Kirjan puolustus

Kuinka käy kirjan digitaalisessa vallankumouksessa? Mikä on kirja? Entä sen historia? Miten kirja on suodattanut kulttuuristamme vain valittuja paloja? Ja kuinka teknologia on muuttanut kirjoittamisen? Näitä pohtivat ranskalainen Jean-Claude Carrière ja italialainen Umberto Eco keskustelukirjassaan "Älkää edes toivoko, että pääsisitte irti kirjoista".

Ranskassa loppusyksystä ilmestynyt, kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja Jean-Claude Carrièren ja kirjailija, semiootikko ja keskiajan kuin omat taskunsa tuntevan Umberto Econ dialogiin pohjautuva, yli 300-sivuinen 'N'espérez pas vous débarrasser des livres' -kirja pomppasi kerralla vuodenvaihteen myydyimmäksi kirjaksi Ranskassa.

Kumpikin herroista on armoton kirjojen kerääjä; Carrièren kirjastossa on yli kolmekymmentätuhatta teosta ja Umberto Econ hyllyjä notkuttaa viidenkymmenentuhannen kirjan paino. Carrièrellä on hallussaan pari tuhatta äärimmäisen arvokasta teosta ja Ecolla reilut puolet tästä. Herrat lähentelevät 80 vuoden ikää.

Siitä huolimatta tai juuri siksi kirja on kuin kulttuurimme ja sivilisaatiomme räiskyvä ilotulitus. Ja se on painava. Esseisti ja journalisti Jean-Philippe de Tonnac esittää kirjassa kysymykset.

Kirjan mukana Carrière ja Eco vievät lukijan yli viiden tuhannen vuoden aikamatkalle papyrysrullista Gutenbergin kautta elektroniseen kirjaan. Nämä tietäjät hauskuttavat, saavat pohtimaan vakavasti, miten yhteinen sivilisaatiomme muisti kyetään säilyttämään tai miettimään mestariteosten hahmojen merkitystä. Olivatko kaikki Alexandrian kirjaston palossa tuhoutuneet tekstit sittenkään sen arvokkaampia kuin jäljelle jääneet? Herrat puhuvat pitkään kirjoista, joita ei ole ehkä ollutkaan tai joita ei enää ole ja niistä jotka odottavat lukemistaan tai joita ei koskaan lueta.

"Millainen tahansa on aikomuksemme puhua menneestä, emme koskaan voi löytää kirjastoistamme, museoistamme tai elokuvistamme mitään muuta kuin teoksia, joita aika ei ole tai ei ole kyennyt saamaan katoamaan. Enemmän kuin koskaan tajuamme, että kulttuuri on juuri sitä, mikä jää silloin kun kaikki on unohdettu.

Olla ihminen on olla kertakaikkiaan erityislaatuinen olento. Hän on keksinyt tulen, rakentanut kaupungit, kirjoittanut lumoavia runoja, antanut tulkinnan
maailmalle, keksinyt mytologiset kuvat. Mutta samaan aikaan hän ei ole lakannut käymästä sotia kaltaisiaan vastaan tai pettämästä heitä, tai tuhoamasta ympäristöään.

Tasapaino korkean älyllisen hyveen ja alhaisen typeryyden välillä on tulokseltaan jotakuinkin tasan. Niinpä, jos päätetään puhua vaikkapa tyhmyydestä, annamme tietyssä mielessä tunnustuksen tälle olennolle, joka on puoleksi nero, puoleksi imbesilli. Jos kirjojen oletetaan olevan todella humaanisuuden jalo pyrkimys paremman ja runsaamman etsinnässä, täytyy niiden silloin välttämättä tulkita tätä liiallista kunniaa ja tätä häpeällisyyttä.

Alkäämme siis edes toivoko, että pääsisimme eroon näistä valheellisista, vääristä, vieläpä erehtymättomistä näkökannoistamme, aivan oikein, typeryydestä. Ne seuraavat meitä kuin uskolliset varjot aikamme loppuun asti ja puhuvat valehtelematta siitä, mitä olemme olleet ja mitä olemme."
Umberto Eco on vuosien mittaan joutunut puolustamaan kirjaa muun muassa suhteessa internetiin ja elektroniseen kirjaan. Hän toistaa nytkin sanomansa: internetin aika on tuonut meille Aapisen ajan eli olemme sukeltaneet kuvien sivilisaatioon, jossa tietokone on esitellyt meille uudemman kerran Gutenbergin galaksin.

Siellä ei pärjää ellei osaa lukea. Ja lukeaksemme tarvitsemme ulkoisia muisteja, supportteja. Tietokone se kirjan tapauksessa ei voi olla, sillä kuvaruudulta kukaan ei voi aikaansa pitempään tekstiä lukea. Ja tietokone kuten muutkin muistit, vaativat sähköä. Luepas näiltä vehkeiltä kirjaasi kylvyssä. Hankala niiltä on lukea romaania makuullakaan.

Umberto Eco pitääkin kirjaa samanlaisena keksintönä kuin pyörää. Kun se kerran on keksitty, ei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Kirja oli jotakuinkin samanlainen muodoltaan jo ennen kirjapainotaidon keksimistä. Radio tai televisio ei tappanut kirjaa eikä televisio elokuvaa.

"Tietyllä hetkellä ihmiset keksivät kirjoitustaidon. Voimme ajatella, että kirjoitustaito on käden jatke ja siinä mielessä lähes biologinen. Se on kommunikaatioteknologiaa, joka on suoraan sidottu ruumiiseen. Kun se kerran on keksitty, ei sitä voi enää peruuttaa. Niinpä toistan, että se on kuin pyörän keksiminen. Meidän pyörämme ovat juuri ne esihistorian pyörät, kun taas modernit keksinnöt elokuva, radio, internet, eivät ole biologisia."

Jean-Claude Carrière ja Umberto Eco pohtivat uutuuskirjassaan pitkään sitä mihin ja miten ihmiskunnan muisti eli kulttuurinen olemassaolomme voidaan tallentaa. On vasta kolmisenkymmentä vuotta, kun uusi teknologia pakotti valtiotkin pohtimaan samaa. Eikä ratkaisua ole löytynyt, vaikka internet arkikäytossä näyttääkin globaalilta muistilta.

"Vain muutama vuosi sitten 'Patrologie latin'en' kaksisataakaksikymmentäyksi osaa esiteltiin CD-ROMina ja sen olisi saanut 50 000 dollarilla. Sehän ei ollut mahdollista kuin suurimmille kirjastoille. Kuitenkin nyt, pienellä tilausmaksulla pääsen Patrologiaan internetissä. Sama koskee Diderot'n Encyclopediaa.

Kun DVD ilmestyi, ajattelimme että ratkaisu elokuvien säilyttämiseen on löytynyt. Että 'kestävä ulkoinen muisti' olisi käsissämme. Mutta ei. Nythän nämä kiekot on todettu formaatiltaan kovin rajallisiksi. Uusia formaatteja esitellään ja uudet lukulaitteet on ostettava. Vanhat DVD:t joutavat vintille ja ellei niiden seuraan laiteta vanhoja laitteita, ei niitä omia elokuva-arkistoja enää katsottaviksi ole. Aikamme tendenssiksi onkin tulossa sen kerääminen mikä on poistunut muodista.

Yhdellä belgialaisella ohjaajaystävälläni on kahdeksantoista tietokonetta kellarissaan, jotta hän voi katsella vanhoja töitään. Tämä vain kertoo, ettei ole olemassa mitään lyhytaikaisempaa kuin 'kestävät ulkoiset muistit'. Ulkoisten muistien epävarmuudesta onkin tullut jo yleinen valitusvirsi. Me kaksi vanhaa kirjojen kerääjää olemme päässeet tälle vähän nauramaankin.
Menin tässä jokin aika sitten Pariisin kellarikirjastooni hakemaan pientä latinaksi painettua kirjaa 1400-luvun lopulta. Katsokaapa - kun avaan tämän, voimme edelleenkin lukea sen viimeiseltä sivulta ranskaksi painettua tekstiä: 'tämä kirja on saatettu valmiiksi Roomassa kahdentenakymmenentenäseitsemäntenä päivänä syyskuuta vuonna tuhatneljäsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan Pariisissa Neuve-Notre-Damen kadulla asuvalle kirjakauppiaalle Jean Poitevin'ille'. Voimme lukea edelleen tekstiä, joka on painettu yli viisisataa vuotta sitten. Mutta emme kykene lukemaan tai katsomaan elektronista kasettia tai CD-ROMia, joka on vain muutaman vuoden vanha. Sivilisaatiomme yksi suurimmista ongelmista on tämä kiihtyvyys. Se pyyhkäisee pois muistin."

Econ ja Carrièren huoli on sama kuin kaikkien sivilisaatioiden. Mitä tehdä, jos koko kulttuuri on uhan alla. Mitä säästää ja miten? Kaikki Rooman antiikin kirjarullat, voluminat, ovat kadonneet. Vatikaanissa voi tutustua joihinkin suuriiin, no, muutaman tuhannen rullaa käsittäneiden kirjastojen jäämistöihin. Carriere on päässyt ihastelemaan Vergiliuksen Georgiques'ta kolmannelta tai neljänneltä vuosisadalta. Hän kertoo yli puolen jokaisesta sivusta olevan upea kuva. Mutta koskaan hän ei ole tavannut yhtäkään kokonaista Vergiliuksen teosta.

Herkullista on myös herrojen keskustelu siitä, mitä meille on tietoisesti valikoituu luettavaksi menneestä ja mitä on pois jätetty. Esimerkkinä on Raamattu ja evankeliumit. Miksi vain neljä, vaikka niitä on kosolti enemmän. Vaikkapa viime vuosisadalla löydetty Tuomaksen evankeliumi, joka on vanhempi kuin Markuksen, Luukaan, Matteuksen ja Johanneksen evankeliumit ja pitää sisällään yksinomaa Jeesuksen puheita. Eco ja Carrière muistuttavat, että Jeesuksen puhekausi kesti vain pari vuotta kun esimerkiksi Buddhan aktiivikausi oli yli kolmekymmentä vuotta.

Varttuneet kulttuurimme tutkijat huomaavat myos ajan rytmin ja informaation käytön muuttuneen sadassa vuodessa radikaalisti. Eco sanoo olevansa jo aika lailla kyvytön opettamaan luentosaleissa, sillä kaikki hänen mietteensä on paremmin kirjoitettu kirjoihin. Carrière kertoo saman vastikään kuolleesta antropologian mestarista Claude Lévi-Straussista, joka viimeisinä vuosikymmeninään kieltäytyi haastatteluista sanomalla, että lukekaa se kirjoistani. On osattava suhteuttaa, mikä on tärkeää, kertovat Eco ja Carrière.

"Haluamme sanoa, että on olemassa uusia tekniikkoja, jotka eivät muuta mitään suhteessa kirjaan. Sama koskee vaikkapa polkupyörää tai silmälaseja, puhumattakaan kirjoitetuista aakkosista. Kun yhden kerran on saavutettu täydellisyys, on mahdotonta edetä pidemmälle. Otetaan vaikkapa USB-avain tai muut informaatiota sisällään pitävät kannettavat menetelmät. Emme ole tässäkään keksineet mitään.

1700-luvun lopulla aristokraateilla oli mukanaan matkoillaan pienet salkut eli matkakirjastot. Niiden laajutta ei tietysti mitattu gigoina, mutta sama periaate oli saavutettu. Eikä juuri nyt paljon puhuttu virtuaalisuuskaan ole mikään uusi innovaatio. Satuin sukeltamaan aivan viime aikoina yhteen kuuluisaan kirjaan, Aeneiksen kuudenteen kirjaan, jossa Aeneis laskeutuu Helvettiin loytääkseen varjoja, jotka olivat roomalaisille samaan aikaan niiden sieluja, jotka olivat jo eläneet mutta myos niiden sieluja, jotka eläisivät yhtenä päivänä. Aika oli tässä lakkautettu. Vergiliuksen varjojen kuningaskunta ennakoi einsteinilaista tila-aikaa. Luin muutaman sivun tästä matkasta ja se kertoi minulle, että Vergilius oli jo laskeutunut virtuaaliseen maailmaan, valtavan tietokoneen kohtuun, missä tungeksivat hiljaiset muodonmuutokset."

Tulevaisuudesta Umberto Eco ja Jean-Claude Carrière sanovat vain, että se on ennakoimaton. Mutta heidät on yllättänyt se, että nykyisyys on katoamassa kokonaan. Heidän mukaansa meillä on pakkomielle menneeseen enemmän kuin koskaan. Menneisyys ottaa meidät kiinni kiihtyvällä vauhdilla ja elämämme on alistettua jo viimeiselle vuosineljännekselle. Kun juuri ja juuri ehdimme opetella uuden käyttöjarjestelmän, seuraava on pöydällämme. Kollektiivisen muistin katoaminen ei huoleta kirjoittajiamme niin paljon kuin nykyisyyden ohuus. Emme elä enää Carrièren mielestä tyynessä nykyhetkessä, vaan käytämme voimavaramme jatkuvaan tulevaisuuteen valmistautumiseen. Tiedot on päivitettävä alituisesti, jotta työtä riittäisi.

"Meidät on tuomittu olemaan ikuisia opiskelijoita. Sellaisilla riiteillä kuin ylioppilas- tai akateeminen tutkinto ei ole enää mitään merkitystä. Kun maailma on pysyvässä vallankumouksessa lapset opettavat elektroniikkaa vanhemmilleen. Entäpä heidän lapsensa, mitä he oppivat?"

Niin, miksi opetella kouluissa vaikkapa kertotauluja, kun aikakautemme laskimet kykenevät hoitamaan sen hetkessä ja paljon muutakin.

"Meille jää edelleen ongelma kapasiteettimme 'voimistelusta'. Autolla pääsee nopeammin kuin kävellen. Kuitenkin, ellei liiku omilla jäsenillään, meistä tulee kasveja. Luin science-ficton -kirjasta, kuinka Pentagon kaukana tulevaisuudessa, kun tietokoneet hoitavat kaiken ajattelun, huomaa, että ehkä sittenkin elektronisen sodan päättyessä sähkökatkoon, on hyvä osata laskea päässä.

Toisaalta joissakin tapauksissa ulkomuistilla voi antaa ylivoimaisen älykkyyden vaikutelman, vaikkei kulttuuri olekaan sitä, että muistaa Napoleonin kuolinpäivämäärän. Mutta siitä huolimatta, jos sen tiedätte, että Napoleon kuoli toukokuun viidentenä 1821, antaa se teille tietyn älyllisen autonomian. Kysymyshän ei millään tapaa ole uusi.

Kirjapainotaidon keksiminen tarjosi jo mahdollisuuden laittaa varastoon eli kirjoihin sellaista kulttuuria, jolla ei välttämättä halunnut rasittaa itseään. Mutta tätä biologista muistiamme on harjoitettava joka päivä, vaikkapa opettelemalla yksi runo ulkoa joka aamu. Muistilohkojamme on harjoitettava, vaikka ei kai meidän sukupolvemme äidinkielentuntien runojen ulkolukua enää juurikaan harrasteta. Muistin harjaannuttaminen on älykkyyden harjaannuttamista."

Kiihkeätä kansallismielisyyttä tai fundamentalismia kaikissa uskonnoissa Eco ja Carrière kutsuvat talibanismiksi. Barokki on heille vapauttavaa anarkistisuutta. Unohdetuista ja huonosti tunnetuista mestareista he mainitsevat italialaisen 1800-luvun runoilijan Giacomo Leopardin, joka runojensa lisäksi kirjoitti laajasti filosofiasta. Alessandro Massini, Ippolito Nievo tai Giovanni Verga ovat Umberto Ecolle lähes unholaan jääneitä kirjallisia mestareita. Ranska, Englanti ja Venäjä ovat kirjan puolustajillemme romaanikirjallisuuden suurimmat sivilisaatiot.

"Moderni 'porvarillinen' romaani syntyi Englannissa hyvin erityisissä taloudellisissa olosuhteissa. Kirjailijat halusivat kirjoittaa romaaninsa pitkillä matkoilla olleiden merimiesten ja kauppiaitten vaimoille. Nämä naiset osasivat lukea ja heillä oli aikaa siihen. Samaten kirjoitettiin kamarineideille; heillä oli kyntteliköt, jotka mahdollistivat lukemisen yöaikaan. Markkinatalous ulkomaankauppoineen loi kohderyhmäksi romaanien synnylle naiset."

Teknologia on muuttanut myos itse kirjoittamisen. Neljällekymmenelleviidelle kielelle käännetyn ja kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitetun 'Ruusun nimi' -romaanin tekijä kuvaa hyvin osuvasti kirjailijan työtavan muutosta. Vain kolme vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen työkaluksi Umberto Ecollekin tuli tekstinäsittelylaite.

"Niin, vastoin kaikkia odotuksia, tietokone ei vähennä kirjoittamisen välivaiheita, vaan se lisää niitä. 'Ruusun nimeä' kirjoittaessani minulla ei voinut olla tekstinkäsittelylaitetta, ja annoin jollekin aina kirjoituskoneella kirjoitettavaksi sen, mitä olin saanut aikaiseksi.

Sitten korjasin uuden version ja annoin sen taas kirjoitettavaksi koneella. Mutta tätä ei voinut jatkaa loputtomiin. Yhtenä hetkenä minun oli päätettävä, että käsissäni oleva versio on lopullinen. Enää en voi tehdä näin. Tietokoneella printtaan kopioita, korjaan, lisään ja liitän korjauksiini, otan taas kopioita ja uudelleen ja vielä kerran. Näin ollen teen moninkertaisesti luonnoksia. Minulla voi olla kaksisataa versiota samasta tekstistä.

Siinä on filologille lisätyotä! Eikä tämä ole edes koko kuva. Mikseikö? Aina on olemassa 'haamuversio'. Kirjoitan tekstin A tietokoneelle. Printtaan sen. Sitten korjaan. Ja tässä on teksti B ja lisään korjaukset tietokoneelle: sen jälkeen printtaan uudelleen ja uskon että käsissäni on versio C - se on se mitä filologit tulevaisuudessa uskovat. Mutta tosiasiassa kyseessä onkin versio D, koska sillä hetkellä, kun siirrän korjaukset tietokoneelle, olen varmasti ottanut vapaudekseni muokata tekstiä edelleen. Niinpä, B- ja D-versioiden välillä, eli tekstin, jonka korjasin ja tietokoneella olevan version välillä, johon siis liitettiin korjaukset, on haamuversio, joka on todellinen versio C. Perättäisten korjausten versio. Filologien täytyy siis rakentaa uudelleen haamuversioista tämä edestakainen matka näyttöruudulta paperille."

Lähetykset YLE Radio 1:ssä
Tiistaina 13.7.2010 klo 18.05 - 18.20, uusinta torstaina 15.7. klo 13.40.
(Uusinta helmikuulta 2010)

Lähetä: