Ranska kriittisessä tilassa

Euroalueen toiseksi suurin maa Ranska elää edelleen yli varojensa. Sen poliittinen kerma kuvittelee, ettei Ranskan velkakupla voi puhjeta. Julkisen talouden velasta on päästävä irti, talouden kestävä kasvu on saatava aikaan ja peilistä katsomalla on tunnustettava kipeät tosiasiat. Poliittiseen demagogiaan ei ole aikaa. Entisen suurpankin pääjohtaja Jean Peyrelevade on julkaissut kirjan 'Ranska kriittisessä tilassa'.

Credit lyonnais -pankin entinen pääjohtaja Jean Peyrelevade yhdessä Le Monde -lehden taloustoimittajan Pierre-Antoine Delhommais'en kanssa saivat Ranskan syksyn vahvasti poliittisille kirjamarkkinoille esseensä 'France état critique' eli Ranska kriittisessä tilassa juuri samaan aikaan, kun sosialistipuolue esivaalissaan valitsi François Hollandin haastamaan presidentti Nicolas Sarkozya ensi kevään presidentinvaalissa. Vaikka kirjan kirjoittajat ovat jonkin verran vasemmistoon kallellaan, ei se merkitse lainkaan, että väkevä essee olisi millään tapaa sosialistien ehdokkaan takana. Päinvastoin, Jean Peyrelevade ruoskii koko Ranskan poliittista eliittiä niin menneiden vuosikymmenten kuin tämän hetken julkisen talouden katastrofista.

"Ei tämä rakas ja vanha maa sentään ole vaarassa kadota kokonaan, mutta tulevat presidentinvaalit ovat viimeinen mahdollisuus mitata panokset ennen valtavaa kriisiä. Jos mitään ei tapahdu eikä yksikään ehdokkaista kykene tuomaan keskusteluun totuutta, jos vain jatkamme yhteisten illuusioittemme ylläpitoa, luisumme peruuttamattomasti kohti kakkosluokan asemaa. Jo nyt kuulumme enemmän Etelä-Eurooppaan kuin pohjoiseen Eurooppaan.

Haluammeko todellakin kulkea edelleen siihen suuntaan, jossa kansainväliset lainoittajat muuttavat valtionkassan velvoitteet ja Brysseli alkaa tarkastaa hyväntahtoisuuttamme? Voiko vientiteollisuutemme vajota edelleen ja menettää kokonaan kilpailukykynsä? Ja hyväksymmekö siten talouskasvumme hiipumisen, työttömyyden kasvun ja ostovoiman heikkenemisen? Ateenan, Madridin ja Lissabonin "arvottomat" huutavat samaa säveltä ja ovat oikeassa siinä, että kansalaiset eivät millään tapaa ole vastuussa Yhdysvalloista alkaneesta kriisistä. Eivätkä kansalaiset voineet mitään sillekään, että hallitukset lainasivat jättimäärät rahaa pelastaakseen finanssimarkkinat perikadolta. Julkisen talouden ylisuuri velka johti tähän vältämättömään lainanottoon ja asetti valtiot kaikille riskeille alttiiksi. Eivätkä kansalaiset voi olla vastuussa tästäkään."

Mutta juuri kansalaiset maksavat kireän taloudenpidon politiikasta: työttömyydestä, ostovoiman laskusta ja verojen korotuksesta, kirjoittaa Jean Peyrelevade. Hän katsoo, että kansalaisten, hallittujen kapina suhteessa hallitseviin on legitiimi, mutta samalla ei voida unohtaa, että demokratioissa äänestäjät ovat valinneet hallituksensa ja hyväksyneet siten niin hyvän kuin huonon politiikan teon. Ranskan oikeistolla ei ole ohjelmaa eikä sosialistien ohjelma ole lainkaan sillä tasolla, että talouden pohjamudista päätäisiin nousemaan. Yleinen,ilman numeroita ja faktaa käytävä keskustelu talouden elvytyksestä jää lupausten asteelle eikä siihen ainakaan Ranskan tapauksessa ole esseistin mukaan enää aikaa. Silti lyhyt taloushistorian kertaus on tarpeen eikä entinen suurpankin pääjohtaja unohda omaakaan rooliaan.

