Mahdoton haastattelu: Hypatia Aleksandrialainen

Olen tehnyt tàhàn mennessà kaksi ´mahdotonta haastattelua´ naisten kanssa, jotka kohoavat kaukaa menneisyydestä ja mytologiasta. Olen haastatellut Seireeniä, ja Neitsyt Mariaa. Tämä on kolmas ´mahdoton haastattelu´. Vien teidät yli tuhannen viiden sadan vuoden taakse. Tapaamme historian laiminlyömän naisfilosofin Hypatian. Nyt siis Aleksandrian kaupunkiin Egyptiin. Elämme vuotta 415 ajanlaskumme alusta lukien. On maaliskuun 8. päivä.

(Meteliä ulkoa)
Haastattelija:
Täällä onkin yllättäen meneillään kapina. Valtava meteli kuuluu kaduilta: siellä huudetaan ja kiljutaan. Raskaitten kärryjen puiset pyörät hakkaavat kadun marmorikiveykseen aivan lähellä, se tuntuu pelottavalta, hevoset hirnuvat. Kun katson ulos ikkunasta, kaihtimien välistä, erotan raivoavan ihmisjoukon pölyn seasta. Se paisuu kuin sakea pilvi, etummaisina juoksevat mustapukuiset kammottavan näköiset miehet. He huutavat ääni käheänä, silmissä on fanaattinen kiilto, käsissä suuret puiset ristit.
Eivät kai he ole tulossa tänne?
(Meteliä ulkoa)
Ja minä kun kuvittelin tulevani rauhalliseen tiedon paratiisiin...
On siis vuosi 415 meidän ajanlaskumme alusta lukien ja maaliskuun 8. päivä. Puhumme toisin sanoen päivästä, joka elettiin 1585 vuotta sitten Egyptin Aleksandriassa.
Keitä nuo huutajat ovat? Jonkinlainen fundamentalistien miliisi kai? Ja mitä he haluavat?

Hypatia:
Fanaatikot tuolla ulkona eivät ole siellä omasta aloitteestaan, ja yksin he eivät voita mitään. Voivat tappaa, polttaa, kiduttaa. Mutta eivät he yksinään pysty rakentamaan aatteellista järjestelmää, jolla maailmaa voidaan hallita. Pitkään, vuosisatojen ajan. Siihen tarvitaan intellektuelleja, ajattelijoita. Vain he osaavat luoda aatteellisen ”järjestelmän”. Sitä vallanpitäjät tarvitsevat. Meidän maailmassamme, tämän päivän Rooman valtakunnassa, nämä pitkän tähtäimen ajattelijat – suuren ”järjestelmän” luojat - ovat kristittyjä kirkkoruhtinaita, piispoja, liitossa Keisarin ja muiden vallanpitäjien kanssa. Tuo ulkona velloava kansa ja nuo erämaan luostareista kaupunkiin tuodut mustapukuiset raivoavat parabolani-munkit ovat heille vain työväline. Vallan väline. Ideologian raaka voima. Taistelussa tietoa ja ihmisen järjen vapautta vastaan.

Haastattelija:
Esittelen haastateltavani: hän on Hypatia Aleksandrialainen, tämän ajan tunnetuin filosofi ja tiedenainen.

Hypatia:
Jos sallitte, ennen muuta matemaatikko.

Haastattelija:
Olen Hypatian kotona Aleksandriassa Aurinkokadulla.
Tämä on upea kapunki, täynnä suurenmoisia palatseja. Pitkä silta vie kaupungista Faroksen saarelle, missä kohoaa kuuluisa Majakka. Se on tämänaikaisen maailman korkein rakennus. Huikea nähtävyys.
Tullessani pysähdyin hetkeksi katsomaan valtavaa Caesareum-palatsia kaupungin keskustassa, sen portikoita ja puutarhoja. Siitä on nyt tehty kristinuskoa julistava katedraali. Ison Amfiteatterin takaa käännyin sitten puitten varjostamalle aukiolle, ja siitä heti sisään Hypatian kotiin tänne Aurinkokadulle.
Keskellä pihaa seisoo pieni torni, kolmisenkymmentä metriä itse taloa korkeampi. Se on Hypatian yksityinen tähtitorni.

Hypatia:
Ei paras mahdollinen, mutta sen on kelvattava...

Haastattelija:
Kapeasta ovesta tulin sitten varjoisan, mausteilta ja makealta viiniltä tuoksuvan eteisen läpi atriumiin jota valaisevat öljylamput, ja siitä tähän isoon tilaan, joka on täpötäynnä papyryskääröjä. Ne pitävät sisällään mittaamattoman arvokasta tieteellistä kirjallisuutta, hellenistisen, siis muinaiskreikkalaisen tiedon ja filosofian aarteita.
Pöydällä keskellä salia on mekaanisia mittausvälineitä, astrolabi ja hydroskooppi. Tiedän, että ne ovat Hypatian tieteellisiä keksintöjä.
Tämä on Hypatian yksityiskoulu, missä hän opettaa matematiikkaa, geometriaa, tähtitiedettä, uusplatonista filosofiaa.
Tämä on se rauhallinen tiedon paratiisi, johon kuvittelin tulevani.
Mutta ulkoa kuuluu jatkuvasti pahaenteinen kiljunta ja meteli...
(Meteliä ulkoa)
Minulle hymyilee liki viisikymmentävuotias viisauden kaunistama pieni nainen. Hänellä on siniset silmät ja nauhalla kuriin pannut pitkät hiukset, joista jo erottaa muutaman harmaan. Yllään hänellä on tribon, pitkä musta koristelematon mantteli, jota filosofit käyttävät.
Miksi kuuluisa Hypatia opettaa näin pienissä tiloissa? Ja kotonaan?

Hypatia:
Jos sallitte, niin kerron. Ei tämä minun kotini tietenkään ole mitään verrattuna siihen tiedekouluun, jota isäni johti aikoinaan Suuren Kirjaston vieressä. Mutta ei meillä ole enää paljon papyruskääröjäkään, siis tieteellistä kirjallisuutta. Kirjastohan poltettiin. Ja oppilaita minulla on enää vain kymmenkunta. Totta, meitä on vähän. Muu maailma käy sotaa, tekee työtä, tuottaa jälkeläisiä, matkustaa, tappaa, rakastaa, kärsii ja iloitsee. On aina tehnyt näin.
Me teemme muuta. Tutkimme ja yritämme selvittää mistä maailma on tehty, mistä meidät on tehty, mikä on maailman tieteellinen todellisuus. Sillä onhan niin, että suuressa aurinkokunnassa me täällä meidän maailmassamme olemme kaikki pieniä aurinkoja, ehkä ainoita, jotka pystyvät luotaamaan itseään, tietämään itsestään jotakin. Esimerkiksi miten ja miksi me pienet auringot jatkuvasti saamme ja luovutamme valoa. Eikä teoreettinen tutkimus riitä; ei, täytyy voida kokeellisesti todistaa joka ainoa teoreema. Sen täytyy päteä jatkuvasti, toistuvasti. Vasta silloin voimme sanoa, että se on tosi.

Haastattelija:
Hypatian silmät alkavat loistaa. Ja pienet kädet puristuvat nyrkiksi niin kuin hän vaalisi aarretta siellä sisällä.
Miksi vanhat papyruskääröt ovat niin tärkeitä?

Hypatia:
Jos sallitte, niin selitän. Meidän kaupunkimme Aleksandrian kirjasto oli aikoinaan maailman suurin kirjasto. Sitä oli koottu ja täydennetty yli kuuden sadan vuoden ajan. Kirstuissa ja seinälokeroissa, kymmenessä suuressa lukusalissa oli ainakin 700 000 kirjakääröä! Mahdatteko edes ymmärtää mitä se tarkoittaa? Että koko antiikin maailman viisaus: ensimmäiset tieteelliset tutkimukset, ensimmäiset pelkästään tieteeseen perustuvat havainnot; puhtaasti tieteellisen, ei-ideologisen tiedon saavutukset olivat siellä, niissä papyruskääröissä!

Haastattelija:
Ymmärrän kyllä. Aleksandrian kirjasto oli tunnetusti yksi antiikin maailman suurista ihmeistä. Sitten se poltettiin, useamman kerran.

Hypatia:
Niin, mutta sadat tuhannet kääröt olivat tallella Serapeionissa, Serapis-jumalan temppelissä. Ja siinä vieressä toimi isäni Theonin johtama tiedekoulu. Kunnes sekin poltettiin. Olin silloin kaksikymmentäyksi vuotias, ja opetin jo matematiikkaa ja filosofiaa.

Haastattelija:
Sen päivän voisi kuvata näin.
On elokuun 21. päivä vuonna 391, ja päivän seitsemäs hetki.
Serapeionin upeaan marmoritemppeliin on kokoontunut parisen sataa pelokasta helleeniä, siis alkujaan kreikkalaisia tai Kreikan traditioita noudattavia egyptiläisiä. Kristittyjen kielellä he ovat pakanoita ja epäjumalien palvojia. Siksi heitä tänään pelottaa. Viereisessä portikossa on kirjasto ja sen kupeessa Hypatian isän Theonin tiedekoulu.
Aukiolle temppelin eteen alkaa kasaantua väkeä, niitä on tuhatpäin ja edessä kulkee Aleksandrian piispa Theophilus, takanaan hänellä on satakunta roomalaista sotilasta. ”Keisari, Rooman keisari,” huutaa piispa, ”antaa tukensa meille, kristityille! Keisari on meidän takanamme! Keisari tunnustaa ainoan oikean Jumalan, meidän Jumalamme, ja vaatii että häädämme epäjumalien palvojat temppelistä!”
Kansanjoukko juoksee villinä pitkät marmoriportaat ylös temppeliin, ja ensimmäiset hakun iskut osuvat valtavan kokoiseen Serapis-jumalan patsaaseen. Patsaan kullalla sivelty marmoriviitta särkyy palasiksi, jumalankuvaa hakataan, se alkaa horjua ja romahtaa lopulta maahan hirveällä rytinällä.
Sen jälkeen kaikki on yhtä ryöstöä: kulta, hopea, alabasteri, norsunluu, kaikki arvokas tuhotaan, rosvotaan.
Sitten tapahtuu se kauhein.
Kolmisenkymmentä parabolani-munkkia juoksee portikossa, siis kirjastossa, käsissään tervatut ja pihkaiset soihdut. Kuiva pergameeni ja papyrus syttyy heti, kitkerä savu leviää ympäriinsä. Kirjasto palaa! ”Tämä on Keisarin tahto ja Jumalan tahto!” huutaa piispa. ”Ja vielä tässä kaupungissa on yli neljäkymmentä pakanatemppeliä!”
Oli elokuun 21. päivä vuonna 391.
Mutta koska temppeli oli epäjumalalle omistettu, niin eikö ollut aika ymmärrettävää, että kun kristinuskosta tuli koko Rooman valtakunnan valtauskonto, niin epäjumalille omistetut temppelit hävitettiin?

Hypatia: (hermostuu)
Ei isäni koulu ollut millekään jumalalle omistettu! Se oli tiedolle ja viisaudelle omistettu! Niin kuin Kirjastokin. Se oli täynnä tietoa, vain tietoa. Ideoita, teorioita joita emme ole vielä pystyneet tarpeeksi tutkimaan. Niin kuin kauan sitten eläneen Aristarkoksen intuitio, että maa kiertää auringon ympärillä, eikä päinvastoin!

(Hypatia innostuu puhuessaan) Mutta mitä rataa se kiertää? Miksi maa on välillä lähempänä, välillä etäämpänä auringosta? Ajatelkaa mihin suuntaan tätä intuitiota voisi kehittää, miten erilainen olisi käsityksemme koko maailmasta, jos saisimme jatkaa siitä eteenpäin... Missä ovat laskelmat, missä jo valmiit teoriat? Niissä kirjakääröissä joita emme ehtineet pelastaa! Ymmärrättekö?...

Haastattelija:
Ymmärrän. Mikä suunnaton menetys. Sillä maan ja auringon väliset suhteet on meille kerrottu vasta yli tuhat kaksi sataa vuotta myöhemmin, Kopernikuksen, Galileon ja Keplerin suulla. Eikä se silloinkaan sujunut ongelmitta...
Serapeionin temppelin tuhopoltosta on nyt aikaa kaksi kymmentà viisi vuotta. Kaikkina näinä vuosina olette kuitenkin jatkanut opetustyötä.

Hypatia:
Jos sallitte, se on vähintä mitä olen voinut tehdä. Sillä mitä enemmän raaka valta ja ideologiat pimentävät ihmisten mielen, sitä tärkeämpää on tieteellinen tutkimustyö. "Säilytä oikeutesi ajatella,” minä toistan aina oppilailleni. ”Jopa virheellinen ajattelu on parempaa kuin jos ei ajattele lainkaan."
Nyt kerron salaisuuden. (Hypatia innostuu taas).
Vielä tänä aamuna löysimme apulaiseni Shalimin kanssa Serapeionin temppelin raunioista kirjakäärön, joka kertoo atomismista tavalla, joka on minulle aivan uusi. Ja näen, että sen pohjalta voitaisiin luoda myös aivan uusi etiikka. Siis tieteellisin perustein voitaisiin ohjata ihmiset pois niin jumalien kuin kuoleman pelosta. Niin että ihmiset ymmärtäisivät, että vain heillä itsellään on vastuu omasta elämästään ja onnellisuudestaan. Ymmärrättekö mikä vallankumous se olisi: ettei ihmisiin enää iskostettaisi kuoleman pelkoa?

Haastattelija:
Te olette vieläkin kaunis nainen. Joku kuvaili aikoinaan, että teillä on ”henki kuin Platonin ja vartalo kuin Afroditen”...
Onko ollut hankalaa, vaikeaa, olla nainen ja kaunis ja viisas ja opettaja?

Hypatia:
Enhän minä ole sokea. Totta kai ymmärsin, varsinkin nuorena, milloin oppilaitteni silmistä loisti ei ainoastaan tiedon vaan muun jano. Aistien jano. Kun katsoivat minuun.
Eräälle minuun suuresti ihastuneelle oppilaalleni toin kerran näytteeksi veren tahrimat kuukautisliinani. ”Näihin sinä olet rakastunut!” minä sanoin ja ojensin veriset liinani, ”mitä kaunista näissä on?"

Nuori mies pelästyi ja kääntyi pois häveten. Tietenkin. Sillä mitään eivät miehet pelkää ja kammoksu niin kuin naisen menstruaatiota. Koska se on heille mysteeri, toistaa luonnon ja kuun kulkua; koska sitä ei voi säätää eikä lainalaistaa; koska se ei ole ihmisten hallittavissa. Siksipä kaikissa miesten ”järjestelmissä” nainen on kuukautistensa ajan ”epäpyhä”, ja saastainen. Kunnes sitten heti verestä ”puhdistuttuaan” tulee jälleen miehen hallintaan, sukupuolivietin kohteeksi. Kohteeksi, jota saa himota ja jonka voi alistaa.

Mutta halusin tällä esimerkillä kertoa nuorelle miehelle myös, että sukupuolivietti, siis seksuaalinen kiihko ja se mikä siitä naiselle seuraa, naisen biologinen kohtalo, raskaus, synnyttäminen, miehestä riippuvaisuus, eivät ole minua varten. Ne olisivat minulle este tiedon ja tietoisuuden tiellä. Mutta pelkään, että tämä uusi valtaideologia, kristinusko, rajoittaa tätä vapautta entisestäänkin. Ja rajaa pois erityisesti ja ensimmäiseksi juuri naiset.

Haastattelija:
Tämän voin minä, kaukaa tulevaisuudesta tulleena, ikävä kyllä vahvistaa. Juuri näin on käynyt.
(Meteliä ulkoa)
Mutta tilanne tuolla ulkona...? Mistä oikein on kysymys?

Hypatia:
Huomaan, että ulkoa tulevat äänet huolestuttavat teitä. Niin minuakin. Kaupungilla puhutaan yhä useammin minua vastaan. "Pakananainen!” minusta sanotaan. ”Ja noita! Joka yrittää vietellä magian avulla kansaa Keisaria ja ainoaa oikeaa Jumalaa vastaan!”
Tiedän, että tänään iltapäivällä on järjestetty suuri kansankokous. Oireellista, että kiihkoilijoitten joukkoon on kelpuutettu vain miehet...
Hyvin tiedän, mitä siellä huudetaan: "Kuinka kauan vielä sallimme, että tämä noita, tämä Hypatia, pakananainen, johtaa kaikki turmeluksen tielle: väittää jopa, että tuntee tiedon millä voi voittaa kuoleman! Hàn puhuu Jumalaa ja Keisaria vastaan!"
... Miten äärettömän kaukana tämä kaikki on minun maailmastani...

Haastattelija:
Mutta mitä nyt tapahtuu? Ettekö pelkää?

Hypatia:
Pelkään. En kiellä sitä. Mutta mitä minä voin tehdä? Ystäväni vaativat, että heti huomisaamuna lähden pois laivalla kohti itää, jonnekin minne Rooman valtakunta ja kristinusko eivät vielä ole ulottuneet.
Mutta tänä iltana haluan vielä kerran nähdä Faroksen saaren, Majakan, ja laajan meren sen edessä. Älkää toki pelästykö! Menen apulaiseni Shalimin kanssa. Hevoseni odottaa tuossa pihalla. Shalim, tule, lähdetään!
Jos haluatte, voimme tavata vielä aamulla satamassa.

Haastattelija:
Emme enää koskaan tavanneet.
Seurasin ikkunan kaihtimien välistä Hypatian lähtöä.
Hän nousi hevosen selkään, apulainen talutti vastaan hangoittelevan hirnuvan hevosen suitsista pihalta ulos Aurinkokadulle. Alkoi jo hämärtää. Auringonlasku värjäsi Majakan Faroksen saarella tulipunaiseksi.

Mikä sitten tapahtui, tapahtui 1585 vuotta sitten. Minä olen toimittaja tulevaisuudesta. En voi muuta kuin todeta sen, mikä on jo tapahtunut. Eikä sitä saa tapahtumattomaksi.
Suuri kiihottunut väkijoukko odotti Hypatiaa Aurinkokadulla. Hänet vedettiin hevosen satulasta alas, raahattiin Caesareum-palatsiin, siis kristittyjen kirkkoon, heitettiin marmorialttarin päälle.
Piispan yllyttämillä kiiluvasilmäisillä munkeilla oli käsissään teräviä ruukun palasia.

Niillä he repivät ensin Hypatian vaatteet, pakottivat sitten alastomat haarat levälleen ja viilsivät vulvan, sitten koko alavatsan, puhkoivat silmät, raastoivat kasvot, pilkkoivat kädet, jalat, kaiken, repivät sitten lihan luista.

Veriset riekaleet kerättiin säkkiin, jota laahattiin kaupungin kaduilla kunnes se tyhjennettiin jätepaikalle, Cineroniin. Tuli poltti tuhaksi sen mitä oli Hypatiasta jäljellä. Toinen rovio teki lopun Hypatian koulusta ja sen papyruskääröistä.

Näin piti käydä. Näin oli päättänyt Kirkko. Keisarin ja Jumalan suuremmaksi kunniaksi.

Antiikin sivistys loppui Hypatian murhaan. Kristillinen uskonnollinen fundamentalismi vallitsi Euroopassa pitkälti yli tuhat vuotta. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa vasta renessanssin myötä. Renessanssin, joka löysi virikkeensä nimenomaan antiikin maailmasta.
Miten erilainen olisi ollut maailman meno, jollei tieteen ja järjen ääntä olisi vaiennettu yli tuhat viisi sataa vuotta sitten.

Pirkko Peltonen-Rognoni

Lähteet:
Gemma Beretta: Ipazia d’Alessandria. Editori Riuniti, Roma, 1993
Maria Dzielska: Hypatia of Aleksandria. Harvard University Press, 1995
Mario Luzi: Libro di Ipazia. Rizzoli, Milano, 1978
Adriano Petta e Antonino Colavito: Ipazia. Vita e sogni di una scienziata del IV secolo. Prefazione di Margherita Hack. La Lepre Edizioni, Roma, 2009
Silvia Ronchey: Ipazia. La vera storia. RCS Libri S.p.A., Milano, 2010
Alejandro Amenàbar: Agora. Filmi, 2009

Kommentoi Lähetä: