Minun ajatukseni Euroopasta

EU:n viisaiden neuvoston puheenjohtajan ja Espanjan entisen pääministerin Felipe Gonzálezin uuden teoksen esittely.

”Valloilleen päästetyn rahoitusmarkkinan kompastumisista ja rötöksistä on seurannut kriisi, jolla on ollut vakavat seuraukset reaalitaloudelle. Kriisi liittyy Berliinin muurin murtumisen ja samanaikaisen teknologisen vallankumouksen jälkeiseen historialliseen kehitykseen.”

Näin toteaa uudessa juuri ilmestyneessä kirjassaan `Mi idea de Europa`, ajatukseni Euroopasta, Felipe González, joka pääministerinä johti vuosina 1982 - 1996 Espanjaa. Hän toimi vuoden 2010 puoliväliin saakka myös EU:n niin sanotun viisaitten ryhmän puheenjohtajana. González sattui muuten olemaan Euroopan unionin neuvoston puheenjohtajana juuri silloin kun yhteisvaluutta euro sai nimensä, eli häntä voi hyvällä syyllä kutsua myös Senor euroksi.

”Tapahtumat osoittavat, että tässä maailmanlaajuisessa muutoksessa on sekä voittajia että häviäjiä. Jos Euroopan unioni ei halua olla häviäjien joukossa, kuten juuri nyt olemme, meidän on toimittava kriisin edessä yhteneväisesti ja määriteltävä tavoitteet näköpiirissä olevista uudistuksista, jotka on välttämättä tehtävä seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana.”

Gonzálezin viisaiden ryhmän tehtävänä oli nimenomaan katsoa tulevaisuuteen, mutta sitä ei voi tunnetusti tehdä ilman arviota menneestä.

Hän itse oli aikanaan nuori radikaali sosialisti, joka vastusti Francon ajan kansallismielistä ja äärioikeistolaista diktatuuria ja nousi pian uuden ajan Espanjan kärkihahmoksi. Hänen johdollaan sisällissodan jälkeen vuosikymmeniä sulkeutuneena pysynyt Espanja meni mukaan EU:n kaikkiin ytimiin ja pysyi myös Naton jäsenenä, vaikka se oli 1980-luvulla pahasti vaakalaudalla.

Kenen äänellä González tänä päivänä sitten puhuu? Eittämättä hän kuuluu siihen eurooppalaiseen eliittiin, joka suhtautuu maanosan yhdentymiseen myönteisesti ja näkee sen olevan keino selviytyä kovassa kansainvälisessä kilpailussa.

”Eurooppaa rakentamalla luodaan sellainen julkinen tila, jossa erilaisten jäsenmaiden kansalaiset voivat toimia vertailukelpoisella tavalla. Tämä yhteinen rakennelma tuo mukanaan hankalasti mitattavan erikoislaatuisen kansalaisuuden, joka ei millään lailla vähennä kansallisen kansalaisuuden arvoa: näköalan, jossa navigoimme yhteisellä aluksella, pitäen kiinni samasta kurssista, ja etsien yhteistä päämäärää.”

Hän haluaa myydä uutta Eurooppaa sen kansalaisille, jotka eivät aina oikein vieläkään tunnu ymmärtävän tämän projektin syvyyttä ja merkittävyyttä. González pelkää, että liian kansallismieliset hallitukset pääsevät jäsenmaissa valtaan ja EU:lle käy kuten Neuvostoliitolle kävi.
EU-koneistoa vaivaa ylemmyydentunne.

”Lopultakin kun lukee niitä asiakirjoja, joita erilaiset EU:n instituutiot, neuvostosta komissioon ja parlamenttiin, tuottavat, ei voi tulla muuhun tulokseen kuin, että niitä vaivaa kaksi perustavanlaatuista puutetta: ensinnä kansalaiset eivät joko niitä ymmärrä tai toiseksi jos ymmärtävät eivät niistä kiinnostu. Olemme koko ajan huolissamme viestinnästä ja läpinäkyvyydestä, mutta emme onnistu muuttamaan sanomaamme sellaiseksi, että se tavoittaisi myös keskivertokansalaisen. Ollessani valtionpäämiehenä ja puheenjohtajana EU-elimissä ja viettäessäni paljon aikaa vallan saleissa, saadessani minulle luovutettuja dokumentteja, oli minullekin eurooppalaisista eurooppalaisimpana vaikea niitä tuoda esiin.”

´Yhteisessä veneessä´- tyyppisillä kielikuvilla González luo myös tahtomattaan vaikutelmaa, että nyt Euroopalta puuttuu selkeä kippari. Hän on ennenkin puhunut, ja sen myös tämä kirja vahvistaa, että Helmut Kohl on hänen aikakautensa eurooppalainen sankari. Yhtäkaikki myös saksalais-ranskalainen yhteistyöakseli on tärkein eurooppalainen napanuora.

”Kohlin ikkuna oli auki, hänen suhteensa toisiin poliitikkoihin ei johtunut hänen asemastaan Länsi-Saksan ja sitten koko Saksan liittokanslerina, vaan häneen luotettiin. Hän voitti useimmat neuvottelut siksi, että hän osasi kuunnella ja luottaa toisiin ja se puolestaan antoi hänelle valtavasti tilaa tulla itse kuulluksi ja sammalla hänen omat perustelunsa ja näkökulmansa tulivat huomioonotetuiksi.”

Johtajuus on Gonzálezin mielestä siis tärkeä tekijä, mutta niin ovat instituutiotkin, siksi hän puolustaa tehtyjä perussopimuksia, jotka ovat oman aikansa tuloksia ja kompromisseja. Parhaillaan unionissa kiistellään siitä avataanko Lissabonin sopimuksen 122 artikla, joka säätelee sitä kuinka unioni voi reagoida yksittäisen jäsenmaan talousongelmiin.

Saksan ja Ranskan johtajat sopivat muiden päiden yli, että sopimuskohtaa ilmeisesti muutetaan pienimuotoisesti ilman hallitusten välisiä konferensseja. Nyt EU on jälleen tilanteessa, jossa suuret ja pienet maat ovat vastakkain. Keskisuuren EU-maan entinen johtaja González on vahvan EU-komission takana, ja myös periaatteessa suurten maiden kanssa samaa mieltä.

”Talouden hallintaa on kehitettävä, jotta vältetään tällaiset epäsymmetriset shokit erityisesti euroalueella, jossa maat harjoittavat erilaista talouspolitiikkaa. Ei euro sinänsä, eikä myöskään kasvu - ja vakaussopimus ole näiden ongelmien perusta, vaikka kummankin ohjaukseen on jo tehty muutoksia Saksan ja Ranskan tarpeiden vuoksi. Mutta tämä sopimus ei ole riittävä takaamaan lähentymistä. ”

González myöntää, että yhtälö on vaikea ja siksi tarvitaan hälytys- ja korjausmekanismeja.

”Tarvitsemme yhteisen eurooppalaisen rahaston ja toiminnan jonka avulla voimme vähentää ja lyhentää keinottelua. Yhteenvetona voi sanoa, että rahaliitto vaatii rinnalleen talouden hallintaa täydentyäkseen ja muodostuakseen todelliseksi talous- ja rahaunioniksi.”

Tätä linjaa EU:n elimissä on siis Kreikan kriisin jälkeen haettu ja kansallisia budjetteja linkitetään yhä tiiviimmin yhteen. González toteaa, että Eurooppa on väistämättä eräänlainen koelaboratorio ja siksi talousyhteistyön tiivistymisen lisäksi pitäisi lähentymistä löytyä myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Lissabonin sopimuksen hyväksymisen jälkeen.

González antaa tästä esimerkin kuinka nämä toimivat yhdessä:

”Jos olisimme työskennelleet yhdellä äänellä turvallisuusasioissa, olisimme edistyneet jonkun verran. Kun euroon liittyneiden maiden keskuspankit yhdistettiin, emme esitelleet pelkästään Euroopan keskuspankkia, koska pankki on yhtä aikaa sekä Euroopan keskuspankki ja kaikki euroalueen keskuspankit yhteensä. Näin on monessa muussakin asiassa.

Tehdyt ratkaisut on oikeutettu sanomalla, että `meidän yleinen mielipiteemme ei hyväksy tällaista vallan luovutusta`. Kuitenkin monet puhuvat myös aivan toisin. Kansalaiset ja sosiologit sanovat: ´loogista olisi, että Eurooppa puhuisi yhdellä äänellä G20 ryhmässä, ulkopolitiikassa, rahapolitiikassa…´ Tämä on dramaattisin paradoksi, ristiriita meidän aikamme eurooppalaisessa todellisuudessa.”

Tähän sisäänrakennettuun ristiriitaan Gonzálezin mielestä Eurooppa on siis hukannut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen eikä Lissabonin agendan tavoite olla maailman kilpailukykyisin alue maailmassa ole toteutunut. Päinvastoin.

Hän kuitenkin nostaa kirjassaan Suomen ja Tanskan esimerkeiksi kohtuullisen hyvästä suorituksesta. Mutta kokonaisuus siis mättää.

”Koskeeko edistyminen koko Eurooppaa? Ei. Suomi on voittanut kilpailukykyä ja ottanut osansa globalisaatiosta hyödyntämällä inhimillistä pääomaansa ja tekemällä tehokasta teknologia ja - innovaatiopolitiikkaa. Tanska myös on saavuttanut etuja globaalissa taloudessa. Ja on monia muitakin hyviä esimerkkejä. Mutta meitä on Euroopan unionissa 500 miljoonaa asukasta ja sanoisinko että 20 miljoonaa heistä on onnistunut luomaan hyvän paketin. Mutta loput eli joko enemmistö tai ainakin lähes puolet meistä on menettämässä mahdollisuutensa teknologis-taloudellisessa kilpailussa.”

Felipe Gonzálezin kirja on siis omassa lajissaan herätyshuuto vaikka suuri osa siitä käsittelee myös EU:n suhteita Afrikkaan, Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Tärkein huoli hänelle silti on kuinka käy kotikentällä.

”Tämän kriisin seurauksena kasvanut työttömyys, lisävelka ja huonontunut elintaso aiheuttavat unionin kansalaisille kasvavaa ahdistusta. Syyllisiä yllytetään etsimään ja paikalliset poliitikot yrittävät hyötyä tilanteesta. Tuloksena on vaikeus ymmärtää kriisin maailmanlaajuista ja rakenteellista luonnetta. Mutta luottamus ´markkinoiden näkymättömän käden´ ohjaavaan voimaan on hiipunut samoin usko uuskonservatismiin ja tiukkaan markkinoiden kaikkivoipaisuuteen, mikä oli pitkään vallitsevana asenteena Berliinin muurin murtumisen jälkeen.”

Erityisesti veroparatiisit kismittävät Gonzálezia ja hän toivookin, että uudeksi päätöksentekofoorumiksi noussut G20 ryhmä voisi ratkaista myös näitä kysymyksiä.

”Minun arvioni mukaan G20 ei ole pystynyt minkäänlaiseen yhtenäiseen päätöksentekoon sen paremmin kuin Eurooppakaan, jotta kriisien rakenteelliset ongelmat pystyttäisiin torjumaan. Silti ei ole myöskään olemassa mitään vaihtoehtoista päätöksentekomallia, joita populistit yrittävät kiihotuksessaan tarjota. Mutta mahdollisuudet seuraavan, tulevan kriisin ratkaisemiseksi ovat silti olemassa.”

Elvytyspolitiikan ja keynesiläisyyden arvonnousua veikatessaan González näyttää joutuvan hakoteille; tarvitsee vain katsoa kuinka suuria leikkauksia pahasti velkaantuneet maat ovat pakotettuja tekemään. Ja millaisia julkisen sektorin supistuksia Isossa Britanniassa juuri nyt tapahtuu. David Cameronin konservatiivihallituksen tietä on ilmoittanut kulkevansa myös kirjoittajan oman maan Espanjan oppositiojohtaja, keskustaoikeistolaisen Partido Popularin johtaja Mariano Rajoy, mikäli pääsee valtaan.

Mutta miten sitten tästä eteenpäin? Felipe González kokoaa kirjansa lopuksi EU:n viisi suurinta haastetta.

Ensimmäinen siis koskee maailmanlaajuisen rahoitusrakennelman uudistamista siten, että vuoden 2008 kaltaisia finanssikriisejä ei enää syntyisi eikä maailma ajautuisi valuutta- ja kauppasotiin.

Toinen haaste koskee Lissabonin agendan uusimista niin, että EU saavuttaisi ne kilpailutavoitteet vuoteen 2020 mennessä, joiden siis piti olla mahdollisia jo nyt tähän vuoteen 2010 mennessä.

Kolmas haaste aiheutuu ilmastonmuutoksesta ja uusiutuvien energialähteiden löytämisestä. Neljäntenä tavoitteena on saada unionille yhtenäinen maahanmuuttopolitiikka ja viidentenä kansainvälisen terrorismin torjuminen.

”Näiden EU:lle valittujen tavoitteiden saavuttaminen on kytköksissä maailmanlaajuisiin haasteisiin ja edellyttää yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan syvenemistä. Tällä hetkellä meillä on siihen jo välineet sekä vastuuntunne, mutta tehokkaat käytännön toimet puuttuvat. EU:n merkitys sen omille kansalaisille ja muulle maailmalle tulee riippumaan siitä kuinka tässä onnistutaan.”

Juha Kulmanen

Kommentoi Lähetä: