Jalkapallon aika on ohi

Etelä-Afrikan-matkalla kesällä kirjakaupasta tarttui mukaan teos nimeltä Sport versus Art: A South African contest, eli "Urheilu vastaan taide Etelä-Afrikassa". Jalkapallon MM-kisojen alla ilmestyneen kirjan esseissä eteläafrikkalaiset kulttuurintutkijat, taiteilijat, urheilutoimittajat ja taidekriitikot pohtivat urheilun ja taiteen vastakkainasettelua omista näkökulmistaan katsottuna.

Kirjoituksissa onnistutaan hienosti osoittamaan, kuinka eri urheilulajit ja taiteen muodot eivät suinkaan ole toisiaan poissulkevia, vaan päinvastoin, parhaimmillaan urheilu ja taide täydentävät toisiaan, ja molemmat ovat keskeisiä elementtejä kansankunnan ja eri kansanosien identiteetin rakentamisessa.

Useammassa kirjoituksessa selostetaan Etelä-Afrikan rugbymenestystä ja muistellaan Etelä-Afrikan kansainvälistä urheilu- ja kulttuuriboikottia apartheidin aikakaudella.

Eteläafrikkalainen runoudentutkija kritisoi Clint Eastwoodin Invictus-elokuvan antamaa siloteltua kuvaa presidentti Nelson Mandelan roolista Etelä-Afrikan voittaessa rugbyn maailmanmestaruuden vuonna 1995. Etelä-Afrikan intialaisväestöön kuuluva urheilutoimittaja kirjoittaa Etelä-Afrikassa pelattujen Intian krikettiliigan pelien merkityksestä Etelä-Afrikan intialaisväestölle. Eteläafrikkalainen teatterikriitikko puolestaan kertoo Johannesburgin mustien asuma-alueilla varttuneista miespuolisista mustista balettitanssijoista ja heihin kohdistetuista ennakkoluuloista.

Omasta mielestäni kaikkein kiinnostavin Sport versus Art teoksen kirjoituksista on kuitenkin kirjallisuustoimittaja Victor Dlaminin artikkeli Etelä-Afrikan kotimaisesta jalkapalloliigasta ja maan jalkapallomaajoukkueen keskinkertaiseksi jääneestä menestyksestä viime vuosina.

Johannesburgilaisen Orlando Pirates joukkueen uskollisena kannattajana Victor Dlamini käy läpi eteläafrikkalaisen jalkapallon "vanhoja hyviä aikoja" ja yrittää löytää syitä siihen, miksi viime kesän MM-kisojen isäntämaan jalkapallojoukkue ei ole kehittynyt aivan odotetulla tavalla.

Etelä-Afrikassa monet muistelevat kaiholla aikaa, jolloin kotimainen jalkapallo oli huipussaan. Mitä kertookaan eteläafrikkalaisesta jalkapallosta se, että vaikka jalkapallojärjestelmään on virrannut valtavia summia rahaa sponsorisopimuksista, itse pelin tasossa ei ole tapahtunut vastaavaa nousua. Hämmästyttävää kyllä, näyttäisi käyneen päinvastoin ja monet kaipaavat takaisin Etelä-Afrikan jalkapallon kulta-aikaan, jolloin rahaa oli vain rajallisesti, mutta fanit suhtautuivat peliin intohimoisesti ja pelikentällä oli ylenpalttisesti kykyä ja taitoa. Voivatko jalkapallon MM-kisat tarjota Etelä-Afrikalle mahdollisuuden uuden kultaisen luvun kirjoittamiseen maan jalkapallohistoriaan?

Etelä-Afrikassa kolme joukkuepeliä on suosiossa ylitse muiden: jalkapallo, rugby ja kriketti.

Rugby on Etelä-Afrikassa valkoisten ja etenkin hollanninsukuista afrikaansia puhuvien buurien ylpeydenaihe. Mustilla ei ole perinteisesti ollut rugbykentille juuri asiaa. Rotusorron vastaisen kamppailun vuosina Etelä-Afrikan mustat kannattivat rugbypeleissä yleensä Etelä-Afrikan maajoukkueen, Springboksien, vastustajia. Kriketti taas on englanninkielisten valkoisten ja Etelä-Afrikan aasialaisväestön laji.

Jalkapallo on Etelä-Afrikassa ennen muuta mustien laji. Rotuerottelukauden aikana jalkapallolla oli huomattava merkitys osana maan mustan enemmistön vastarinnan kulttuuria. Afrikkalaisen kansalliskongressin ANC:n kuuluisa vapausjulistus hyväksyttiin vuonna 1955 pölyisellä jalkapallokentällä pidetyssä 3 000 hengen joukkokokouksessa Kliptownissa Sowetossa.

Kokous päättyi poliisin väliintuloon, ja Nelson Mandela ja 150 muuta kokouksen osanottajaa asetettiin syytteeseen maanpetoksesta.

Jalkapallon suuresta symbolisesta merkityksestä kertoo se, että vajaa neljä vuosikymmentä myöhemmin, toukokuussa 1994, presidentti Mandela lensi suoraan virkaanastujaisistaan helikopterilla Johannesburgin Ellis Parkin stadionille Etelä-Afrikan ja Sambian välisen jalkapallomaaottelun puoliajalla. Vastavalitun uuden presidenttinsä läsnäolon innoittamana Etelä-Afrikka voitti pelin lopulta maalein 2–1.

Kirjallisuustoimittaja Victor Dlaminin mielestä ei ole lainkaan mikään sattuma, että jalkapallon kultakausi oli parhaassa loistossaan Etelä-Afrikan vastaisen pitkän urheilu- ja kulttuuriboikotin aikana. Kansainvälinen urheiluboikotti päättyi 1990-luvun alkupuolella, kun Etelä-Afrikka oli siirtymässä enemmistövaltaan.

Voisiko olla niin, että Etelä-Afrikan urheilu- ja kulttuuriboikotin aikana jalkapallo alkoi täyttää maan kulttuurisen eristäytymisen aikaansaamaa tyhjiötä?

Kansainvälisen urheilu- ja kulttuuriboikotin päättymisen jälkeen taiteet ovat saaneet Etelä-Afrikassa vain vähän rahoitusta verrattuna suurimpiin urheilulajeihin, jalkapalloon, rugbyyn ja krikettiin pumpattuihin summiin, mutta silti esimerkiksi eteläafrikkalainen kaunokirjallisuus on nauttinut tänä aikana ennennäkemättömästä kasvusta. Kustantajat julkaisevat uusia teoksia yhä suurempina painoksina, ja eteläafrikkalaiset kirjailijat ovat saaneet huomattavaa tunnustusta kansainvälisesti voittaen paitsi Nobelin kirjallisuuspalkinnon myös Booker-palkinnon, Cainen afrikkalaisen kirjallisuuden palkinnon ja lukuisia muita kunnianosoituksia.

Victor Dlaminin mielestä Etelä-Afrikan jalkapallolaman näkyvimpiä osoituksia ovat maan oman valioliigan vähäiset maalit ja pienet yleisömäärät. 1990-luvun jälkeen Etelä-Afrikan valioliigan maalintekijäpörssin voittaja on vain kerran onnistunut laukomaan yli 20 maalia koko kauden aikana, ja tällöinkin kyseessä oli sambialainen hyökkääjä Collins Mbesuma.

Sarjan hallitseva mestari, urheilukanava M-Netin omistama pretorialaisjoukkue Supersport United taas ei yleensä saa houkuteltua peleihinsä juuri tuhatta katsojaa enempää.

Dlaminin mukaan jalkapallo tarvitsee sankareita, draamaa - ja tunnelmaa stadioneille. Jos jalkapallon ystäviltä Etelä-Afrikassa kysyy tänä päivänä heidän idoleitaan, Dlamini kirjoittaa, monet todennäköisesti luettelevat huippupelaajia 1970- ja 80-luvuilta, kuten esimerkiksi Orlando Piratesin legendaarisen hyökkääjän Jomo Sonon.

Television suorien jalkapallolähetysten aikakaudella tällainen nostalgia on Dlaminin mielestä kummallista, sillä Jomo Sonon pelaajauran aikana Etelä-Afrikan tv:ssä ei lainkaan näytetty mustien jalkapallo-otteluita. Nykyään Etelä-Afrikan valioliigan otteluita voi katsella joka viikko tv:n maksukanavilta ja liigan pelaajat ovat korkeasti palkattuja ammattilaisia. Etelä-Afrikan kulta-ajan jalkapalloilijat olivat puhtaita amatöörejä.

Victor Dlamini toteaa, että apartheidin aikana jalkapallo-ottelu oli sosiaalinen ja kulttuurinen merkkitapahtuma, joka antoi ihmisille mahdollisuuden ylittää rotuerottelun luomat keinotekoiset rajat. Erityisen suosittuja olivat Johannesburgin mustien asuma-alueen Soweton paikallisjoukkueiden Orlando Piratesin ja Kaiser Chiefsin kohtaamiset, jotka keräsivät stadioneille kymmeniä tuhansia katsojia. Jollei päässyt paikan päälle katsomaan peliä otteluselostusta kuunneltiin radiosta.

Ennen paikalliskamppailua fanit ompelivat päiväkausia hienoja asuja suosikkijoukkueen väreissä, ja kansanparantajilta kysyttiin neuvoja oman joukkueen pelimenestyksen edistämiseksi.

Jalkapallojoukkue, ja sen menestys tai menestyksen puute, tarjosi kannattajilleen sekä haltioitumisen että epätoivon kokemuksia ja määritteli pitkälti kannattajiensa koko olemassaolon, myös ystäväpiirin ja työpaikat. Kirjallisuustoimittaja Victor Dlamini toteaa kokeneensa yhden liikuttavimmista elämyksistään Orlando Piratesin kotistadionilla, kun suosikkijoukkue on ollut tappiolla ja yleisö on laulanut yhteen ääneen joukkueen surumielistä kannatuslaulua Mabhakabhaka kwenzenjani? eli "Merirosvot, mitä oikein on tekeillä?"

Nämä esimerkit osoittavat, että jalkapallon parissa koettavat ilon ja haltioitumisen tunteet tai surun ja epätoivon tunteet eivät ole yhtään vähäisempiä kuin hyvän kirjan herättämät tuntemukset. Jalkapallo sisältää parhaimmillaan kaiken sen draaman, jännityksen, juonittelun ja kiihkeyden kuin taitavasti sommiteltu kirjallinen kertomus. Aivan kuten kirjallisuudessa, niin myös jalkapallossa kaikkein kiehtovinta on juonen tai pelin yllätyksellisyys, tuttujen tapahtumankulkujen ja odottamattomien käänteiden yhdistelmä, joka ruokkii ihmisen kaipuuta uusiin tarinoihin.

Victor Dlamini kirjoittaa, että Etelä-Afrikassa, aivan kuten muualla maailmassa, tämän päivän tunnetuimmat jalkapalloilijat ovat toki brändättyjä tuotteita, joilla myydään kaikkea nappulakengistä miesten kosmetiikkaan. Etelä-Afrikan viime aikojen huippupelaajat vain tapaavat unohtua samalla hetkellä kun he lopettavat pelaamisen, sillä pelikentällä nämä brändipelaajat eivät ole olleet elämää suurempia sankareita.

Rotuerottelusta vapautuneessa Etelä-Afrikassa talouselämä on joka tapauksessa sijoittanut suuria summia jalkapalloon. Maan valioliigaa sponsoroivat nykyään maan suurimmat pankit ja matkapuhelinoperaattorit. Muutos apartheidin ja kansainvälisen urheiluboikotin aikaan on selvä, sillä aiemmin liike-elämä tuki ainoastaan valkoisten lajeja, rugbya ja krikettiä.

Innostus oli suuri, kun Etelä-Afrikka vuonna 1992 toivotettiin takaisin Kansainvälisen jalkapalloliiton Fifan sekä Afrikan jalkapalloliiton Cafin jäseneksi, ja vain kolme vuotta myöhemmin Orlando Pirates voitti Afrikan arvostetuimman seurajoukkueiden turnauksen, Afrikan Mestareiden liigan. Seuraavana vuonna Etelä-Afrikka isännöi ja voitti Afrikan mestaruuskisat ja jalkapallon ystävät kaikkialla uskoivat, että afrikkalaisen jalkapallon jättiläinen oli syntynyt. Etelä-Afrikan kotiottelut myytiin nopeasti loppuun, ja fanit loivat stadioneille karnevaalitunnelman, jossa meksikolainen katsomoaalto kiersi lehtereitä, lukuisien muiden tunnusmerkillisesti eteläafrikkalaisten voittoisan joukkueen kannustamistapojen rinnalla.

Victor Dlaminin mukaan eteläafrikkalaisilla oli hyvät syyt optimismiin, sillä Etelä-Afrikka oli jo aiemmin tuottanut monia taitavia jalkapalloilijoita. Afrikan suurimman talousmahdin laittaessa rahaa likoon jalkapallokoneiston kehittämiseksi monet uskoivat, että maan menestykselle ei olisi rajoja. Mutta harva arvasi, että menestys loppuisi kuin seinään. Sen jälkeen kun Etelä-Afrikka voitti Afrikan jalkapallomestaruuden vuonna 1996, maan jalkapallojoukkueen päävalmentajana on vieraillut käsittämätön määrä ulkomaisia valmentajia, jotka ovat saaneet lähteä maasta jo ennen kuin ehtivät edes kunnolla asettua aloilleen, Dlamini kirjoittaa.

Etelä-Afrikassa kesällä järjestetyt jalkapallon MM-kisat olivat hänen mukaansa "ainutkertainen mahdollisuus uudistaa Etelä-Afrikan koko jalkapallouniversumi". Kisat olisivat Dlaminin mielestä onnistuneet, mikäli ne saisivat eteläafrikkalaiset innostumaan omista uusista tähdistään. Jotta eteläafrikkalainen jalkapallo olisi ylevää ja yhteisöllistä urheilukulttuuria, ihmiset pitäisi myös saada palaamaan stadioneille ja laji tulisi pelastaa television ylivallalta. – Vaikka tämän päivän jalkapallossa mainostajat ovat määräävässä roolissa, eikö tunnu hölmöltä katsoa tv:stä ottelua, jota tuskin kukaan viitsii mennä paikan päälle katsomaan, Victor Dlamini kirjoittaa.

Suorat tv-lähetykset ovat olleet todellisuudessa haitaksi Etelä-Afrikan jalkapallolle. Eräs kaikkein huomattavimmista kehityksen piirteistä 25 viime vuoden aikana on se, että jalkapalloa katsotaan tänä päivänä pääasiassa televisiosta. Vain harvojen odotetaan menevän stadionille katsomaan ottelua, ja useimpien mielestä juuri tv:ssä näytettävä ottelu kisastudioineen vastaa nykyään sitä todellista jalkapallokokemusta. Kaivostoiminta (Etelä-Afrikan pääelinkeino jo vuosikymmenten ajan) saattaa tarjota hyvän vertauskuvan jalkapallon ja tv-yhtiöiden välisen suhteen ymmärtämiseksi: vaikka päältä katsoen näyttäisi siltä että tv-kanavat tekevät yleisölle palveluksen näyttämällä jalkapalloa tv:ssä, niin todellisuudessa ne vain hyödyntävät jalkapallon "sisältöä" omien puhtaasti taloudellisten intressiensä vuoksi. Ne, jotka uskovat että tv on tuonut jalkapallon miljoonien ihmisten ulottuville, sekoittavat keskenään todellisen tapahtuman ja esityksen siitä. - Kenen enää kannattaisi mennä katsomaan varsinaista ottelua, kun kaukosäätimen painalluksella, oman olohuoneen sohvalla, voi katsoa kamppailua suorana lähetyksenä tv:stä…

Peik Johansson

(Kolmannen maailman puheenvuoroja. YLE Radio 1 tiistaina 31.8.2010 klo 18.05 - 18.20, toinen lähetys torstaina 2.9.2010 klo 13.40.)

Kommentoi