"1970-luvun öljykriisien ja makrotaloudellisten virheiden jälkeen, suunta saatiin kääntymään vuosina -82-83. Mitterandin ensimmäisen kauden aluksi. Ostovoima koheni, ulkomaankaupan vaje pieneni, talouskasvu käynnistyi ja työttömyys helpotti. Koko vuosikymmenen ajan aina vuoteen 1993 asti Ranskan budjettialijäämä oli eurooppalaista keskiarvoa pienempi. Jopa julkisen talouden osuus kansantuotteesta läheni naapureiden tasoa. Vuoden -93 lyhyt lama murskasi tämän kehityksen. Poliitikot eivät olleet ajan tasalla tuotantokoneiston tilasta ja kilpailukyvyn puolustamisesta. Vasemmistopoliitikot etunenässä eivät ymmärtäneet, mitä vuosikymmen aiemmin oli tehty.

Entinen ministeri Jean-Pierre Chevènement on hyökännyt minua vastaan tänä vuonna ilmestyneessä kirjassaan ja sanoo minun olleen yksi päätekijoistä, joka otti sosiaalidemokraattisen suunnan koko maalle kohti perisyntiä, neoliberalismia. Myönnän, että käytin kaiken energiani taistellakseni jatkuvaa frangin devalvaatiopolitiikkaa vastaan. Mutta en koskaan puolustanut totaalista pääomien liikkuvuuden vapauttamista enkä ajanut pankkisäännostelystä luopumista. Ajoin eurooppalaista integraatiota ja haluan muistuttaa, että niin tänään kuin vuonna -83 integraatiota vastustavat ja rajoja suojelevat ovat niitä samoja, jotka ovat lopettaneet taistelun talouspolitiikan kaikkein eniten kuolemaa tuottavaa hölläkätisyyttä vastaan. Eläköön inflaatio, palkankorotukset, velkaantuminen, budjettivaje ja devalvaatio!"

Nykyisellä liikepankkiirilla Jean Peyrelevadilla on tarjolla kourallinen Ranskaa alamäkeen vieviä ja poliitikkojen päättämiä virheitä. Peyrelevade vertaa Ranskan kurimusta ennenkaikkea itäisen naapurin Saksan tekemiin talouspolitiikan päätoksiin. Tasan kymmenen vuotta sitten käynnistyi tässä suhteessa Ranskan talousindikaattorien romahdus. Kun Saksa kiristi vyötään, kiinnitti huomionsa kilpailukykynsä parantamiseen ja uudisti tuotantokoneistoaan, Ranska hyydytti itseään siirtymällä 35- tuntiseen työviikkoon.

Peyrelevade laskee, että tämä Lionel Jospin'in ja Martine Aubry'n oivallus nosti palkkatyökustannuksia 11 prosenttia. Pankkiiri alleviivaa, että tämä ei ollut enää mikään makroekonominen virhe, vaan valtiolaivan tahallinen upottaminen. Ja nyt lähes koko poliittinen eliitti, ammattiyhdistykset ja jopa yritysjohtajat katsovat 35 tunnin reformin olevan pysyvä ja muuttamaton fakta.

Esseisti mainitsee vain presidentti Sarkozyn UMP-puolueesta Jean-François Copé'n ja sosialistien esivaalissa ensimmäisellä kierroksella pudonneen Manuel Valls'in kuuluvan siihen joukkoon, joka uskaltaa olla poliittisesti epäkorrekti. Kaikki kehittyneiden maiden tilastot osoittavat ranskalaisten elämänikäisten tai vuosittaisten tyotuntien määrän olevan maailman aivan pienimmästä päästä. Kun tähän lisätään tinkimättomyys olla muuttamatta eläkeikää ylospäin, ei mantrasta 'tehdään työtä vähemmän ja ansaitaan enemmän" jää mitään jäljelle.

Työaikauudistuksen tarkoitus oli työpaikkojen lisääminen, mutta kun niin ei käynyt, laskee Peyrelevade reformin maksavan yli viisi prosenttia kansantuotteesta, koska työn tuottavuutta ei uudistuksessa kyetty nostamaan. Kiitokset Lionel Jospinille ja Martine Aubry'lle uudistuksen ideoijina ja kiitokset Nicolas Sarkozylle, joka ei ole tehnyt mitään poistaakseen tätä massiivista virhettä, tukistaa Jean Peyrelevade.

"Samaan aikaan tuli euro. Se nähtiin Ranskassa kuin pitkän ja tuskaisen marssin seurauksena. Mutta samalla hetkellä kun Saksa heräsi, Ranska torkahti. Se kuvitteli voivansa levätä laakereillaan astumalla yhteisvaluuttaan, eli samaan valuuttaan kuin Saksa. Kukaan ei sanonut ääneen, ettei enää ollut mahdollista pelata vaihtoarvolla, vaikka devalvaation mahdollisuus oli kadonnut uhatun kilpailukyvyn säilyttäjänä. Inflaatio oli pidettävä alhaisena, samaten palkkakustannukset aisoissa ja tuottavuutta parannettava oman aseman säilyttämiseksi. Ei kukaan, paitsi saksalaiset ja pohjoiseurooppalaiset. He kiristivät vyötään ja etelä-Eurooppa asettui rauhallisesti lepotuolille viettämään aurinkoista siestaa. Eurohan suojeli ulkoisia uhkiavastaan eikä meillä ollut mitään pelättävää. Vasta nyt, Kreikan tapahtumat ovat opettaneet markkinoiden rankaisevasta voimasta huonon makrotaloudellisen politiikan suhteen.

Minä näen Jospinin hallituksen olevan vastuussa tästä 'antaa-mennä -politiikasta. Viisi vuotta vuosisadan taitteessa saksalaisen sateenvarjon suojassa - siellä tehtiin korjaamatonta typeryyttä. Juna ei ollutkaan yhteinen Reinin toisella puolella - siellä sosialidemokraatit käyttivät aivan vastakkaista strategiaa. He kiristivät, me höllensimme. Vuodesta 2002 kaikki talouden mittarit näyttivät punaista Saksaan ja moniin muihin maihin verrattuna. Matka kohti kakkos- tai kolmosdivisioonaa oli alkanut. Ehkäpä pudotukseen amatöörisarjaan. Huomisen Ranska - teollisuuden erämaa, jota vain turismi pitää yllä?"

Ranskan takapakki on Jean Peyrelevade'in mielestä vain jatkunut Nicolas Sarkozyn valtakaudella. Ja viidennen tasavallan vallanjaossa presidentti on edelleen monarkki. Ei ole muita maita, joissa presidentti voi säätää tyoajat tai työsopimuksien keskeiset sisällot tyonantajan ja palkansaajan kesken. Kaikissa tuotannontekijoissä Ranskassa esseistimme näkee suuria ongelmia juuri nyt. Työn ja aktiiviväeston suhteen Ranska on laiskiainen.

Investointien osalta niin Ranskan oikeisto kuin vasemmisto keskittyy ideologiseen vääristymään, jonka mukaan tärkeintä on tukea kulutusta. Tämän seurauksena investointeja ei ole tarpeeksi. Nousevan talouden Kiinassa kulutuksen osuus kansantuotteesta on 40 prosenttia, Ranskassa 65. Nollakasvulla tämä pysyy samana seuraavat seitsemän vuotta. Kiinassa ja nousevissa maissa investointien taso liikkuu 30 ja 50 prosentin välillä kansantuotteesta - Ranskassa ja Saksassa kahdenkymmenen prosentin vaiheilla. Mutta Ranskassa julkisten investointien osuus on vain 3 prosenttiyksikkoä tästä ja se merkitsee, ettei valtiolla ole varaa investointeihin. Kansalaisten investoinnit asuntoihin on yli kaksinkertainen tähän verrattuna. Mutta tämä tapahtuu voimakkaan velkaantumisen kustannuksella.

Kolmaskin tuotannontekijä, tekninen edistys, laahaa Ranskassa perässä - mikä on maan Google, Apple tai Intel, kysyy pankkiirimme. Edes maan erinomainen matemaattinen osaaminen ei ole johtanut rikkauden luontiin. Saksan kanssa Ranska on julkisen tutkimustoiminnan suhteen tasoissa,mutta pudonnut kyydistä yksityirahoitteisessa tutkimuksessa. Mutta keksintöjen yhteiskunnan syntyyn ei riitä investoinnit, ei tutkimus tai diplomit. Tarvitaan ammattitaitoista väkeä.

"Niinpä Ranskalla on neljäskin ongelma. Nuo kolme ovat positiivisia ja yhdessä avaimia huomisen kasvulle. Neljäs, valitettavasti, on peritty ongelma, joka täytyy hoitaa. Se on julkinen velka. Julkista velkaa ei voi pitää pitkällä aikavälillä tuotannontekijänä, vaikka vulgaarikeynesiläiset näin väittävät.

