Intian kasvava merkitys Afrikassa

Intiaan perustettiin viime vuonna kehitysyhteistyövirasto jakamaan maan kasvavia kehitysapuvaroja. Sen kautta kanavoidaan seuraavan viiden vuoden aikana 11 miljardia dollaria erilaisiin kehitysprojekteihin. Varsinkin Britanniassa uutinen otettiin vastaan tyrmistyneenä, sillä Intia on ollut perinteisesti Britannian tärkein kehitysyhteistyön kohdemaa.

Parlamentissa kyseltiin, miksi Intiaa pitää avustaa, jos se kerran pystyy itse avustamaan muita maita. Pari viikkoa sitten Intian valtionvarainministeri Pranab Mukherjee ilmoitti, että Britannia voi pitää kehitysapuvaransa. Intia ei huoli niitä. Sanasota päättyi ainakin toistaiseksi siihen.

Intian ja Britannian kiistely kuvastaa laajemminkin ilmiötä, jota on kutsuttu köyhyyden uudeksi maantieteeksi. Maailman köyhimmät ihmiset asuvat nykyisin keskituloisissa maissa, kuten Intiassa ja Kiinassa. Noissa maissa arvioidaan asuvan yli puolet maailman köyhimmistä ihmisistä.

Avunantajien maantiedekin on muuttumassa. Brasiliasta meni viime vuonna Somalian nälänhätään enemmän apua kuin Saksasta, Ranskasta ja Italiasta yhteensä. Keniastakin riitti varoja enemmän kuin Ranskasta ja Irlannista.

Intia suuntaa kehitysapunsa naapurimaiden ohella Afrikkaan, jonne kanavoidaan noin 5 miljardia dollaria seuraavien 5-7 vuoden aikana.

”On tietysti ristiriitaista, että Intia avustaa Afrikkaa. Intiassahan on enemmän aliravittuja lapsia kuin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Keskimääräinen tulotasokin on heikompi Intiassa kuin Afrikassa. Miksi se sitten suuntaa avustusvarojaan Afrikkaan? Intia toimii samalla tavoin kuin perinteiset suurvallat. Avun taustalla ovat pikemminkin poliittiset ja taloudelliset syyt kuin humanitaariset”.

Näin Sanusha Naidu kirjoittaa hiljattain ilmestyneessä teoksessa India in Africa – Changing Geographies of Power. Eli vapaasti suomennettuna Intia Afrikassa – vallan muuttuvat maantieteet. Kyse on kokoomateoksesta, jonka kirjoittajat ovat Afrikka-tutkijoita eri puolilta maailmaa. Sanusha Naidu on intialaissyntyinen tutkija, joka työskentelee nykyisin tutkimusjohtajana Stellenboschin yliopistossa Etelä-Afrikassa.

Teoksen keskeisenä teemana on Intian ja Kiinan roolien vertailu Afrikassa. Kirja antaa hyvän yleiskuvan aiheesta, jota ei ole tutkittu kovinkaan paljon.

”Intia heräsi Afrikan ”valloitukseen” myöhemmin kuin Kiina. Intian hallituksen edustajat ovat vakuutelleet kilvan, että Intia ei kilpaile Kiinan kanssa vaikutusvallasta Afrikassa. Hallituksen mielestä Intia pyrkii pikemminkin tarjoamaan vaihtoehtoa Kiinan kehitysmallille ja välttämään Kiinan tekemiä virheitä Afrikassa. Intia haluaa luoda mielikuvaa Intiasta Afrikan ystävänä ja tasaveroisena neuvottelukumppanina. Se ei tule polkemaan afrikkalaisten työläisten oikeuksia ja rohmuamaan maan luonnonvaroja. Näin virallinen Intia perustelee nopeasti lisääntynyttä kiinnostustaan Afrikkaan. Mutta pitääkö tämä paikkansa? Onko kyse tasaveroisesta suhteesta vai peittääkö Intia pehmeällä retoriikallaan uuskolonialistiset pyrkimyksensä?”

Intia keskittyy kehitysyhteistyössä omaan ydinosaamiseensa: tietoteknologiaan, maatalouteen ja insinööritaitojen viemiseen. Tietoteknologia hankkeilla pyritään kaventamaan Afrikan ja muiden mantereiden välistä digitaalista kuilua. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa vain puoli miljoonaa ihmistä käyttää säännöllisesti internetiä. Intian eräänlaisena pilottihankkeena on pidetty pan-afrikkalaisen digitaalisen verkoston (e-Network) rakentamista.

”Kun hanke on valmis, 53 Afrikan valtiota yhdistyvät toisiinsa satelliitti- ja kuituoptiikan avulla. Jo nyt monet suuret sairaalat ja koulutuslaitokset voivat olla yhteydessä Intiaan. Viiden vuoden kuluessa 10 000 afrikkalaista opiskelijaa saa ohjausta ja opetusta tele-koulutuksen kautta Intian parhaimmista yliopistoista. Tele-sairaanhoidon avulla myös syrjäseutujen sairaalat voivat olla suorassa yhteydessä intialaisiin sairaaloihin. Näin esimerkiksi intialaiset huippukirurgit pystyvät ohjaamaan afrikkalaisten kollegoiden leikkauksia eri puolilla Afrikkaa. Digitaalisen verkon avulla pienetkin yritykset voivat myydä tuotteitaan netin välityksellä. Tietoverkon avulla kehitetään myös internet-pohjaista hallintoa. Hankkeen ehkä tärkein tavoite on kuitenkin valtion päämiesten keskinäisen yhteydenpidon lisääminen esimerkiksi videoneuvottelujen avulla. Verkoston nettisivuilla sanotaankin, että e-Network ei ole tarkoitettu vain VIP-henkilöille, vaan VVIP-ihmisille eli hyvin, hyvin tärkeille henkilöille.”

Tällä hetkellä verkkoprojektissa on mukana 47 maata. Pari viikkoa sitten Intia solmi sopimuksen Etelä-Sudanin kanssa. Viimeisten maiden odotetaan liittyvän projektiin tämän vuoden kuluessa.
Digitaalisen verkoston rakentaminen vahvistaa mielikuvaa, jota Intia pyrkii välittämään Afrikalle hyvänsuopana ja vastuullisena kumppanina. Intian kehitysyhteistyö Afrikan kanssa on kuitenkin mitätöntä alueiden väliseen kauppaan verrattuna. Intian ja Afrikan välinen kauppa on kasvanut parin viimeisen vuosikymmenen aikana lähes räjähdysmäisesti eli noin 30-kertaiseksi.

Nopeasti kasvava Intian talous on kiinnostunut Kiinan tavoin Afrikan energiavarannoista ja mineraaleista. Intia tuo nykyisin lähes 30 prosenttia öljystään Afrikasta. Yritykset ovat kiinnostuneita myös laajenevista markkinoista Angolan, Mosambikin, Tansanian ja Ghanan tapaisissa nopean talouskasvun maissa.

Toistaiseksi intialaiset yritykset ovat välttyneet globaalissa mediassa samanlaiselta kritiikiltä, jota kiinalaisiin on kohdistettu. Tämä voi muuttua Sanusha Naidun mielestä kuitenkin nopeasti, sillä intialaiset agribisnes-yhtiöt ovat rynnänneet muiden mukana Afrikan viljelymaille.

”Kuinka kauan yhtiöt voivat tehdä maanhankintojaan varsinkin Itä-Afrikassa ennen kuin se herättää median huomion. Tai kuinka kauan ne pystyvät viemään maataloustuotteita Intiaan lähes ilman tullia ennen kuin se nostattaa kansalaiset vastarintaan.”

Afrikkalaiset valtiot ovat myyneet tai vuokranneet kiihtyvällä vauhdilla maatalousmaata parin viimeisen vuoden aikana. Intian ja Kiinan ohella viljelykseen sopivista maista ovat olleet kiinnostuneita esimerkiksi Etelä-Korea, Lähi-idän maat ja länsimaalaiset sijoitusyhtiöt. YK on arvioinut, että Saharan eteläpuolisen Afrikan viljelykseen sopivista maista olisi siirtynyt jo noin 60 miljoonaa hehtaaria ulkopuolisille maille tai sijoitusyhtiöille. Tuo ala vastaa lähes kahta Suomea.

Monet suursijoittajat uskovat, että maatalousmaalla voi ansaita tulevaisuudessa huimasti. Odotukset perustuvat siihen, maasta on tulossa entistä niukempi luonnonvara. Se nostaa elintarvikkeiden hintoja. Voitoista yhä suurempi osa sataa suursijoittajien laareihin. Monet yhdysvaltalaiset yliopistotkin ovat sijoittaneet huomattavia summia hedge-rahastojen kautta peltomaiden ostoon Afrikasta. Näiden joukossa on maineikas Harvardin yliopisto.

Intialaiset agribisnes-yhtiöt lähtivät Afrikan valloitukseen puoli kymmentä vuotta sitten. Esimerkiksi intialainen elintarvikealan jättiyritys Karuturi Global on vuokrannut Etiopiasta 90-vuoden sopimuksella 300 000 ha viljelykseen sopivaa maata. Alue vastaa lähes 15 prosenttia Suomen peltoalasta. Karuturi on erikoistunut maillaan ruusujen kasvatukseen. Yhtiö onkin nykyisin maailman suurin ruusujen tuottaja – ja yhtiön omistaja Sai Ramakrishna Karuturi yksi maailman suurimmista maanomistajista.

Karuturin ohella sellaiset intialaiset jättiyhtiöt kuin McLeod Russel ja Kaveri Seeds ovat investoineet Afrikan maatalouteen. Suuryhtiöitä seuraavat keskisuuret ja jopa pienet yritykset. Punjabilainen viljelijöiden yhdistyskin on hankkimassa nyt maata Etiopiasta. Se havittelee 50 000 hehtarin aluetta, jolla viljeltäisiin viljan ohella palkokasveja ja maissia Intian ja Euroopan markkinoille. Maatalousmaa Afrikassa on erittäin halpaa jopa intialaisen mittapuun mukaan.

”Onko ilmiössä kyse uuskolonialismista vai molempia osapuolia hyödyttävästä tilanteesta? Yhtiöt vakuuttelevat, että investoinnit koituvat lopulta Etiopian ja muiden Itä-Afrikan talouksien ja kansalaisten hyväksi. Nopeasti etenevä prosessi on hämmentänyt myös maailman ruokahuollosta vastaavia ammattilaisia. YK:n elintarvikejärjestön, FAO:n johto antoi ymmärtää vuonna 2008, että kyse on uuskolonialismista. Seuraavana vuonna se pyörsi sanansa. Kysymys onkin kuulemma tyypillisestä 'win-win' -tilanteesta eli molemmat osapuolet hyötyvät maanhankinnoista.

Maailman pankissa tilanne on tulkittu pitkälle samoin.
Afrikkalaisissa kansalaisjärjestöissä on ihmetelty, miksi hallitukset hyväksyvät kyseenalaisin ehdoin maan pitkäaikaiset vuokraukset. Monille paikallisille tilanne on tullut yllätyksenä. Tänne saakka he ovat saaneet vapaasti laiduntaa karjaansa yhteismaiksi koetuilla alueilla. Esimerkiksi Etelä-Etiopiassa ihmisiä on häädetty mailtaan myös sotilaiden avulla, kun intialaisen Whitefield Cotton -nimisen yrityksen hallintaan siirtyi 100 000 ha puuvillan kasvatukseen sopivaa maata.”

Yhtiöiden toimia on ihmetelty myös Intiassa. Taloustieteen professori Jaya Ghoshin mielestä intialaiset yhtiöt eivät voisi toimia samalla tavoin kotimaassaan. Intiassa maaoikeudet ovat paljon tarkempia kuin Afrikassa. Sitä paitsi ihmiset nousisivat barrikadeille, jos yhtiöt yrittäisivät vuokrata puoleksi vuosisadaksi epämääräisillä sopimuksilla kyläläisten yhteismaita.

Toisaalta on selvää, että maatalouden tuottavuutta on lisättävä, sillä väestö kasvaa Saharan eteläpuolisessa Afrikassa nopeammin kuin missään muulla. Maailman ruuantuotanto on lisääntynyt 1960-luvulta lähtien 2,5-kertaiseksi. Afrikassa se on kuitenkin vähentynyt 10 prosenttia. Usein sanotaan, että Afrikalla on kaksi pettämätöntä valttikorttia maatalouden tehostamiseen: viljelykseen sopivaa käyttämätöntä maata on enemmän kuin missään muualla. Toiseksi Saharan eteläpuolisen Afrikan pelloista vain vajaa 4 prosenttia on keinokasteltuja. Esimerkiksi Intiassa lähes puolet peltoalasta on keinokasteltua.

Viljelyyn sopivan alueen kasvattaminen ei voi kuitenkaan tapahtua nykyisin ehdoin. FAO:ssa on laadittu hiljattain arvovaltaisen paneelin johdolla ohjeita valtioille ja yhtiöille. - Näin asian muotoilee paneelin puheenjohtajana toiminut intialainen M.S. Swaminathan, joka on maailman tunnetuimpia maataloustieteilijöitä.

”Meillä on vain vähän todisteita siitä, että laaja-alainen maanhankinta Afrikassa olisi lisännyt ruuan tuotantoa ja työpaikkoja paikalliselle väestölle. Siksi yhtiöiden ja valtioiden välisiä sopimuksia on uudistettava. Paikallisen ruokaturvan lisääminen on tärkein tavoite. Sopimusten läpinäkyvyyttä on parannettava. Samoin paikallisen väestön maaoikeudet on turvattava erityisesti naisten, heimoväestön ja muiden köyhimpien ihmisten osalta”.

Viime vuonna Intian ja Afrikan välisessä toisessa huippukokouksessa Intian pääministeri Manmohan Singh totesi vaatimattomasti, että 'meillä ei ole kaikkia vastauksia, mutta meillä on jonkin verran kokemusta kansakunnan rakentamisesta, jonka jaamme mielellämme'. Tutkija Sanusha Naidu arvioi Intian vastausten hyödyn Afrikalle näin:

”Intialaisten vahvuus näkyy parhaiten maan teknologisessa osaamisessa ja neuvonnassa. Intia hallitsee myös terveydenhuollon, korkeakoulutuksen ja hallinnon kapasiteetin rakentamisen. Entä se keskeinen kysymys: tarjoaako Delhi erilaista kehitysmallia Afrikalle kuin Peking tai Washington? Ainakin toistaiseksi intialainen vaihtoehto on jäänyt lähinnä retoriikaksi.”

Tapio Tamminen

Kommentoi