Etelä-Sudanin itsenäistymisen kynnyksellä

Afrikan pinta-alaltaan suurimmassa maassa Sudanissa tehtiin tammikuussa historiaa, kun maan eteläosissa järjestettiin kansanäänestys Etelä-Sudanin itsenäisyydestä. Mitä tästä ajattelee sudanilainen oikeustieteilijä Francis Deng?

Afrikan maiden itsenäistyessä siirtomaavallasta sääntönä oli, että siirtomaavallan aikaisia rajoja ei muuteta, sillä tämän uskottiin johtavan loputtomaan itsenäisyystaistelujen kierteeseen.
Sudanin ehkäpä kuuluisin ja arvostetuin tutkija Francis Deng pohtii Sudanin yhtenäisyyttä ja etelän itsenäisyyttä viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Sudan at the Brink, Sudanin ratkaisun paikka, vapaasti käännettynä. Francis Deng on maan entinen suurlähettiläs ja ulkoministeriön valtiosihteeri. Hän teki sittemmin pitkän uran useissa Yhdysvaltojen yliopistoissa sekä tutkijana Washingtonin Brookings-instituutissa. Tällä hetkellä hän työskentelee YK:n pääsihteerin erityisneuvonantajana kansanmurhan ehkäisyä koskevissa kysymyksissä.
Francis Deng esittelee kirjassaan lyhyesti Sudanin itsenäisyyden ajan historiaa. Etelä-Sudanin ensimmäinen kapinaliike, käärmeenmyrkkyä tarkoittavasta sanasta nimensä saanut Anyanya-liike käynnistyi vuonna 1955, vuotta ennen Sudanin itsenäistymistä, kun britit liittivät kristinuskoisen Etelä-Sudanin samaan hallintoalueeseen islaminuskoisen pohjoisen kanssa. Sota jatkui vuoteen 1972.

Uusi sisällissota etelän ja pohjoisen välillä alkoi vuonna 1983 ja kesti yhtäjaksoisesti vuoteen 2005. Sodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ja neljä miljoonaa eteläsudanilaista joutui lähtemään kodeistaan, monet heistä naapurimaihin Etiopiaan, Keniaan ja Ugandaan.
Deng kuitenkin korostaa, että eteläsudanilaisten vapautusliike, Sudanin kansan vapautusarmeija SPLA, ei itse asiassa taistellut itsenäisen etelän puolesta, vaan koko Sudanin muuttamiseksi tasavertaiseksi kaikille maan asukkaille rodusta, etnisestä alkuperästä ja uskonnosta riippumatta. Pohjoisessa vuodesta 1989 vallassa olleet islamistit eivät kuitenkaan hellittäneet otettaan vallasta, vaan ryhtyivät soveltamaan islamilaista sharia-lakia myös etelässä.

Etiopian vallanvaihto vuonna 1991 vaikutti myös Sudanin tilanteeseen, kun kapinallisliike SPLA joutui luopumaan tukikohdistaan naapurimaassa. Liike hajosi kahtia. Joukko SPLA:n keskeisiä komentajia vaati liikkeen johtajan John Garangin syrjäyttämistä ja liikkeen tavoitteiden muuttamista niin, että pyrkimyksenä oli nimenomaan Etelä-Sudanin itsenäisyys. John Garang pysyi kuitenkin liikkeen johdossa ja toisinajattelijat saivat lähteä, mutta vuosia myöhemmin juuri toisinajattelijoiden näkemys tuli vallitsevaksi, kirjoittaa Francis Deng.

”Vaikka tuolloin liikkeen enemmistön kanta voitti, niin etelän itsemääräämisen periaate, joka oli ollut etelän kamppailussa yhdistävä tekijä Sudanin itsenäistymisestä lähtien, loi kuitenkin perustan osapuolten väliselle kompromissille ja vuosia myöhemmin siitä tuli keskeinen kysymys SPLA:n neuvotteluissa hallituksen kanssa. Vaikka Sudanin yhtenäisyys oli tarkoitus tehdä houkuttelevaksi vaihtoehdoksi etelän irrottautumiselle, viisi vuotta pohjoisen ja etelän välisen rauhansopimuksen jälkeen vallitsi yleinen yksimielisyys siitä, että yhtenäisyyttä ei ollut tehty houkuttelevaksi ja että eteläsudanilaiset mitä todennäköisimmin tulisivat äänestämään etelän itsenäistymisen puolesta kansanäänestyksessä vuonna 2011.”

Tammikuussa pidetyn kansanäänestyksen tulos on jo tiedossa: 99 prosenttia äänestäneistä kannatti Etelä-Sudanin itsenäistymistä. Yhdysvaltojen entisen presidentin Jimmy Carterin johtamat ulkomaiset vaalitarkkailijat pitivät äänestystä kansainvälisten standardien mukaisena. Näillä näkymin Etelä-Sudan itsenäistyy virallisesti heinäkuun 9. päivänä.

Mutta asiat olisivat voineet olla toisin, Francis Deng kirjoittaa. Hän kertoo vapautusliike SPLA:n johtajan John Garangin saapumisesta Sudanin pääkaupunkiin Khartumiiin pohjoisen ja etelän rauhansopimuksen solmimisen jälkeen heinäkuussa 2005. Miljoonat ihmiset olivat paikalla vastaanottamassa sissijohtajaa etelästä, joka puhui uudesta yhtenäisestä Sudanista, jossa kaikki olivat tasavertaisia, niin pohjoisen arabit, muut pohjoisen asukkaat Darfurissa ja muissa maakunnissa kuin myös Etelä-Sudanin afrikkalaiset heimokansat. John Garang nimitettiin rauhansopimuksen mukaisesti Sudanin varapresidentiksi, ja monet uskoivat, että hän pystyisi haastamaan presidentti Omar al-Bashirin seuraavissa vaaleissa. Mutta vain kolme viikkoa myöhemmin hän kuoli helikopterionnettomuudessa Etelä-Sudanissa.

Francis Deng toteaa, että ilman karismaattista John Garangia visio Uudesta Sudanista vähitellen kuihtui ja Sudanin yhtenäisyyden ylläpitäminen kävi yhä haasteellisemmaksi.

”Yhtenäisyys, niin toivottavaa kuin se onkin, voidaan saavuttaa ja ylläpitää Sudanissa ainoastaan mikäli maan monimuotoisuus kyetään turvaamaan tasavertaisuuden ilmapiirissä ilman syrjintää rodun, etnisen alkuperän, uskonnon, kulttuurin tai sukupuolen perusteella. Tämä oli visio Uudesta Sudanista. Mutta arabialais-islamilaiseen kansalliseen identiteettiin ideologisesti sitoutuneet tahot eivät ole voineet hyväksyä tällaista visiota. Tätä kantaa edustaa hallitseva Kansallinen kongressipuolue, joka on Sudanin islamistirintaman ja sen edeltäjän, Muslimiveljeskunnan, uusi ruumiillistuma.”

”Pohjois-Sudanin vapaamielisemmät tahot haluaisivat, että etelä edelleen taistelisi yhtenäisen Uuden Sudanin puolesta. Kyse on uljaasta visiosta, joka muistuttaa monin tavoin visiota Uudesta Etelä-Afrikasta, jonka puolesta Afrikkalainen kansalliskongressi ANC kamppaili Nelson Mandelan viisaan johtajuuden alaisuudessa. Mutta Sudanissa tämä visio edellyttäisi etelältä yhä jatkuvia uhrauksia vaikeasti saavutettavan kansallisen päämäärän puolesta – ja myös sitä että vallassa oleva kongressipuolue suostuisi muutokseen.”

Francis Deng omistaa huomattavan osa kirjastaan puheelle, jonka hän piti Khartumissa vuonna 1989 pian sen jälkeen kun Sudanin islamistirintama oli ottanut sotilasvallankaappauksella maassa vallan. Deng oli kotimaassa lyhyellä vierailulla tapaamassa uusia vallanpitäjiä. Tätä ennen hän oli vieraillut Etiopiassa keskustelemassa John Garangin ja muiden vapautusliike SPLA:n johtajien kanssa Sudanin kehityksestä ja tulevaisuudesta islamistien vallankaappauksen jälkeen.

Sotilasjuntta järjesti Khartumissa kansalliseksi rauhandialogiksi kutsutun seminaarin, johon Francis Dengiä pyydettiin puhumaan. Deng keskittyi puheessaan pohtimaan Sudanin kansallista identiteettiä ja identiteettikriisiä. Maan itsenäisyydestä lähtien vallassa oli ollut pohjoisen arabien johtama hallitus. Silti suurin osa maan asukkaista ei kuulu arabikansoihin. Pohjoisen asukkaat ovat pääasiassa islaminuskoisia, mutta edustavat lukuisia eri etnisiä ryhmiä ja myös erilaisia tulkintoja islamista. Etelä on puolestaan pitkälti kristinuskoinen ja asukkaat jakautuvat kymmeniin eri kansoihin ja kieliryhmiin.

Francis Deng itse kuuluu etelän suurimpaan kansaan dinkoihin. Dinkat ovat myös enemmistönä vapautusliike SPLA:n johdossa. Mutta etnisestä taustastaan huolimatta – tai oikeastaan juuri sen vuoksi – Francis Deng on ollut Sudanin yhtenäisyyden äänekkäimpiä puolestapuhujia. Näin hän kuvaili taustaansa rauhanseminaarissa Sudanin pääkaupungissa Khartumissa.

”Minulle Sudanin yhtenäisyydessä on kyse syvästä vakaumuksesta, miltei uskon asiasta. Olen kotoisin pohjoisen ja etelän rajaseudulta Abyeista. Tulen perheestä, joka on sukupolvien ajan pyrkinyt myönteiseen ja rauhanomaiseen kanssakäymiseen Sudanin eri kansojen, pohjoisen ja etelän, ja arabien ja dinkojen välillä, vaalien yhdessäoloa ja yhteistyötä molemminpuolisten intressien edistämiseksi pohjoisen ja etelän herkästi haavoittuvalla risteysalueella. Uskoisin, että jotkut teistä ovat kuulleet isästäni Deng Majokista ja hänen ystävästään, missiriya-arabien johtajasta Babu Nimiristä, jotka onnistuivat sopimaan rauhasta ja vakaudesta alueella, jossa paimentolaisheimot ovat säännöllisesti kontaktissa ja usein myös konfliktissa keskenään laidunmaiden ja vesivarojen käytöstä. Emme aina tunnu näkevän, kuinka tällaiset ihmiset omalta osaltaan vaikuttivat kansankunnan rakentamiseen ja vakauteen maamme alkujuurilla.”

Francis Dengiltä kysyttiin Pohjois-Sudanissa jatkuvasti, mitä SPLA oikein haluaa, ja hän pyrki parhaansa mukaan vakuuttamaan, että SPLA:n tavoitteena tuolloin oli koko Sudanin vapauttaminen ja sellaisen hallinnon rakentaminen, jossa kaikki sudanilaiset voisivat olla tasavertaisesti edustettuina.

Yhtenäisen Sudanin ongelmana oli Dengin mukaan vain se, että pohjoisen arabien hallitseva luokka ei tahtonut luopua erioikeuksistaan. Kiistakysymykset koskivat politiikkaa, taloutta ja uskontoa. Sudanilaisten enemmistö olisi kannattanut hajautettua poliittista järjestelmää, jossa kaikki sudanilaiset kokisivat voivansa vaikuttaa päätöksentekoon. Taloudelliset voimavarat olisi pitänyt jakaa niin, että maan eri osat hyötyivät niistä. Lisäksi uskonto ja valtio oli erotettava toisistaan. Deng tosin toteaa, että uskonnon roolia Sudanin konfliktissa on liioiteltu. Kyse oli pikemminkin muista asioista, syrjinnästä, epätasa-arvosta ja taloudellisesta hyväksikäytöstä, jotka pyrittiin hämärtämään pohjoisessa puhumalla uskonsodasta.

Francis Deng kuitenkin myöntää, että kansalaisten yhdenvertaisuus sekä vapaus harjoittaa uskontoa haluamallaan tavalla voivat todellisessa elämässä johtaa ristiriitaan. Mikäli islamistien yhtenä keskeisenä uskonnollisena ihanteena on, että valtion ja lainsäädännön tulee perustua koraanin oppeihin, heillä kuuluu Dengin mielestä olla oikeus edellyttää tällaista yhteiskuntaa. Näin siitäkin huolimatta, että tämä olisi vastoin niiden sudanilaisten näkemyksiä, jotka eivät halua pitää uskontoa määräävänä tekijänä politiikassa.

”Kyse on epäilemättä vaikeasta tilanteesta. Mutta mielestäni tässä tilanteessa tulisi pohtia asioiden tärkeysjärjestystä. Meidän pitäisi kysyä itseltämme, onko uskonto sen kirjaimellisessa muodossa meille todellakin tärkein ohjenuora. Vai olisiko keskinäinen sopu ja kansankunnan rakentaminen tasavertaisuuden pohjalta sittenkin tärkeämpää kuin uskonto? Jotkut ihmiset uskovat, että uskonto on tärkein. Minulla oli vastikään tilaisuus keskustella erään ihmisen kanssa, joka oli tätä mieltä. Keskustelu oli pitkä, ja se päättyi siihen, että keskustelukumppanini totesi, täydellä kunnioituksella näkemyksiäni kohtaan, että hän kyllä ymmärsi hyvin muiden uskontojen näkökantoja, mutta muslimina hänen uskontonsa sanoo, että uskontoa ja valtiota ei pidä erottaa toisistaan. Eikä hänellä ollut minkäänlaista epäilystä siitä, etteikö uskonto ollut tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä.”

Kirjansa loppupuolella Francis Deng siteeraa YK:n rauhanturvaoperaation järjestämässä seminaarissa Khartumissa vuonna 2009 pitämäänsä alustusta. Deng totesi tuolloin, että etelän itsenäistymisen jälkeen pohjoisen tilanne tulee olemaan edelleen hyvin epävarma. Monien mielestä yhtenä mahdollisuutena on, että Pohjois-Sudan hajoaa, kuten entinen Jugoslavia.
Jotta Pohjois-Sudan voisi jatkossa säilyä yhtenäisenä, sielläkin eri alueille olisi Francis Dengin mukaan taattava laaja itsehallinto, tasavertainen edustus valtionhallinnossa ja lisäksi perustuslakiin tulisi kirjata periaatteet kaikkien kansalaisten tasavertaisuudesta rodusta, etnisestä alkuperästä, uskonnosta, kulttuurista tai sukupuolesta riippumatta.

Kun Etelä-Sudan ensi kesänä itsenäistyy, muutoksen vaatiminen Pohjois-Sudanissa jää ennen muuta pohjoisen asukkaiden tehtäväksi. Mutta jos tällainen muutos toteutuu pohjoisessa, se voi Francis Dengin mukaan myös muuttaa etelän suhtautumista pohjoiseen naapuriinsa.

”Sudanilaisilla on rajallinen määrä vaihtoehtoja valittavanaan. Yksi olisi kansallisen identiteetin uudelleenmäärittely siten, että se yhdistäisi kaikkia maan asukkaita ja antaisi kaikille kansanryhmille tasavertaiset toimintamahdollisuudet maan politiikassa, talouselämässä ja muualla yhteiskunnassa. Toinen vaihtoehto olisi löyhä yhtenäisyys, jossa pyrittäisiin kunnioittamaan maan eri alueiden ja kansanryhmien monimuotoisuutta. Kolmas vaihtoehto on todeta, että esteet kansallisen yhtenäisyyden saavuttamiselle ovat ylitsepääsemättömiä ja että eriytyminen voisi antaa osapuolille paremman mahdollisuuden keskittyä oman alueensa jälleenrakennukseen ja kehitykseen heidän omien toiveidensa mukaisesti.”

”Mutta silti Etelä-Sudanin kansanäänestystä ja alueen itsenäistymistä ei pitäisi nähdä tien loppuna. Sekä pohjoisella että etelällä tulee olemaan jatkossakin omia sisäisiä haasteita myös etelän itsenäistymisen jälkeen. Olosuhteiden niin salliessa myös Sudanin uudelleenyhdistyminen voi olla varteenotettava vaihtoehto.”

Peik Johansson

Kommentoi Lähetä: