Kioton sopimus päättyy - mitä tehdä ilmakehän lämpenemiselle?

Ilmasto lämpenee, mutta Kioton ilmastosopimus päättyy eikä uutta ole saatu solmittua. Entä syntyykö uusi "vihreä ilmastorahasto"? Mitä tilanteesta ajattelevat aasialaiset tutkijat ja etelän lehdistö?

Näkökulmia Etelästä

Kioton protokolla, joka on ollut ainoa sitova kansainvälinen sopimus kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi, on päättymässä, eikä sille ole jatkoa näkyvissä. Tämä heikentää mahdollisuuksia päästä maailmanlaajuiseen kansainväliseen sopimukseen, koska Etelän maat ovat pitäneen tämän sopimuksen jatkamista eräänä keskeisenä ehtona. Myös uusista ”vihreistä rahastoista” on erimielisyyttä.

Kioton protokollan osapuolista Venäjä ja Japani ovat ilmoittaneet, etteivät nämä maat halua uusia sitoumuksia ja Kanadan konservatiivinen hallitus irtisanoutui protokollasta. Kun protokollan mukaan osanottajamaiden tuli supistaa päästöjään periaatteessa v. 1990 tasolle, Kanadan mm. Albertan öljyhiekkaboomin siivittämät päästöt ovat nousseet 30 %!

Näin EU on jäänyt lähes yksin kannattamaan sitovia päästöjen vähennyksiä. Myös EU:lla on ollut ongelmia Kioton protokollan sallimien joustavien keinojen, nimenomaan hiilidioksidipäästölupien kaupassa. Kun hallitukset jakoivat ensin näitä lupia ilmaiseksi suuria määriä ja sitten tuli taloustaantuma, päästöluvan hinta hiilidioksiditonnia kohden putosi 6-8 euroon, joka on mitätön hinta. Asiantuntijat ovat esittäneet, että hinnan pitäisi olla 25-30 euroa tonnilta, jolloin se antaisi sysäyksen teollisuudelle vähentää hiilidioksidipäästöjä. Mutta esitykset tämän järjestelmän uudistamiseksi ovat herättäneet kovaa vastarintaa, sillä halpoja hintoja pidetään saavutettuna etuna ja väitetään korotusten johtavan kilpailukyvyn menetykseen.

EU on myös perustellusti laajentanut päästölupien kauppaa nopeasti kasvavaan lentoliikenteeseen. Tämä on herättänyt raivoisaa Yhdysvalloista Kiinaan ulottuvaa vastarintaa, jossa on uhattu käyttää erilaisia taloudellisia painostuskeinoja.
Muutamat asiantuntijat ovat huomauttaneet, että mikäli EU aikoo jatkaa päästöjen leikkauksia, eikä muualla tehdä vastaavia toimia, EU:n on ennemmin tai myöhemmin asetettava hiilidioksiditulleja sinne tuotaville tavaroille ja palveluksille. Tällöin on tietysti vaikea välttää kauppakonflikteja.

Saksalainen kehityspoliittinen aikakauslehti ”Entwicklung und Zusammenarbeit” tarkastelee teemanumeroissaan jatkuvasti kehityksen keskeisiä ongelmia. Tämä puheenvuoro perustuu pitkälti sen tuoreeseen numeroon ”Klimageld”, jossa käsitellään kasvihuonepäästöjen vähentämiseen ja ilmakehän lämpenemisen vaikutusten lieventämiseen tähtäävän kansainvälisen rahoituksen tilaa ja tulevaisuuden näkymiä.

Saleemul Huq kritisoi rikkaiden maiden lupausten pettämistä
Bangladeshilainen ympäristö- ja kehityskysymysten asiantuntija Saleemul Huq on viime aikoina perehtynyt erityisesti ilmakehän lämpenemisen ongelmakenttään ja työskentelee Lontoossa Kansainvälisellä ympäristö- ja kehityslaitoksella (IIED). Ei liene ihme, että hyvin haavoittuvasta maasta nousee kriittisiä asiantuntijoita. Häntä on haastateltu ym. teemanumerossa.
Kun Kööpenhaminan ilmastohuippukokouksessa 2009 rikkaiden maiden edustajat lupasivat kehitysmaille yhteensä 30 miljardia dollaria päästöjen rajoittamiseen ja ilmakehän lämpenemisen vaikutusten lievittämiseen lähivuosina, miten on käynyt tälle rahoitukselle?:

”Virallisen kehitysyhteistyön edustajat lupasivat tosiaan noin 30 miljardia dollaria, kun lasketaan yhteen kaikki kehitysmaille sekä kasvihuonekaasujen vähentämiseksi että ilmakehän lämpenemisen vaikutusten lievittämiseen luvatut varat. Tähän asti on kuitenkin myönnetty vain 3 miljardia dollaria. Tämä on täysin riittämätöntä. Toinen merkittävä ongelma on, että näitä rahoitusvirtoja on vaikea jäljittää. Kehitysmaiden edustajat toivoivat, että osoitetut varat osoitettaisiin multilateraalisille rahoituslaitoksille, jotka ovat erikoistuneet ilmakehän lämpenemiseen liittyvien ongelmien ratkaisemiseen. Mutta virallisen kehitystyön edustajat pitävät parempana käyttää perinteisiä rahoituskanavia kuten kahdenväistä kehitysyhteistyötä ja perinteisiä kehitysrahoituslaitoksia.”

Onko tässä ollut kyseessä uudesta rahoituksesta?:

”Läntiset hallitukset kuvasivat tätä rahoitusta ”uudeksi ja täydentäväksi”. Todellisuudessa ilmoitettiin sama raha moneen kertaan eri yhteyksissä. Monet hallitukset ovat tulkinneet, että uusi rahoitus on osa perinteistä virallista kehitysyhteistyötä. Tämän rahoituksen määrän arviointi on todella vaikeaa ulkopuoliselle, eikä sille ole mitään kansainvälisiä sääntöjä. OECD on määrittänyt, mitä virallinen kehitysyhteistyö tarkoittaa. Sen sijaan mitään sääntöjä ei ole sille, mikä on hiilidioksidipäästöjen rajoittamiseen tai ilmakehän lämpenemisen vaikutusten lievittämiseen tarkoitettua rahoitusta. Vaikuttaa siltä, että nämä hallitukset tekevät, sitä mitä ne haluavat”.

Rikkaat maat lupasivat myös Kööpenhaminassa antaa käyttöön vuosittain 100 miljardia dollaria vuodesta 2020 lähtien:

”Mitä maksukykyyn tulee, tämä ei ole periaatteessa ongelma. Sen sijaan poliittinen tahto näyttää olevan varsin heikko. Kehitysmaat toivovat valtioiden välistä rahoitusta, mutta läntiset teollisuusmaat haluavat yksityisen sektorin rahoituslähteiden mukaantuloa. Kaikkein turhauttavinta tässä on kuitenkin se, ettei tiedetä mitään siitä, mitä tapahtuu vuosien 2013 ja 2019 välisenä aikana. Tämän ajanjakson osalta ei ole olemassa yhtään selkeää multilateraalista päätöstä”.

Miten paljon varoja on arvioitu tarvittavan erilaisiin Etelän maiden sopeutumistoimenpiteisiin?:

”On vaikea sanoa täsmällistä näistä rahasummista. Kysymys on kuitenkin useista miljardeista dollareista. Mutta tapahtumien aikaperspektiivi on vielä tärkeämpi kuin rahamäärät. Kehitysmaiden olisi aloitettava jo heti sopeutumistoimenpiteet. Ne kokevat jo ilmakehän lämpenemisen vaikutuksia ja nämä ongelmat tulevat vakavimmiksi tulevaisuudessa”.

Miten ”puhtaan teknologian siirtomekanismi” on toiminut? Sehän on tarjonnut yksityiselle sektorille mahdollisuuksia investointeihin ja teknologian siirtoon Etelään. Tätä on kritisoitu viime aikoina siitä, että merkittävä osa näistä hankkeista on mennyt Kiinaan, joka on kuitenkin noussut nopeasti uusiutuvan energiateknologian suureksi vientimaaksi:

”On huomattava, että ”puhtaan teknologian siirtomekanismi” on osa Kioton protokollaa, jonka aika on käymässä umpeen. Toisaalta kansainvälisen päästökaupan rooli heikkenee, koska ensi vuonna ei ole enää olemassa mitään sitovia päästöjen leikkaamisen tavoitteita. Kioton protokolla ei ole ollut erityisen menestyksekäs, eikä Yhdysvallat koskaan ratifioinut sitä. Se tarjosi kuitenkin perustan joustaville toimenpiteille kuten päästökaupalle”.

Sunita Narain puolustelee Intian asemaa

Intialainen Sunita Narain, joka on jo pitkään pohtinut ilmakehän lämpenemistä Etelän näkökulmasta korostaa oikeudenmukaisuutta:
”Jos halutaan rajoittaa ilmakehän lämpeneminen 2 asteeseen, on välttämätöntä leikata sitä aiheuttavia päästöjä 50:stä 80:en prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Mutta tässä kehityskulussa on otettava huomioon korostetusti oikeudenmukaisuus. Juuri siksi viime vuoden neuvottelut Durbanissa saavuttivat pohjanoteerauksen. Yhdysvallat kieltäytyy ehdottomasti kantamasta vastuuta historiallisista päästöistä. Rikas maailma kiinnittää erityistä huomiota Kiinan ja Intian nouseviin päästöihin ja haluaa kieltää näiltä mailta oikeuden kehitykseen ja reiluun osaan ilmakehästä. ”

Sunita Narain on selvästi närkästynyt merenpinnan nousun uhkaamien pienten saarivaltioiden kuten Malediivien edustajien kannanotoista, jotka syyllistävät myös Etelän nousevia talousmahteja:

”Todellisuudessa Malediivien päästöt henkeä kohden ovat korkeammat kuin intialaisten vastaavat päästöt. Hyväksyvätkö malediivilaiset päästöjen supistamisvelvoitteet? Kuka on uhri ja kuka on ympäristösyntinen? Intian rannikko on paljon pitempi kuin Bangladeshin rannikko - eikö Intia ole samanaikaisesti ympäristösyntinen ja ympäristöuhri? Sivan Kartha ”Stockholm Environment Institutesta” on kerännyt ja analysoinut tilastoja. Hänen mukaansa 1,1 prosenttia afrikkalaisista kuuluu superrikkaisiin, kun Intiassa vastaava luku on 0,9. Sen sijaan Yhdysvalloissa tämä luku on 22. Karthan mukaan päästöt Intiassa ovat myös pienemmät kuin Afrikassa”.

Kriittisiä puheenvuoroja Etelästä

Viime kesäkuussa Rio de Janeirossa pidetyn Rio+20 huippukokouksen vaatimattomat saavutukset ovat virittäneet kriittistä keskustelua Etelän tiedotusvälineissä. Näitä on siteerattu mainitussa ”Entwicklung und Zusammenarbeit”-lehden teemanumerossa.

Costaricalainen lehti ”El Financiero” pohtii kestämätöntä kehitystä:

”On vaikea uskoa, että ensimmäisestä Rion huippukokouksesta on kulunut jo 20 vuotta. On myös uskomatonta, vaikka kaksi vuosikymmentä sitten asetettiin ehdottomaksi ja keskeiseksi tavoitteeksi ekologinen kestävyys, ettemme elä v. 2012 yhtään kestävämmin”.

Eteläafrikkalainen nettisivusto ”Independent On-Line” kritisoi epämääräistä julkilausumaa:

”Sana ”korostaa” esiintyy 59 kertaa Rio+20 huippukokouksen 49-sivuisessa päätöslauselmassa ”Tulevaisuus, jonka haluamme”. Valtiot korostavat välttämättömyyttä siirtyä kestävään kehitykseen, mutteivät kerro sitä, miten tämä onnistuisi. Ne korostavat sitoutumista tiiviimpään kansainväliseen yhteistyöhön, mutta siitä ei näy jälkiä. Ne korostavat välttämättömyyttä saavuttaa taloudellinen vakaus, muttei puhuta uusista avustuksista kehitysmaille”.

Filippiiniläinen lehti ”Manila Standard Today” palaa kysymykseen pienten ja suurten Etelän maiden erilaisesta vastuusta:

”Kukaan ei väitä, että Malediivit tai Ruanda kantavat yhtä suurta vastuuta ilmakehän lämpenemisestä kuin Yhdysvallat. Vaikea kysymys on kuitenkin, kantavatko suuret kehitysmaat kuten Brasilia, Kiina, Intia ja Etelä-Afrikka nykyään suuremman vastuun globaalista ympäristönsuojelusta ja omien maidensa kestävästä kehityksestä kuin 20 vuotta sitten”.

Lopuksi

Viimeaikaisissa kansainvälisissä huippukokouksissa, joissa on etsitty ratkaisuja ilmakehän lämpenemisen synnyttämiin suuriin haasteisiin, on puhuttu paljon, mutta niissä ei ole aikaansaatu sitovia päätöksiä ja ongelmien ratkaisu on siirretty tulevaisuuteen. Niiden päätöslauselmat ovat yleensä olleet varsin yleisellä tasolla. Joissakin kokouksissa on annettu suuria lupauksia, mutta niistä on seurannut vähän konkreettisia toimia.

Ainoa sitova sopimus, Kioton protokolla on päättymässä, eikä sen jatkoksi ole aikaansaatu uutta sopimusta.
Monia rahastoja on perustettu Etelän maiden auttamiseksi. Näistä ensimmäinen perustettiin jo ensimmäisessä Rion huippukokouksessa 1992 ja toinen Kioton protokollan yhteydessä 1997. Nämä rahastot jakavat yhteensä 2 miljardia dollaria vuodessa. Jälleen puuhataan uutta rahastoa uusia luvattuja varoja hallinnoimaan. Joidenkin mielestä ei tarvita uusia rahastoja, kun taas jotkut toivovat näiden rahastojen korvaavan kansainvälisen sopimuksen puuttumista.

Bangladeshilainen ilmastokysymyksiin perehtynyt tutkija Saleemul Huq suhteellistaa tätä keskustelua:

”Uuden rahaston perustaminen vaatii aina oman aikansa. Viime kädessä uuden ”Vihreän ilmastorahaston” tulisi olla osa kansainvälistä ilmastosopimusta. Tällaisen sopimuksen tulisi sisältää päästöjen leikkausvelvoitteet kaikkein sopimusosapuolien osalta ja sen tulisi luoda perusta kansainväliselle päästökaupalle. Durbanissa sovittiin siitä, että kansainvälinen ilmastosopimus tulisi saada aikaan 2015 mennessä ja se pitäisi saattaa voimaan 2020 mennessä. Näin ”Vihreä ilmastorahasto” saattaa tulla merkittäväksi pitkällä tähtäimellä, mutta lyhyellä tähtäimellä sen varaan ei voi paljon rakentaa. Lähitulevaisuus vaikuttaa kuitenkin masentavan epäselvältä. Monien mahtavien maiden hallitukset vastustavat kansainvälistä sopimusta kaikin voimin”.

Jussi Raumolin

Kommentoi