Pääsemmekö irti kiireen diktatuurista?

Pääsemmekö irti kiireen diktatuurista vai vaarannammeko koko tulevaisuuden lyhytjännitteisellä elämänmenollamme? Onko poliitikoista riskinottajiksi yli vaalikauden vai jatkuuko lyhyttempoinen politikointi? Voiko ajalle saada järkeä? Näitä kysyy ranskalainen esseisti Gilles Finchelstein uutuuskirjassaan.

Kiire on jokapäiväinen kumppanimme. Työn on oltava koko ajan tehokkaampaa,kannattavampaa ja kaikesta on suoriuduttava nopeammin. Terveyttämmekin hoidamme kiireessä. Ateriamme hotkimme eikä vapaa-aikakaan säästy kiireen diktatuurilta. Julkinen valta ja politiikka suoltavat direktiivejä ja lakeja kuin liukuhihnalta. Yksilöt ja yhteiskunnat ovat alati paineen alla.

Kuinka voisimme vastata tähän vauhtiin? Kiihdyttää lisää, lyödä jarrut pohjaan vai etsiä jonkinlaista järkeä tähän jopa tulevaisuuttamme uhkaavaan menoon? Ranskalaistutkija Gilles Finchelstein on tiiviisti alkuvuonna esitellyt mediassa uutta esseetään 'Kiiren diktatuuri'. Kaksi vuotta sitten hänen edellinen esseensä talouskriisistä palkittiin vuoden parhaana.

"Kiire on kiihdytystä - aika on kiihdytetty. Kiire on nykyhetken pyhyys. Meillä ei ole enää historiaa. Eikä tulevaisuutta. Olemme nykyisyydessä - aika on puristettu ja paketoitu. Kiire on yliaktiivisuutta. Valittua tai pakotettua. Se koskee kohta kaikkia. Se on väärä lääke nuorille uutta vihollista, pitkästymistä, vastaan. Teknologian seurauksena avautuvat nämä loputtomat mahdollisuudet. Ja kärsimykset työelämän uudelleen organisoinnissa.

Aika on kyllästetty. Siihen mittaan asti, että kehittyneissä yhteiskunnissa ihmiset haluaisivat vuorokauteen neljä lisätuntia voidakseen sovittaa yhteen kaikki elämänsä vaateet."

Gilles Finchelstein näkee, että kiire etenee sillä vauhdilla, ettei sitä edes enää epäillä. Se tunkeutuu huomaamatta ja mittaamatta henkilökohtaiseen elämäämme, ammatteihimme ja julkiseen elämään. Ketä kiinnostaa valmistaa enää yhteisiä aterioita. No, Ranskassa kaksi kolmesta taloudesta syö illallisen edelleen yhdessä - Britanniassa enää alle viidennes.

Muotivaatevalmistajat tekevät entisen yhden kokoelman sijasta kolme kokoelmaa sesonkia kohti. Elokuvien kesto on muutamassa vuosikymmenessä lyhentynyt dramaattisesti. Niiden menestys mitataan muutaman viikonlopun aikana. Uusi teknologia sallii tiedon reaaliajassa. Nopeat liikenneyhteydet niin maassa kuin ilmassa ovat muuttaneet huomaamatta käsityksemme tilasta: matkat mitataan nyt minuutteina ja tunteina, ei kilometreinä.
Ensiapupalveluita käytetään muuhun kuin oikeaan hätään. Radiotoimittajien puhe on nopeutunut: Ranskassa viimeisen vuosikymmenen aikana kahdeksan prosenttia sadastakahdeksastakymmenestäviidestä sanasta minuutissa kahteensataan.

Pörssiosakkeita pidetään hallussa enää vuosi, kuusikymmentäluvulla kahdeksan vuotta. Tavarantuotannon syklit ovat omalukunsa kuten kvartaalitalouden mittarit. Finchelstein pohtii kiireen alkuperää.

"Tuntemus siitä, että kaikki kulkee nopeammin on jo reilut sata vuotta vanha. Mutta tämän hetkinen radikaali mutaatio kaikkine erilaisine kehitysvaiheineen on ylivoimaisimmilta osiltaan vain parikymmentä, sanoisinko vain kymmenen vuotta vanhaa.

Tätä yritetään yleensä selvittää kolmella tulkinnalla.
Teknisen tulkinnan mukaan kiire - se on Internet. Uudet teknologiat ovat nopeampia ja nopeampia ja ne jakavat informaatiota sellaisella rytmillä, mitä mikään koskaan tunnettu edeltävä keksintö on tehnyt. Ja media painaa rytminsä yhteiskuntaan.

Poliittisen tulkinnan mukaan kiire - se on liberalismi. Markkinoiden laajentuminen globaaleiksi on johtanut ajan kutistumiseen. Markkinat voittivat kommunistisiksi sanotut maat ja vahvistivat kilpailua. Markkinat ovatkin paikka, missä nopeuden käskytys on kasvanut hehkuunsa.

Ja moraalinen tulkinta sanoo kiireen olevan raha. Arvojemme kompassi on tässä tulkinnassa säädetty kokonaan niin, että sen seurauksena kellommekin on käännetty uuteen aikaan, individualismin yhteiskuntaan.

Mikä tulkinta on paras? Tekninen, poliittinen vai moraalinen? Minusta yksikään ei auta meitä ymmärtämään nykyisiä mutaatiota. Ei edes niiden yhteisvaikutus. Internet, politiikka ja raha luovat kyllä järjestelmän, joka lisää kiihdytystä."

Positiivisena seurauksena tälle ranskalaistutkija Finchelsteinkin pitää sitä, että on syntynyt halu elää täysillä tässä ja nyt eli kieltäytyä itsensä uhraamisesta suurten uskontojen tai ideologioiden rattaisiin, joissa ei voinut elää koskaan, vaan sen sijaan kykeni vain toivoa elävänsä joskus. Mutta negatiivisena esseisti näkee sen, että riskinä kiireen ja nykyhetken diktatuurissa on muiden uhraaminen. Ja näillä riskeillä on nimensä.

"Tämä 'elävien koalitio' asettaa vaaraan tulevat sukupolvet. Ilmaston lämpeneminen. Biodiversiteetin kuihtuminen. Urbaani tukehtuminen, kun puolet ihmisistä ahtautuu kaupunkeihin. Tyttöjen ja poikien syntyvyyden haluttu epäsuhta ja niin edelleen. Nämä ovat vain joitakin pitkän aikavälin riskejä, jotka tiedetään, mutta joita vastaan toimitaan aivan liian vähän."

Gilles Finchelstein etsiikin erilaisia aikoja tässä kiireessä. Hän löytää pikakulttuurin vaihtoehdoksi hitaan liikkeen aallon, slow movementin. Yksilöt voivat vaihtaa ainakin jotenkin elämäntapaansa. Kaikkein radikaalisimmat vaativat kasvutonta taloutta ja pikaista jarrupolkimen painallusta. Toiset haluavat kiihdyttää edelleen vauhtia. Politiikasta tähän löytyy perusesimerkki: presidentti Nicolas Sarkozy, joka puuttuu kaikkeen, edustaa kommunikaatiotavoiltaan ja -kyvyiltään sekä temperamentiltaan, retoriikaltaan, metodeiltaan ja politiikaltaan juuri tilan täyttämistä ja ajan puristamista. Hän on hetken kulttuuria edustavan poliitikon malliesimerkki. Ja se on vielä suurempi ongelma kuin nopeuden kultti, sillä hetken kulttuuri on hukannut menneen ja tulevaisuuden. Historian se pukee haluamiinsa vaatteisiin ja tulevaisuus on perspektiivitön eikä ambitioita ole yhtä vaalikautta pidemmälle.

"Kun tulevaisuus on samea, kun usko edistykseen on ruostunut ja kaikkia riskejä epäillään, on politiikan teko vaikeaa. Mutta se on välttämätöntä. Siihen päästäkseen on asetettava tavoitteet - yhdeksi vuodeksi, viideksi vuodeksi, kymmeneksi vuodeksi ja jopa kahdeksikymmeneksi vuodeksi. On keksittävä uusi hallitsemisen taito. Keskityttävä olennaiseen eikä kaikkeen tässä ja nyt. On keskusteltava tulevaisuuden haasteista ja pysähdyttävä valintoihin. Tämä on pitkän aikavälin valinta kiireen diktatuuria vastaan. Sen etuna on antaa ajalle aikaa. Tärkeintä on antaa ajalle järki."

Esseistimme sanoo, että kehittyneissä yhteiskunnissamme pikku-joukko haluaa painaa kokonaan jarrua kiireelle. Vallassa olevista poliitikoista tai poliittisista voimista valtaosa puolestaan haluaa kiihdyttää edelleen. Taiteissa jarruttaminen ja ajan ymmärtäminen on usein olennaista. Jotkut ryhmät,kuten Yhdysvalloissa amishit ovat tehneet kiireettomyydestä ja hitaudesta taidokkaan elämäntavan. Slow food -kulttuuri on taistellut fast foodia vastaan jo neljännesvuosisadan ja
yli vuosikymmenen slow cities -projektit ovat haastaneet vallitsevat urbanismin filosofiat. Hallittu energiankulutus, vähemmän jätteitä, lisää jalankulkureittejä, kaupat lähelle eikä periferiaan, lisää vihreitä alueita ja vähemmän autoja.

Siinä joitakin hidaskaupunkiprojektien toimia, joita Euroopassa noin seitsemässäkymmenessä kaupungissa on tehty ennenkuin valtavirta pohti niitä syvällisesti. Finchelstein näkee tässä radikalismissa suunnannäyttoä, joka on jo alkanut toimia laajemminkin. Täydellisiä jarrumiehiä tutkija kuitenkin vieroksuu. Väestonkasvun pakkorajoitukset tai nollakasvun tavoite suhteessa ihmisen kykyyn ratkaista ongelmia eivät vakuuta edistysmielistä esseistiä yhtään sen enempää kuin kiihdytysuskovaisten pakkomielle vauhdin lisäämisestä. Sarkozy -tyyppisen kaikkivoipaisuuden kritiikissä Finchelstein määrittelee edellytyksiä sprinttipoliitiikan vaihtoehdolle.

"On osattava olla odottavan hiljainen, ehkä pitkäänkin, jos on tarve, luodakseen odotuksen , nostaakeen toiveen ja lopulta antaakseen maksimaalisen vaikutuksen. En ole hiljaisuuden teoreetikko, vaan toimin sellaisen rytmin muutoksen mukaan, jossa hiljaisuus valmistelee voimakkaan jännityksen väliintuloa. Tämä on anti-sarkozysmia. Sarkozylla on saturaatio kaikkeen: hän täyttää tilan pysyvästi tukahdutuksen taktiikalla, mattopommituksella, tyylillään ja sanoillaan, improvisoinnilla ja provokaatioilla. Aivan kuten anglosakseilla on tapana - hän haluaa hallita agendansa, hänen intohimonsa on televisio, hänen valtansa on päivittäinen tv-ruudun hallinta. Siinä hän on onnistunut, muttei agendansa kanssa."

Kiireen politiikka luo Finchelsteinille hätäisesti kyhättyjä, vaikeaselkoisia ja vaikutuksiltaan tehottomia lakeja. Mutta jos ei voi vauhtia äkkijarrutuksella pysäyttää eikä kiihdyttäminenkään johda mihinkään, mitä jää jäljelle? Hidastaminen ja oikean rytmin löytäminen, on ranskalaisesseistin vastaus. Sillä vauhdin maailmasta ei ole ulospääsyä; internetin ja markkinoiden, mielipidedemokratian ja median voima on vastustamaton. Kuitenkin politiikassa pitäisi puhua enemmän ja säännellä vähemmän eikä päinvastoin. Historialle ja muistille pitäisi palauttaa arvonsa. Kaikki ei ole nyt.

Digitalisointi tosin on luomassa 'muistin kuplaa' - se sallii kaiken säilyttämisen eikä minkään unohtamista. Digitaalisuus on tehnyt jokaisesta muistin tuottajan, historialle välttämätön luokittelu on helppoa, tiedon varastointi ja jakaminen samaten. Kun vain jokin
aika sitten puhuttiin vertauskuvallisesti koko ihmisyyden muistin säilyttämisestä, on se nyt täysin mahdollista. Finchelstein nostaa kuitenkin esiin mielestään erittäin suuren ongelman, varsinkin yksilöille. Se on oikeus unohtaa.

"Jäljet joita jätämme, tai lapsemme jättävät internetiin, ovat hävittämättömiä. Joka hetki ne voidaan herättää henkiin ja niitä voidaa käyttää. Jo nyt Yhdysvalloissa yli kolmasosa työnantajista on ilmoittanut hylänneensä työnhakijan internetistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta löytämiensä kuvien tai kirjoitusten vuoksi. Huomenna entistä suorituskykyisemmät informaatiotyökalut sallivat 'intiimin biografian' luomisen jokaisesta meistä. Emme tiedä koskaan, mitä menneisyydellä on varallemme. Oikeus unohdukseen olisi oikeus hävittää digitaalisia henkilökohtaisia tietoja - se nyt on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Jo oikeudellisesti on hankala määritellä, mikä on henkilökohtaista.

Toiseksi, filosofisesti kysyttäisiin, eikö tämä olisi tie vastuuttomuuteen eikä suinkaan oikeuteen unohtaa. Että riskeerattaisiin tämän päivän hillittömät vapaudet huomisen vapauksien säilyttämiseksi? Tämä keskustelu on edessämme ja ottaa varmasti aikaa selvittää, mihin suuntaan kuljemme. Ongelma on joka tapauksessa vakava,sillä jo nyt ranskalaisvauvoista neljä viidestä ja amerikkalaisista yli yhdeksän kymmenestä on internetissä. On jo esitetty, että jokaisella nuorella tulisi
olla oikeus vaihtaa nimensä aikuiseksi tultuaan. Etteikö siis digitaalista identiteettiä voisi vaihtaa. Ei ongelmaa, vaihdetaan todellinen identiteetti. Näkymä on hirvittävä. Tämä olisi sen hyväksymistä, että kykenemättömyys hallita virtuaalista maailmaa asettaisi todellisen maailman vaaraan."

Yhteiskunnallisellakin tasolla Gilles Finchelstein havaitsee muistin täyttyvän ääriään myöten. Paradoksiksi tulee se, että liiat tiedonlähteet ovat aivan yhtä suuri ongelma kuin niiden puute.
Halu säästää kaikki johtaa kykenemättömyyteen hyödyntää tätä muistia, kun enää ei ole tärkeää se, mitä säilytetään, vaan säilyttäminen itsessään. Tähän muistin ähkyyn esseisti hakee vanhaa lääkettä. Perspektiivejä.

"Lyhykäisyydessään, on otettava riskejä perspektiivien jäljittämiseksi uudelleen. Se on ehto höllentää ruuvipenkkiä, jossa nykyisyys on ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta. Se on ehto päästä ulos kiireen diktatuurista. Se on ehto uudelle renessanssille. Perspektiivien jäljittäminen uudelleen on ennen kaikkea ottaa niskoilleen kunnianhimo, kielioppi jota kunnioittaa - eli ottaa vastaan haaste."

Kiireen diktatuuri -esseen kirjoittaja tukeutuu tässä talousnobelisti Joseph Stiglitzin teokseen 'Ahneuden riemuvoitto'. Siinä Stiglitz muistuttaa, että menestyminen pitkällä aikavälillä vaatii pitkän aikavälin ajattelua - visiota. Se on muuta kuin nykyinen silmäys tulevaisuuden hämärään. Nopeuden ja muutosten nykyhetkessä ei uskalleta katsoa tulevaisuuteen, koska ennustamisen työkalut ovat epävarmoja. Edistystäkin epäillään, vaikka se kantoi 1800-luvulta asti optimismia ja messianismiakin.

Mutta silti edistys katsottiin ihmisen tavaksi ottaa kollektiivisia askeleita. Ihmislajin yhteiset tavoitteet koettiin edistykseksi eli toisin sanoen huomenna olisi paremmin.

"Mutta sitten, vähä vähältä pessimismi alkoi vallata tilaa. Pessimismi sodan jälkeen, pessimismi hallita luonnontieteitä, pessimismi planeetan tulevaisuudesta. Olemme osallistuneet edistyksen paholaistamiseen. Niinpä monissa maissa enemmistö ajattelee huomenna olevan huonommin kuin tänään. Elämme aikaa, jossa riskejä epäillään.

Usko tieteisiin oli edistysuskon jatke. Se haihtui vähitellen ja raunioitui. Tilalle tuli varovaisuuden periaate. Sen seurauksia on syytä karsastaa, sillä varovaisuudesta on kehittynyt yleisen mielipiteen hallitsemisen työkalu. Niinpä voi hyvinkin olla, että paradoksaalisesti kiireen diktatuuri on vahvistunut varovaisuuden periaatteen tulkinnalla. Mielikuva sumuisesta tulevaisuudesta, edistyksen kyseenalaistamisesta ja varovaisuuden suurentelu eivät kannusta lainkaan rohkeuteen."

Gilles Finchelstein listaa rohkeuden askeleita: demokraattisten instituutioiden laajentaminen 'tulevaisuusakatemioiden' avulla, vaalikausien yli asetettavat projektit ja koko päätoksentekokalenterin ajastaminen uudelleen. Kansalaisten osallistuminen tulevaisuusprojekteihin olisi taattava muutoin kuin omia etuja ajavien asiantuntijoiden voimin.

"Uusia ideoita olisi kokeiltava ilman lakien ja poliittisten traditioiden jarrutusta, jotta ajalle saataisiin järki."

Ismo Nykänen

Kommentoi