Julkinen velka ei tänään ole muuta kuin parasiitti, josta täytyy vapautua. Se on kasvun edellytys. Ja tämä tarkoittaa vaikean ajanjakson aloittamista, josta rohkeiden poliitikkojen on käytävä realistinen keskustelu ilman mitään demagogiaa. Luultavasti Ranskassa on luultua enemmän valmiutta kuunnella ja hyväksyä totuus kuin mitä annetaan ymmärtää. Mutta mielipidejohtajista, poliitikoista taloustieteilijoista ja journalisteista on pula tähän keskusteluun.

Juuri 35 tunnin työviikkokeskustelussa jatkamme tätä yhteiseloa kangastuksessa. Vakuutamme itsellemme, että vapaa-aika on arvoista ensimmäinen. Itse olen palvellut hallitusta, jossa oli ensimmäinen vapaa-aikaministeri. Symboli oli vahva - elämme Ranskassa, joka kieltää kansallisen talouden todellisuuden, ja samalla maailmantalouden todellisuuden. Se estää tilanteen korjaamisen. Koko maa elää kuplassa ja uskottelee, ettei se räjähdä koskaan. Maa pettää itseään. Totuuden hetki lähestyy."

Siinä missä Jean Peyrelevade muistuttaa anglosaksisten Yhdysvaltojen ja Britannian kyenneen menestymään pitkään reservivaluuttojensa maailmankaupassa ja luoneen tuotannon korvikkeeksi finassimarkkinat ja laajan palvelusektorin, Ranska ei sitten Napoleonin ole valloittanut mitään. Ja nyt kun anglosaksiset jättiläiset ovat törmänneet oman finanssiteollisuutensa rajoihin, Peyrelevade kysyy, miten kummassa Ranska pääsisi irti rasitteistaan.

Ongelmana kun on valtion kaiken keskittävä rooli. Huippukoulutkin ovat monarkistisen tai vallankumouksen kaiken keskittävän perinnön kantajia. Syytä itsekutoisiin ongelmiin etsitään aina muualta. Juuri nyt maailmanjärjestyksen sortumisesta. Vasemmisto hakee onnellista elämää palkankorotuksilla ja vähemmällä työllä. Vihreille kestävään kehityksen luomiseen ja valtavien investointien tarpeeseen ei istu samanaikainen talouskasvu ja tuottavuuden nousu.

Peyrelevadelle juuri tämä muutoksen aika tarkoittaa valtavaa mahdollisuutta teknologiseen innovatiivisuuteen. Miksi sitten selvä visio ei kelpaa? Vastaus laajentaa ranskalaisperspektiivin älyllisen perinnön ongelmaksi.

"Missään muualla maailmassa keynesiläisyys ei ole ollut sellaisessa ideologisessa roolissa muovaamassa eliittien ajattelua kuin Ranskassa. Onneksi Keynes oli englantilainen; se on ainoa seikka, joka on suojellut meitä edes hieman monomanialta. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen malliksi tuli kommunismi. Marx oli valtava tähti ranskalaisen älymystön synnyssä. Liberaali ideologia nähtiin, ehkei aivan ilman syytä, reservirahavallan anglosaksisena keksintönä ja heille onnena, meille epäonnena. Näiden kahden välissä Keynes ilmestyi kuin ideaalinen vasta-intellektuelli, joka tarjosi teoreettisen ratkaisun markkinakapitalismin virheisiin ja riittämättömyyteen. Sitten kaikki unohtivat sen, että keynesiläisyys tarvitsee aivan omat erityisolosuhteensa toimiakseen.

Ranskassa siitä tuli kuitenkin älyllinen universumi, uudistunut, sosialidemokraattinen, poliittisesti korrekti, myöhäinen marxismi. Se antaa modernin oikeutuksen vallankumouksellisen keskusvallan korjauksille. Sehän sopii hyvin Ranskan historialle. Toiseksi, Ranskassa halutaan kieltää markkinat ja valtio nähdään välttämättömänä tuotantovoimien organisoijana. Niinpä Ranska oli yhtäjaksoisesti protektionistinen aina vuoteen 1956 saakka. Myöskään yrittäjyyttä ei ole koskaan tunnustettu eli rikkauden ja kasvun luojaa ei arvosteta.

Talousliberalismi hylätään periaatteessa. Niinpä niin äärioikeiston Marine LePen kuin äärivasemmiston Jean-Luc Mélanchon saavat suljetun, protektionistisen mallin politiikallaan huomattavaa kannatusta. Antikapitalismi on joskus upeaa: eläköön julkisen velan kasvattaminen, eläköön vallankumous!"

Poliitikot ennen presidentivaaleja haluavat uudelleenteollistaa Ranskan. Kuka mitenkin, mutta puuttumatta Jean Peyrelevade'in perusnäkemykseen eli työn kalliiseen hintaan ja kilpailukyvyn heikkouteen.

Ranskalaisyritysten maksamat pakolliset sosiaalimaksut, suorat verot, ja verot tuotannosta ovat Euroopan korkeimmat. Pakolliset maksut yrityksille ovat 17 prosenttia kansantuotteesta, eli 6 prosenttiyksikkoä EU-keskiarvon yläpuolella ja lähes kaksinkertaiset Saksaan verrattuna. Tuotanto maksaa lähes 40 prosenttia kokomaan sosiaaliturvasta. Se on maailmanennätys. Kuvaavaa vasemmiston hajanaisuudelle on se, että vasemmistorintaman presidenttiehdokas Mélenchon on tyrmännyt suoraltakädeltä sosialistipuolueen kandidaatin Hollande'in ajatuksen muuttaa perustuslakia siten, että työmarkkinaosapuolet saavat päättää itse keskinäisistä sopimuksistaan.

Ranskan raskas velkaantuminen on Peyrelevade'in analyysissa juuri se asia, jossa tosiasioiden kollektiivinen kieltäminen on vaarallisimmillaan. Vain Kreikan, Portugalin, Italian ja Espanjan tilanne on heikompi. Maan suvereenisuus kärsii kun velan hallinta korkojen maksamisineen ei ole enää omissa käsissä. Poliittinen liikkumavara pienenee ja kun istuva presidentti on Peyrelevade'in mielestä suoraan vastuullinen budjettialijäämän korottamisesta vuosina 2007 ja -08 kuuteen prosenttiin. Taloudellinen kalenteri elvyttämiseksi ylittää jo poliittisen kalenterin rajat. Ja toisaalta julkinen velka on kohonnut 80 %:iin kansantuotteesta. Tästä vain pankkiirimme mukaan 15 % on nykyisen kriisin seurausta.

Tällainen valtio, kansainvälisine velkoineen, on suvereenisuutensa suhteen varsin noyrä valtio, kirjoittaa Peyrelevade esseessään 'Ranska kriittisessä tilassa'.

"Poliittisesti on varmasti kallista se, että yritysten kilpailukyvyn palauttamiseksi kotitaloudet joutuvat julkisen talouden vaikeuksien maksumiehiksi. Mitään muutakaan ei ole tehtävissä. Suurin julkisen
talouden taakka on Ranskan sosiaaliturvan rahoittaminen. Sen painoarvo on yli puolet kansantulosta. On tullut myos aika sanoa varakkaimmille luokille pyramidin huipulla, että heidän on ryhdyttävä maksamaan itse osa terveydenhoitomenoistaan. Samaten terveydenhuoltokuluissa on muutenkin siirryttävä kohti
vakuutusmalleja. Sosiaaliturvamme on perustunut jakamiseen; nyt ei ole enää mahdollista jatkaa sen rahoittamista velalla - 30:llä, 40:llä miljardilla eurolla vuodessa. Mitä jos Ranskan valtio
ei yhtenä päivänä saa rahaa lainamarkkinoilta. Maksetaanko eläkkeitä. Hoidetaanko sairaita vai siirtyyko oikeus elää rauhallisesti kansainvälisten sijoittajien hyvän tahdon tai Wall Streetin pankkiirien huumorintajun varaan? Mitä tässä odottaa?

Tuleva vaalikampanja on jopa väkivaltainen muodoltaan. Ja vaarana on, että kampanjan sisälto jättää meidät nälkäisiksi ja että nyt käsittelemiämme vaikeuksia ei tähän keskusteluun oteta mukaan muuten kuin vain pinnallisesti. Jo nyt merkittävä osa poliitikoista katsoo parhaimmaksi välttää esteitä, paeta todellisuutta ja tuoda esiin virtuaalisia propagandistisia ratkaisuja. Näin edistyy populismi ja loydetään syntipukit. Keskustelun radikaalisuus sallii kätkemään ajattelun heikkouden - äärioikealta äärivasemmistoon."

Ismo Nykänen

Kommentoi Lähetä: