäisemässä vaalivilppiä Intiassa ja Meksikossa sekä paikallistanut loukkaantuneita maanjäristyksissä Haitissa ja Chilessä.

Mitä Ushahidissa sitten oikein tapahtui? Shirky analysoi tapausta kirjassaan näin:

"Halpojen työkalujen, pienen rahamäärän ja pienen ajallisen panostuksen avulla kourallinen ihmisiä pystyi löytämään yhteistä hyvää tahtoa ja luomaan uuden resurssin tavalla, jota kukaan ei olisi voinut kuvitella viisi vuotta sitten. Kuten kaikki hyvät tarinat, Ushahidissa on monta oivallista läksyä. Ensinnäkin, ihmiset haluavat toimia tehdäkseen maailmasta paremman paikan. Toisekseen, he haluavat auttaa, kun heitä pyydetään. Pääsy halpoihin, joustaviin työkaluihin poistaa monta estettä, kun uusia asioita kokeillaan. Ei tarvita hienoja tietokoneita keräämään älyn ylijäämää.

Mutta yksi tärkeimmistä opeista on tämä: Kun on kerran selvitetty, miten älyn ylijäämää voi kerätä onnistuneesti, toiset voivat mallintaa tekniikkaa, uudestaan ja uudestaan, eri puolilla maailmaa", Shirky kirjoittaa.

Vastaavanlaisia esimerkkejä eri elämänalueilta riittää. Shirky kirjoittaa verkossa toimivasta palvelusta nimeltä PatientsLikeMe, eli suomeksi Minun kaltaiseni potilas, jossa samoista sairauksista kärsivät voivat vaihtaa tietoja ja tarjota tukea toisilleen. Yli 50 000 ihmistä kertoo palvelussa kokemuksiaan lääkkeistä ja hoitokokeiluista.

Sivusto perustelee toimintaansa manifestissaan näin: Terveydenhoitoon liittyvä tieto on perinteisesti hyvin suojattua ja salaista yksityisyydensuojan sekä yksinoikeuksien takia. Sen takia tieteellinen tutkimus hidastuu ja läpimurtojen tekeminen kestää vuosikymmeniä. Potilaat puolestaan eivät pääse käsiksi tietoon, jota he tarvitsevat, kun he päättävät hoitosuunnitelmista.

PatientsLikeMe toimii yksilöiden rohkeuden varassa: Ihmiset jakavat tietoa sairauksistaan ja lääkkeistään, vaikka tällainen avoimuus poikkeaa yleisestä käytöksestä. Perinteisesti sairauksiin liittyvää tietoa on pidetty hyvin yksityisenä tietona. Shirky kirjoittaa:

"PatientsLikeMen käyttäjät ovat siirtyneet jakamisen normiin - normiin, josta jokainen hyötyy. Potilaat hyötyvät jakamisen ja yhdessäolemisen tunteesta, huolien ja tuskan samoin kuin havaintojensa ja oireidensa jakamisesta. Tutkijat puolestaan hyötyvät, kun he pääsevät helposti yhteyksiin suurten ryhmien kanssa, jotka kärsivät kroonisista ja harvinaisista sairauksista", Shirky kirjoittaa.

Ushahidi ja PatientsLikeMe ovat molemmat palveluita, jotka tuottavat todellista arvoa sekä käyttäjilleen että muille. Shirky herätteleekin esimerkkien avulla pohtimaan kysymystä: Kuinka paljon oikeastaan voisimme käyttää älyn ylijäämää todellisen yhteiskunnallisen hyödyn tuottamiseksi?

Shirkyn kirjassaan kuvaama kulttuurin muutos on ravistellut myös mediaa, ehkä rajummin kuin koskaan. Ihmiset ovat nykyisin yhä tottuneempia verkon kaksisuuntaiseen luonteeseen, jossa he voivat osallistua ja vaikuttaa. He tyytyvät yhä heikommin passiivisen katsojan, kuluttajan ja sohvaperunan rooliin.

Shirky kirjoittaa näin:

"1900-luvulla media rakentui yhdensuuntaisuuden varaan: kulutuksen. Kysymys kuului: Jos me tuotamme lisää, kulutatko sinä lisää? Vastaus kuului: kyllä, koska keskimääräinen henkilö katsoi joka vuosi enemmän televisiota. Kunnes nyt kehityssuunta on muuttumassa. Media muistuttaa pikemminkin triathlonia, jossa on kolme eri mahdollisuutta: ihmiset haluavat kuluttaa, mutta he haluavat myös tuottaa ja jakaa. Olemme aina pitäneet kaikista näistä kolmesta toiminnosta, mutta niiden toteuttaminen ei ole ollut mahdollista ennen kuin viime vuosina."

Shirkyn mukaan raja julkisen median, kuten sanomalehtien sekä televisiouutisten ja henkilökohtaisen median, kuten kirjeiden ja puhelinsoittojen välillä, on liudentunut. Hän kirjoittaa:

"Nykyisin yksi kirja voi virittää keskustelua tuhannessa paikassa samalla kertaa. Osallistujat voivat julkistaa yksityisen sähköpostikeskustelunsa. Julkisesti luettavaksi tarkoitettu essee voi johtaa yksityiseen keskusteluun, josta osa tulee myöhemmin julkiseksi. Liikumme julkisesta yksityiseen ja takaisin sellaisin tavoin, jotka eivät olleet mahdollisia aikakaudella, jolloin yksityinen ja julkinen media, kuten radio tai puhelin, olivat erillisiä laitteita ja erillisiä verkostoja."

Muutos on Shirkyn mukaan niin suuri, että sana media pitää määritellä uudestaan. Vanha, yhdensuuntaiseen viestintään perustuva median määritely ei riitä.

Shirkyn mukaan sana ja sen epäsopivuus luo uuden ongelman: niin kauan kuin käytämme mediaa viittaamaan vanhan ajan toimintaan, sanasta tulee anakronismi, vanhentunut ilmaisu, joka kuvaa huonosti sitä, mitä nykyisin tapahtuu.

Älyn ylijäämän aikakausi haastaa myös monen liiketoiminnan ja perinteisen talousajattelun perustan. Ansaintamallit eivät nimittäin toimi verkossa samoin periaattein kuin ne toimivat ei-digitaalisessa ympäristössä, talousmalliajattelussa, jota Shirky kutsuu Gutenbergin ajan taloustieteeksi. Se on peräisin 1400-luvulta.

Ennen Gutenbergin kirjapaino-oivallusta kirjoja oli vähemmän, koska kirjojen jäljentäminen oli hidasta. Gutenberg keksi irtokirjakkeet, joiden ansiosta kirjojen painaminen nopeutui ja halventui. Keksintö johti siihen, että kirjojen määrä kasvoi Euroopassa. Ennen Gutenbergin keksintöä kirjallisuus oli ollut vanhaa, ja pääosin latinaksi.

"Sitten yhtäkkiä, historiallisessa silmänräpäyksessä, kirjoja alkoi ilmestyä paikallisilla kielillä. Ilmestyi kirjoja, joiden teksti oli vain muutaman kuukauden vanhaa sen sijaan että se olisi vuosisatoja vanhaa, kirjoja, jotka olivat moninaisia, ajankohtaisia ja mauttomia", Shirky kuvailee.

Syntyi uusi ongelma: taloudellinen riski kirjojen kustantajalle. Mitä, jos tuhatmäärin painettu kirja ei kävisikään kaupaksi?

Kustantajat ottivat riskin, ja syntyi gutenbergilainen talousajattelu, joka perustui valtaviin investointikuluihin ja siitä syntyvään riskiin. Oli kallista omistaa tuotantovälineet, oli väline sitten painokone tai televisiotorni.

Mutta verkossa on toisin. Sisällön tuottajat eivät omista infrastruktuuria. Internetiä voi käyttää kuka tahansa, joka maksaa siitä, käyttivät he verkkoa mihin tahansa. Tämä on jo johtanut ansaintamallien muutokseen.

"Sen sijaan että yksi yhtiö omistaisi ja operoisi koko systeemiä, internet on vain joukko sopimuksia siitä, kuinka data liikkuu pisteestä toiseen. Informaatiota voi nyt jakaa nollakustannuksilla, rajattomalla määrällä täydellisiä kopioita. Tämä johtaa siihen, että kaikella viestinnällä, joka perustuu markkinoiden mukaiseen hinnoitteluun, on toinenkin vaihtoehto, ja se perustuu avoimeen jakamiseen", Shirky kirjoittaa.

Muutos vaikuttaa myös valtasuhteisiin yhteiskunnassa. Enää ne, jotka omistavat painokoneet, eivät voi määrätä, mitä ihmiset lukevat. Verkon kautta kuka tahansa voi julkaista eikä julkaisijan tarvitse omistaa jakelukanavaa.

Tämä uusi julkisuus pakottaa myös vallanpitäjät muuttamaan käytäntöjään. Shirky käyttää esimerkkinä Lontoon pommi-iskuja. Kun Lontoon metrossa räjähti kesällä 2005, viranomaiset väittivät, että tuho johtui virran jännitepiikistä. Vielä pari vuotta aiemmin tämä virallinen selitys olisi ollut ainoa julkisuudessa ollut tieto. Vasta myöhemmin hallitus olisi julkistanut tiedon, joka olisi ollut lähempänä totuutta.

Mutta pian iskujen jälkeen verkossa oli yli tuhat blogimerkintää, jotka kertoivat, että tuho johtui pommeista. Verkossa levisi kuvia bussista, jonka katto oli irronnut, ja kuvia metron sisätiloista, jotka todistivat, ettei tilanne olisi voinut johtua sähköongelmista. Siksi, kahden tunnin jälkeen tapahtuneesta, viranomaisten oli pakko kertoa totuus.

"Aiemmin poliisilla oli vaihtoehto: kerrommeko kansalle mitään vai emme? Nyt kysymys kuului: Haluammeko osallistua keskusteluun, jota julkisuudessa jo käydään?" Shirky kirjoittaa.

Mutta kaikki meistä eivät ole vieläkään verkossa aktiivisesti jakamassa ja tuottamassa. Moni haluaa vain katsoa sivusta, olla se perinteinen yleisö. Eikä heidän tarvitsekaan osallistua. Silti niillä, jotka osallistuvat, on merkitystä eikä muutos heidänkään käytöksessä tarvitse olla suuren suuri.

"Maailman älyn ylijäämä on niin suuri, että pienistä muutoksista on suuria seurauksia. Kuvittele, että kaikki pysyy 99-prosenttisesti samana, että ihmiset katsovat televisiota 99-prosenttisesti niin kuin he ovat aina katsoneet, mutta että yksi prosentti tuosta ajasta käytetään tekemiseen ja jakamiseen. Verkottunut väestö katsoo yhä televisiota yli miljardi tuntia vuodessa. Yksi prosentti tuosta ajasta on enemmän kuin sadan Wikipedian verran osallistumista vuodessa."

Miten osaisimme sitten elää tässä Shirkyn kuvaamassa uudessa ajassa ja käyttää hyväksemme älyn ylijäämää? Shirky vastaa näin:

"Nyt eniten väliä on mielikuvituksellemme. Mahdollisuudet ovat valtavat: mitä saamme aikaan riippuu paljon siitä, miten hyvin pystymme kuvittelemaan ja palkitsemaan yleistä luovuutta, osallistumista ja jakamista."

Tanja Aitamurto

(Clay Shirky: Cognitive Surplus - Miten älyn ylijäämä muuttaa maailmaa?)

Kommentoi Lähetä: